Näin vuoden ensimmäisessä blogissa en malta olla kertaamatta hieman mennyttä vuotta 2011.
Talouslukujen valossa viime vuosi ei ollut lainkaan huono. Itse talouskasvu toteutui varsin odotetusti, mutta julkisen talouden tasapaino petraantui ennusteista. Julkisen sektorin tasapainolla tarkoitetaan yksinkertaistetusti vero- ja maksutulojen sekä julkisten menojen erotusta.
Odotettua parempi kehitys johtui paljolti pirteästä yksityisestä kulutuksesta, joka kiritti verotuotot mukavaan kasvuun.
Vuoden 2011 aikana selvisi myös, että Suomen julkisen talouden alijäämä ei sittenkään missään vaiheessa ylittänyt Euroopan unionin viitearvona käytettyä kolmen prosentin rajaa. Nyt Suomi kuuluu Luxemburgin, Viron ja Ruotsin ohella siihen neljän maan muodostamaan eliittivähemmistöön, joka ei joudu todistelemaan muille EU-maille säästötoimiensa riittävyyttä.
Toisaalta yksikään ihminen ei osannut vielä vuosi sitten ennakoida sitä katastrofia, mihin EU:n velkakriisi johdatti kaikki Euroopan maat vuoden jälkipuoliskolla.
Tällöin velkakriisi muutti muotoaan EU:n poliittiseksi kriisiksi. Kriisikokous toisensa jälkeen päättäjät ovat riidelleet siitä, minkä verran ja mihin välineeseen kukin maa sijoittaa rahojaan toisen euromaan rahoituksen takaamiseksi. Toisaalta kritiikkiä ovat synnyttäneet säästöohjelmat, joita akuutin kriisin kohteena olevat maat ovat joutuneet nielemään.
Loppuvuosi on ollut hiuksia nostattavaa kärsimysnäytelmää, joka on paljastanut eurooppalaisten tahtotilan puutteen sitoutua yhteiseen Eurooppaan. Mitä kaikkea hyödyllisempää tänä aikana olisi voitu saavuttaa? Enkä edes uskalla ajatella, mitä eripura tekee maiden välisille suhteille pidemmällä aikavälillä.
Ilkka Lampi totesi Kauppalehden kolumnissaan joulukuun lopussa: ”Kun ensi vuosi alkaa, on julkinen lupa puhua euroalueen hajoamisesta. Onko kaikki mahdollinen tehty sen estämiseksi ja kenen se olisi pitänyt tehdä?”
Kun tämä blogi julkaistaan, euroalue voi olla jo jakaantunut todelliseksi kahden nopeuden Euroopaksi. Mitä todennäköisimmin edessä on kuitenkin pitkä epävarmuuden ja epäluottamuksen aika, jota kansainvälisillä areenoilla on kutsuttu maratoniksi.
Näköalattomuus Euroopan kohtalosta ei ole Suomen eikä minkään muunkaan maan etu. Jo nyt talousnäkymät ovat romahtaneet, ja keskustelua käydään lähinnä siitä, onko edessä lyhyt vai pitkä taantuma. Samalla heikentyneet talousnäkymät ovat lisänneet paineita toteuttaa uusia rakenteellisia uudistuksia ja julkisen sektorin kiristystoimia.
Suomessa verojen kiristystarpeesta tulevien kehyspäätösten yhteydessä vallitsee lähes liikuttava yksimielisyys. Ainoastaan mittaluokasta ja kiristettävästä verosta väännetään kättä.
Suomen ja koko Euroopan etu on, että maat keskittyvät riitelyn sijasta olennaisiin asioihin. Julkisen sektorin tasapainottaminen edellyttää pitkällä aikavälillä varmasti verojen muutoksia ja menojen leikkauksia. Muistuttaisin tässä yhteydessä kuitenkin myös muista keinoista, joita on listattu esimerkiksi ns. Jukka Pekkarisen raportissa Julkinen talous tienhaarassa vuodelta 2010.
Näitä keinoja ovat esimerkiksi yleisen tuottavuuden nousu, hyvinvointipalvelujen tuottavuuden nosto, työurien pidentäminen, työperäisen maahanmuuton lisääminen, syntyvyyden nousu ja sijoitusten tuottoasteen parantaminen.
Näillä kaikilla keinoilla voidaan luoda pelivaraa, jotta verot eivät nousisi niin paljon. Tärkeää on myös huomata, että verotuksen rakenteen uudistamisella voidaan edistää näitä tavoitteita. Erityisen paljon mahdollisuuksia on myös kuntauudistuksessa ja sen vaikutuksissa hyvinvointipalvelujen tuottavuuteen.
Toistaiseksi uudistukset tällä saralla ovat jääneet näpertelyksi. Jotta näin ei nyt tapahtuisi, kuntauudistus ja hyvinvointipalvelujen tehokkaampi järjestäminen tulee nostaa koko Suomen poliittisen asialistan kärkeen. Jos me suomalaiset emme tue tätä tavoitetta, käteen jäävät pidemmällä aikavälillä yhä heikommat ja kalliimmat palvelut.
Minna Punakallio
Pääekonomisti Veronmaksajain Keskusliitto