Tuloeroista on puhuttu viime aikoina paljon, mutta keskustelu on ollut varsin mustavalkoista. Mustavalkoisuutta on muun muassa se, että tuloerojen kasvu on nostettu keskeiseksi syyksi yhteiskunnan eriarvoistumiseen.
Kuinka moni oikeasti kärsii juuri tuloeroista? Hyvin harva eläkeläinen tai työntekijä tietää, mitä naapuri tai työkaveri tienaa. Sen sijaan tuloerot paljastuvat noin vuoden viiveellä erilaisista karkeista tilastoista. Näistä eniten julkisuutta saa verotietojen valmistuminen marraskuussa.
Se, että huomaa kerta toisensa jälkeen jäävänsä jälkeen muista, ärsyttää! Johtajien palkka on ollut matti meikäläisestä aina käsittämättömän korkea, mutta nykyisin jo keskimääräinen vuosipalkka tuntuu monista epäoikeudenmukaiselta. Ärsytyksen kuitenkin kestää, jos elämä on muuten kohdallaan. Jos on terveyttä, ystäviä ja työkykyisellä myös työpaikka.
Jos jokin näistä tekijöistä puuttuu, niin mittasuhteet muuttuvat. Mitä vaikeammin on sairas, työtön tai moniongelmainen, sitä haastavampaa on saada yhteiskunnalta apua. Näin kertoi vappupäivän Helsingin Sanomat, jonka mukaan sosiaalialan työntekijöillä ei ole nykyään riittävästi aikaa todellisille avuntarvitsijoille.
Vanhusten- ja terveydenhuollon ajankäytön ongelmat ovat tuttua juttua, mutta monessa sosiaalitoimistossa jo tunti tapaamisaikaa kuukaudessa on liikaa yhtä vaikeuksiin ajautunutta asiakasta kohden. Tuotokset eivät voi olla tällöin hääppöisiä. Erityisen raastavaa on, että valtaosa väestöstä ei voi tehdä paljoakaan todellisten avuntarvitsijoiden hyväksi. Tätä on nykypäivän eriarvoistuminen, ja osaa väestöstä se ei pelkästään ärsytä, vaan katkeroittaa.
Väittäisin kuitenkin, että on liian helppoa nimetä pelkät tuloerot eriarvoistumisen syyksi. Eriarvoistuminen kumpuaa siitä, että yhteiskunta ei pysty kohdistamaan julkisia voimavaroja niille, jotka tarvitsevat apua eniten.
Ei ole kyse pelkästään voimavarojen niukkuudesta. ”Järjestelmä tuhlaa voimavaroja ja kyykyttää myös työntekijöitä panemalla tekemään työtä, joka ei ole sitä mitä pitäisi”, tiivisti johtava sosiaalityöntekijä Jarl Spoof Helsingin Sanomissa.
Tammikuisessa The Economist-lehdessä pohdittiin oikeudenmukaista tapaa reagoida eri puolilla maailmaa virinneeseen tuloerojen kasvuun. Asenteet tuloeroihin ovat muuttuneet kriittisemmiksi, koska kansainvälisen talouskriisin jälkimainingeissa hyväosaiset ovat selvinneet lamasta pienin vaurioin samaan aikaan, kun säästöohjelmat kurittavat heikompiosaisia.
Tuloerojen taustalla esiintyy kuitenkin eri maissa erilaisia syitä. Esimerkiksi Kiinassa tuloerojen kasvaminen liittyy paljolti maan hukou- eli kotipaikkajärjestelmään, joka sitoo osan kansasta tiettyyn asuinpaikkaan ja tiettyyn toimentuloon.
Yhdysvalloissa tuloerojen kasvu liittyy taas siihen, että köyhimpien tulot ovat jääneet jo pidemmän aikaa keskituloisten ansiokehityksen kelkasta. Lisäksi aivan viime vuosina pieni joukko on onnistunut rikastumaan ennennäkemättömällä tavalla.
Kun tuloeroja halutaan supistaa, niiden kasvun taustalla olevat syyt on tunnistettava. Sen jälkeen on autettava heikompia pikemmin kuin rankaistava rikkaita.
Kehittyneisiin maihin parhaiten soveltuvia keinoja ovat The Economist-lehden mukaan investoinnit koulutukseen sekä julkisen tuen kohdistaminen sitä eniten tarvitseville. Samalla yhteiskunnan sääntelyä on uudistettava siten, että sisäpiiriläisten edut poistuvat ja kyvykkäät henkilöt pystyvät etenemään yhteiskunnassa lähtökohdista huolimatta.
Tuloerojen supistamisen tulee näkyä myös valtioiden budjeteissa. Ei kuitenkaan veronkiristyksinä, vaan menopuolella, jossa valtioiden tulee luopua yksittäisille toimialoille tai toimijoille kohdistuneista tukiaisista.
Keinot istuvat varmasti monien oikeudentajuun. Ei ole kuitenkaan kovin yllättävää, että keskeisimpänä keinona poistaa tuloerot väläytellään vain viilausta pääomatuloprosenttiin. Tässäpä työsarkaa.