Piru piilee yksityiskohdissa. Pirstaleisten julkisen sektorin kysymysten sijaan yleisessä keskustelussa tulisikin kiinnittää enemmän huomiota kokonaisuuksiin.
Kiistanaiheeksi riittää esimerkiksi se, miksi toisella on pienempi veroprosentti tai se, miten etuusjärjestelmiä tulisi muuttaa. Kärpäsestä tulee härkänen ja vähitellen koko yhteiskunnan oikeudenmukaisuus näyttää olevan hukassa.
Mieleeni tuli valtiovarainministeriön Julkinen talous tienhaarassa -raportti, joka monien muiden asioiden ohella sivuaa sukupolvitilinpitoa ja sitä, kuinka tilinpidon avulla voidaan selvittää ikäryhmien välistä tulonjakoa.
Sukupolvitilinpidolla siis tutkitaan nykyisten ja tulevien sukupolvien suhteellista nettoverorasitusta. Kunkin ikäryhmän nettoverot saadaan, kun ikäryhmän maksamista tulo- ja kulutusveroista sekä pakollisista sosiaalivakuutusmaksuista vähennetään ikäryhmän saamat tulonsiirrot sekä sitä hyödyttäneet valtion ja kuntien palvelut ja julkiset hyödykkeet.
Tulokset eivät yllätä.
Verojen nettomaksajia ovat työikäiset 25–65-vuotiaat eli he rahoittavat julkiset palvelut ja etuudet. Korkeimmillaan veroja maksetaan ikävuosina 40–55. Lapset ja nuoret käyttävät runsaasti julkisia koulutus- ja terveyspalveluita, ja iäkkäämmät saavat eläkettä ja käyttävät useammin terveydenhuoltopalveluita.
Tätä ilmiötä kutsutaan sukupolvisopimukseksi. Sen mukaan kulloinkin työiässä oleva väestö maksaa huollettavien ylläpidon. Vastineeksi työikäiset voivat odottaa, että nuoremmat ikäpolvet elättävät heidät aikanaan.
Raportista löytyi kuitenkin uusi näkökulma, kun sukupolvitilinpidon avulla selvitettiin, hyötyykö joku sukupolvi julkisesta sektorista enemmän kuin muut ja joutuuko joku ikäryhmä muiden maksumieheksi.
Kun tarkastellaan pelkästään eläkejärjestelmää, suurimmaksi hyötyjäksi paljastuu 1960-luvun alussa työnteon aloittanut sukupolvi. Eläkejärjestelmä perustettiin tuolloin, ja eläkemaksut olivat matalia. Nämä ja myös hieman myöhemmin työikään tulleet ikäluokat hyötyvät suuremmista eläke-etuuksista kuin mitä he tai heidän työnantajansa maksoivat eläkemaksuna.
Sen sijaan 1960–1980-luvulla syntyneet maksavat työuransa aikana muita sukupolvia korkeampia eläkemaksuja. Lisäksi he joutuvat työskentelemään hieman muita sukupolvia pidempään, mikäli haluavat eliminoida elinaikakertoimen etuuksia leikkaavan vaikutuksen.
Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus.
Kun eläkejärjestelmän ohella vertailuun otetaan mukaan julkiset palvelut sekä niiden laatu ja saatavuus, ikäpolvien väliset erot tasoittuvat.
Eläkejärjestelmän suurimmat nettohyötyjät joutuivat aikanaan tyytymään nuorempia ikäluokkia selvästi heikompiin julkisiin koulutus- ja terveydenhuoltopalveluihin. Hyvinvointivaltiota vasta rakennettiin1960-luvulla, eivätkä laadukkaat neuvolat, monipuoliset oppilaitokset ja hoitotakuut olleet nähneet vielä päivänvaloa.
Hyvinvointivaltiosta ovatkin hyötyneet muita enemmän 1960-luvulla ja sen jälkeen syntyneet.
Velvoitteet ja hyödyt tasapainottuvat edelleen, jos tarkasteluun otetaan mukaan yksityisen sektorin tulonsiirrot. Toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut varallisuuden kasvu hyödyntää perintöjen muodossa eniten 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneitä sukupolvia.
Yhteiskuntamme on oikeastaan rakennettu nerokkaasti. Se toimii mallikkaasti sukupolvisopimuksen avulla, kun mahdollisimman monella työkykyisellä on työtä. Ja kun järjestelmien tuottamia vastuita ja hyötyjä katsotaan kokonaisuutena, monet yksityiskohtiin keskittyvät marinat osoittautuvat perusteettomaksi.
Sukupolvisopimuksella on kuitenkin haasteita edessään. En ole niinkään huolissani väestön ikääntymisestä, vaan mielenterveysongelmien yleistymisestä yhteiskunnassamme. Lisäksi minua arveluttaa, pystytäänkö sukupolvisopimus toteuttamaan tulevaisuudessa ihmisarvoisella tavalla hoivapalveluiden osalta.