Eduskuntavaaleja edeltänyt keskustelu on toistaiseksi keskittynyt erilaisiin veroteemoihin ja julkisen sektorin tasapainotusta edistäviin tarpeisiin ja toimiin. Verorakenteen uudistamisesta, kestävyysvajeesta ja esimerkiksi väestön ikääntymisestä on tehty perusteellista selvitystyötä, mutta yksi asia on jäänyt liian vähälle huomiolle.
Se on kysymys asumisen korkean hinnan syistä. Asumisen hinnasta toki keskustellaan paljon ja asumiseen liittyvät tuet ovat olleet esillä verovähennyksiin liittyvien muutosesitysten yhteydessä. Tämä keskustelu antaa kuitenkin vähän eväitä siihen, miksi harvaanasutussa Suomessa asumiseen kuluu kansalaisilta vuosittain yhä enemmän ja enemmän rahaa.
Onko asuminen Suomessa ollut aina kallista? Tunnistetaanko meillä edes kaikkia asumisen hintaan vaikuttavat tekijöitä?
Viime vuosisadan alussa valtaosa keskimääräisen teollisuustyöläisen kulutuksesta ohjautui välttämättömään kulutukseen eli ruokaan, asumiseen ja vaatteisiin.
Kokonaiskulutusmenoista elintarvikkeisiin käytettiin 60 prosenttia ja asumiseen sekä taloustarvikkeisiin meni 19 prosenttiyksikköä. Arkielämälle oli tuolloin luonteenomaista jatkuva taistelu niukkuutta vastaan.
Pula-ajan jälkeen väestö alkoi vähitellen vaurastua. Esimerkiksi 1950-luvulla elintarvikkeiden osuus kokonaiskulutuksesta pieneni jo alle 40 prosenttiin. Asumismenot kaupungeissa olivat enää noin 10 prosenttia. Sen jälkeen ruuan kulutuksen osuus on jatkanut pienenemistään, mutta asumismenojen osuus on kääntynyt kasvuun.
1960-luvun puolivälissä kulutuksesta käytettiin asumiseen jälleen noin 20 prosenttia. Tällä hetkellä osuus liikkuu 27 prosentin tuntumassa. Vertailun vuoksi voi todeta, että elintarvikkeisiin kulutuksesta ohjautuu nykyisin enää reilut 11 prosenttia.
Asuminen onkin suomalaisten suurin yksittäinen rahareikä. Siis aikana, jolloin kulutukseen käytetty rahasumma on jo varsin merkittävä.
Asumisen hinnan jo pitkän aikaa jatkuneeseen kallistumiseen vaikuttaa moni tekijä. Mieleeni tulee ainakin asuntojen koon kasvu sekä varustelutason parantumien, kaavoitus, rakennusmääräysten tiukkuus, rakennusvirheet ja huono suunnittelu, muuttoliike ja väestön ikääntyminen, monia muita maita kovemmat työvoimakustannukset sekä energian hinta. Myös pankkien luotonantoperiaatteilla on vaikutuksensa.
Näiden selvien tekijöiden ohella ei voi poissulkea sitä, että asuntotuotannon kysynnän ja tarjonnan jatkuvan epätasapainon taustalla on myös muita tekijöitä.
Kaipaan päättäjien työkalupakkiin eduskunnassa, kunnanvaltuustoissa ja muissa virastoissa perusteellisia faktoja asuntomarkkinoista ja keinoista, joilla asuntomarkkinoiden toimivuutta voidaan edistää.
Yksi perinteinen asuntomarkkinoiden syntipukki on kaavoituspolitiikka, mutta ei voi unohtaa myöskään rakennusliikkeiden omia mahdollisuuksia parantaa asuntotuotannon laatua.
Myös viranomaismääräyksiin liittyy järjettömyyksiä.
Ymmärrettävä, mutta käytännössä erittäin raskas rakennusmääräys on vaatimus uusien asuinhuoneistojen käymälä- ja pesutilojen varustamisesta pyörätuolin tai rollaattorin käyttäjälle. Määräys yhdessä muun yleissuunnittelun kanssa saa aikaan sen, että melko isojenkin perheasuntojen neliöt hukkuvat leveisiin käytäviin ja suuriin pesutiloihin. Makuuhuoneet ovat nykyään melkoisia kanikoppeja ja kaappitila olematonta.
Väestön ikääntymisestä huolimatta suuri osa asunnoista ei tule koskaan näkemään pyörätuoliasukasta seiniensä sisällä. Tästä huolimatta kaikki uudet asunnonostajat varautuvat kalliisti tähän mahdollisuuteen. Sitä paitsi moni pyörätuolipotilas tuttavapiirissäni pärjää vallan mainiosti esimerkiksi 1970-luvun asuntotuotannon pohjaratkaisuissa.
Asuntoihin tarvitaankin lisää muunneltavuutta ja sen pitäisi näkyä voimakkaammin myös rakennusmääräyksissä. Joustavammilla määräyksillä vastattaisiin myös asiakkaiden tarpeisiin.
Asuntojen hintatasoon pitää pureutua lähivuosina syvällisemmin. Jos asumisen hinnan osuutta kokonaiskulutuksesta saadaan hilattua alaspäin, se lisää kansalaisten ostovoimaa. Ilman, että joudutaan miettimään julkisen sektorin tasapainon vaarantumista.