Punakallio

Kunnille on asetettu lainsäädännöllä ainakin noin 535 tehtävää. Lähes puolet tehtävistä liittyy kansalaisten hyvinvointia tukeviin peruspalveluihin muun muassa kasvatuksen, opetuksen, terveyden ja hoivan aloilla.

Myös asumiseen ja laajempaan yhdyskuntasuunnitteluun, kuten kaavoitukseen, liittyvät tehtävät ovat kuntien ydintoimintaa. Lisäksi kunnilla on merkittävä rooli erilaisissa valvonta- ja lupamenettelyissä esimerkiksi ympäristön- ja terveydensuojelussa. Näissä tehtävissä valtion ohjeistus on vahvaa.

Tämä kaikki selviää valtiovarainministeriön raportista, joka antaa hyviä eväitä kuntatalouden arviointiin kartoittamalla ensimmäistä kertaa kuntien tehtävien lukumäärää, velvoitteita ja tehtävien sisältöä.

Kuntien tehtäväkentän päälinjat hahmottuivat jo 1930-luvulla. Yllätys ei ole, että tehtävät lisääntyivät erityisesti 1990-luvulla, mutta se, että näin tapahtui uudestaan vuoden 2010 jälkeen, on käsittämätöntä. Tilanne on täysin ristiriidassa julkista sektoria vaivaavan kestävyysvajeen ratkaisemisen kanssa.

Kasvupyrähdykset liittyvät mitä ilmeisimmin siihen, että päättäjät ja kansalaiset ovat niukkenevien resurssien aikana huolissaan kuntalaisten yhdenvertaisuudesta. Lisääntyvällä sääntelyllä pyritään varmistamaan, että kunnat varaavat tehtäviin riittävästi voimavaroja eri puolilla Suomea.

Hyvästä tarkoituksesta huolimatta yhdenvertaisuustavoite on johtanut oravanpyörään, jossa palvelutuotannon ongelmia paikataan yhä lisääntyvillä määräyksillä.

Hallituksen kehysriihen alla voidaankin perustellusti kysyä, onko meillä varaa 535 tehtävään? Ja onko järkevää säätää kunnille uusia velvoitteita sen vuoksi, että kansalaisten oikeudet pyritään takaamaan aukottomasti myös taloudellisesti heikommissa kunnissa?

Nyt ei ole varaa tehdä samaa virhettä kuin vuosi sitten, jolloin kehysriihessä sovittiin reippaiden veronkiristysten ohella kuntien tehtävien kasvattamisesta ja samalla valtiontalouden kehyksiin istutettiin menoleikkauksia reilun kahden miljardin edestä. Leikkauksista merkittävä osa tulee kohdistumaan kuntien valtionosuuksiin.

Valtionosuuksien leikkauksilla on riskinsä, jos meno kunnissa ei muutu. Tällöin edessä on vain kuntaverojen korotuksia ja yhä kurjistuva talouskehitys. Kuntien tehtäväkentän ja toiminnan saaminen kestävälle pohjalle onkin avainasemassa, kun tämän vuoden kehysriihessä mietitään julkisen sektorin tasapainottamista.

Onko tarkoituksenmukaista, että kunnissa on töissä noin 441 000 työntekijää ja että kuntien menot yltävät 22 prosenttiin bkt:sta?

Jatkossa kuntien lakisääteisiä tehtäviä pitää vähentää. Kuntaliitokset ovat herättäneet intohimoja, mutta hyväksyisivätkö kuntalaiset paremmin kuntien tehtävämäärän vähentämisen?

Muita vaihtoehtoja kohti kestävämpää julkista taloutta ovat kuntien liikkumavaran kasvattaminen palvelujen tarjoamisessa, tietotekniikan parempi hyödyntäminen ja palveluiden uudistaminen itsepalvelun suuntaan.

Kaikki keinot kuntatalouden tasapainottamiseksi pitää käyttää. Raportti toteaa osuvasti: ”Kun kaikkeen siihen hyvään, mitä on säädetty, ei ole varaa tai mahdollisuuksia, variaatiot kuntien välillä voisivat toimia tarvittavana joustona. Nykyisen toiminnan leikkauslistojen sijasta pitäisi miettiä uudelleen tarpeet, mahdollisuudet ja painotukset, jotka kunnissa voisivat olla myös erilaisia.”
 

Minna Punakallio

Veronkiristykset ja menosäästöt ovat tulleet tutuksi ympäri Eurooppaa, mutta nyt päättäjät tavoittelevat velkakriisin taltuttamiseksi yhä järeämpiä aseita. Yksi niistä on yleinen pankkiunioni, jonka tavoitteena on vakauttaa pankkisektoria ja estää valtion ylivelkaantuminen, jos pankit ajautuvat ongelmiin esimerkiksi asuntokuplan puhkeamisen vuoksi.

Askeleita pankkiunionin suuntaan pohjustettiin Suomessa jo kuluvan vuoden alussa, kun valtiovarainministeriö asetti työryhmän pohtimaan rahoitusmarkkinoiden vakauden lisäämistä. Työryhmän työ valmistui jokunen viikko sitten, ja monet sen ehdotuksista koskivat pankkien pääomavaatimusten kasvattamista.

Niiden ohella työryhmä ehdotti myös sitovan enimmäisluototussuhteen säätämistä asuntolainoille. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa lainakattoa eli sitä, että pankin on vaadittava asuntovelalliselta aina tietyn suuruinen omarahoitusosuus.

Tällä hetkellä Finanssivalvonta suosittaa, että pankkien henkilöasiakkaalle myöntämä asuntoluotto ei ylitä 90 prosenttia asunnon hinnasta. Kyseessä on kuitenkin suositus, eikä vaatimus. Iso osa eli arviolta noin puolet uusista ensiasunnon lainoista myönnetäänkin yli 90 prosentin luototussuhteella. Huomattavassa osassa omarahoitusta ei ole lainkaan.

Asuntovelka-asiat nousivat hetkeksi myös minun verojen täyttämään päiväjärjestykseeni, kun toimittaja soitti ja kysyi, mitä vaikutuksia sitovalla lainakatolla olisi tavalliselle kansalaiselle.

Aivan ensimmäiseksi mieleni täytti turhautuminen yhä lisääntyvään sääntelyyn, jolla yritetään korjata kaikki maailman ongelmat. Toisaalta velkaantumisen hillintään ei välttämättä ole monia muitakaan keinoja.

Ylivelkaantuminen voi olla katastrofi elämäntilanteen muuttuessa. Jos työpaikka katoaa pysyvästi alta tai terveys pettää, suuri velkataakka on omiaan lisäämään tilanteen vaikeutta. Myös korkotason muutokset heiluttelevat väistämättä mahdollisuuksia suoriutua maksuista. Velasta voi olla joskus vaikea päästä eroon, vaikka olisi valmis myymään asunnon. Ei ole myöskään kohtuutonta vaatia, että asuntoa hankittaessa osa lainasummasta on jo säästetty.

Lainakatto varmasti hillitsisi asunnonostajien velkaantumista, ja ehkäpä se vähän jäähdyttelisi asuntojen hintatasoa. Joillakin se väistämättä lykkäisi oman asunnon hankinnan myöhempään ajankohtaan, ja pienituloisten omistusasuminen erityisesti kaupungeissa saattaisi vähentyä entisestään. Paljon tietysti riippuu siitä, mille tasolle omarahoitusosuus asetetaan.

Suurimmat vaikutukset kireällä velkakatolla olisi mitä ilmeisimmin ensiasunnon hankkijoille. Lähtökohdat suoriutua ensiasunnon velasta ovat kuitenkin yleensä hyvät. Ensiasunto hankitaan tyypillisesti nuorena, kun edessä on pitkälti työelämää. Viimeaikojen kasvusta huolimatta ensiasunnot ovat lisäksi kooltaan melko pieniä, joten niistä on suhteellisen helppo päästä eroon.

Ensiasunnon ostajia on kaikista asunnonostajista noin neljännes, joten pelkästään tämä joukko ei voi saada asuntomarkkinoita ylikuumentumaan. Lainakattoa pohdittaessa kiinnittäisin sen sijaan huomion asunnonvaihtajiin, jotka tarvitsevat uuden asunnon hankintaan lainaa yhä täydet 100 prosenttia. Heitä on vajaa kolmannes asuntolainojen ottajista.

Lainakaton kohtalo on vielä auki, mutta ensi vuonna asumisen kustannukset nousevat joka tapauksessa.

Asuntolainojen korkovähennysoikeutta nipistetään jälleen viidellä prosentilla. Lisäksi asuntokaupoista maksettava varainsiirtovero nousee. Vaikka korkotaso on matala, niin paisuvat lainamarginaalit kasvattavat uusien asuntovelkojen kustannuksia, kun pankit varautuvat pankkiveron, lisääntyvien vakavaraisuussäädösten ja mahdollisesti myös rahoitusmarkkinaveron tuloon.

Kiristyksistä huolimatta asunto-omistaminen istuu monen suomalaisen elämään. Sen vuoksi on varottava, että lisääntyvä sääntely ei synnytä asuntomarkkinoilla uusia ongelmia.
 

Minna Punakallio

Pääekonomisti Veronmaksajain Keskusliitto

Viime vuosina Suomi on elänyt todellista veronkiristysrumbaa. Kun finanssikriisin alkumainingeissa vuonna 2009 vielä elvytettiin taloutta tuloveronkevennyksillä, niin vuosi 2010 käänsi kelkan veronkiristysten tielle.

Kiristysten lista on pitkä ja varsin lavea. Vuoden 2010 alussa kiristettiin tupakkaveroa ja kiinteistöveroa. Myöhemmin päätettiin vielä arvonlisäveron korotuksesta yhdellä prosenttiyksiköllä 1.7.2010 lähtien.

Kiristyslinja jatkui seuraavina vuosina. Vuonna 2011 korotettiin muun muassa energia- ja jäteveroa sekä säädettiin uusi makeisvero. Vuonna 2012 nousivat muun muassa pääomatulovero, tupakka- ja alkoholivero, makeisvero, liikennepolttoaineiden energiaverot, auto- ja ajoneuvovero sekä tilattujen sanoma- ja aikakauslehtien arvonlisävero.

Kulutusverot kiristyvät myös ensi vuonna, kun arvonlisäverokanta nousee jälleen yhdellä prosenttiyksiköllä. Niiden lisäksi kiristyy myös ansiotulojen verotus. Tuloverokiristysten taustalla on muun muassa se, että valtion tuloveroasteikkoon ei tehdä ansiotason nousua kompensoivia tarkistuksia.

Veronkiristyksillä pyritään vähentämään Suomen valtion velkaantumista, sillä vuodesta 2009 lähtien budjetin menot ovat olleet suuremmat kuin tulot.
 
Tänä vuonna budjetti on noin 8,7 miljardia euroa alijäämäinen. Jokaisena vuorokauden tuntina otetaan siis velkaa noin miljoona euroa, jotta tälle vuodelle budjetoidut menot saadaan katettua.

Veronkiristyksistä huolimatta alijäämän arvioidaan pysyvän seitsemän miljardin tuntumassa myös ensi vuonna.

Velkaantumiseen liittyvät summat ovat suuria, mutta vallitsevalla korkotasolla ja tällaisessa suhdannetilanteessa velkaantuminen ei ole katastrofi. Ei ainakaan silloin, jos velkarahalla pystytään tuottamaan järkeviä palveluja yhteiskunnalle.

Velkaantumisen taittamistalkoille löytyy kuitenkin myös järkeviä perusteluja. Yksi niistä on varautuminen Suomen ikärakenteen muuttumiseen.

Toteutetun politiikan todellisena ongelmana on kuitenkin veronkiristysten ja menosäästöjen epäsuhta. Yritystoiminnan verohelpotusten ohella kotitalouksien veroja on kyllä kiristetty surutta, mutta menosäästöjä on lykätty viimeiseen asti.

Esimerkiksi tuoreimmassa budjettiriihessä hallitus päätyi 1 300 miljoonan euron veronkiristyksiin, kun menopuolella päädyttiin 250 miljoonan euron leikkaukseen.

Lykkääntyneitä ovat myös uutiset julkisen talouden rakenteellisista, tuottavuutta parantavista uudistuksista. Uudistusten keskiössä on kuntien menojen kasvun hidastaminen, mutta kuntien uudistusprojektit vain venyvät ja venyvät teetättäen osallisille tuhottomasti lisätyötä.

Valittu tie korottaa hallituskaudella etupainotteisesti veroja, tukea täsmätoimin yritysten kasvua ja leikata juustohöyläperiaatteella kuntien valtionosuuksia ei ole ongelmaton. Veronkiristykset nakertavat oman siivunsa kuluttajien ostovoimasta ja talouskasvusta.

Yritysmaailmalle kasvun vauhdittamiseksi myönnettyjen verohelpotusten vaikutuksista ei kenelläkään ole tietoa. Kuntien valtionosuuksien leikkaaminen puolestaan johtaa väistämättä siihen, että nykyisillä toimintatavoilla kuntapäättäjät vain korottavat viipeellä kunnallisveroprosenttejaan.

Ilman niin valtion kuin kuntien menojen ja toimintojen todellista läpikäyntiä ja priorisointia emme tule saavuttamaan julkisen talouden tasapainoa. Budjettiriihessä ei ole kuitenkaan käytettävissä tähän sopivia työkaluja, vaan siellä päätöksiä voidaan tehdä lähinnä juustohöyläperiaatteesta, joidenkin tulonsiirtojen leikkauksista tai toimintojen lakkautuksista.

Järkevintä olisi jos kunnilla ja valtiolla olisi sanansa sanottavana menosäästöistä päätettäessä. Kuntaliiton tai kunta-alan asiantuntijoiden kannattaisikin olla nyt aktiivisia ja ehdottaa keinoja, joilla kuntien menokehitys saataisiin kuriin. Tällaiset keinot tulisi resurssoida ja monistaa kaikkiin kuntiin. Menosäästöihin tulisi liittää myös suotuisat kannustimet. Myös valtion tuottavuustalkoita on jatkettava.

Ilman menosäästöjä veronkiristyksille ei näy loppua.

Minna Punakallio

Pääekonomisti Veronmaksajain Keskusliitto

Arabimaiden vallankumouksen ohella vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että myös länsimaat ovat eläneet keskellä vallankumousta. Tämä vallankumous on tapahtunut hiljalleen, yhden sukupolven aikana, ja lähes huomaamatta, mutta se on mullistanut useiden maiden elämän aivan uuden näköiseksi.

Kysymykseen voisi tulla monikin asia, kuten esimerkiksi tietotekniikan yleistyminen arjessamme. Tällä kertaa nostan esiin kuitenkin naisten taloudellisen esiinmarssin, eli naisten siirtymisen töihin kodin ulkopuolelle työnantajan tai jopa oman yrityksen leipiin.

Faktatiedot ovat naisten kannalta huikeita. Tilastokeskuksen mukaan vuosina 1970–2010 työllisten miesten määrä kasvoi Suomessa viisi prosenttia, kun taas työllisten naisten määrä kasvoi 43 prosentilla. Työllisten kokonaismäärän kasvusta siis 86 prosenttia on naisten ansiota. Naisten ja miesten työllisyysaste on nykyisin lähes yhtä korkea.

Naisten työllisyys on kasvanut viime vuosikymmeninä koko Euroopassa. Tammikuinen Economist-lehti konkretisoi asian seuraavasti: EU:ssa vuoden 2000 jälkeen syntyneistä kahdeksasta miljoonasta uudesta työpaikasta peräti kuusi miljoonaa meni naisille.

Tilanne kuitenkin vaihtelee yksittäisissä maissa paljon. Joissakin maissa, kuten esimerkiksi Italiassa, Kreikassa ja Espanjassa, vain joka toinen työikäinen nainen käy töissä. Minkä kasvupotentiaalin nämä kriisimaat tässä menettävätkään!

Naisten työpanos on muuttunut paitsi määrällisesti mutta myös laadullisesti. Aluksi naiset tekivät pääasiassa toistuvia ja rutiininomaisia töitä. He joutuivat kohtaamaan työssään tytöttelyä ja heidän odotettiin jättävän uransa mennessään naimisiin ja saadessaan lapsia.

Nykyisin, kun vanhat kunnon sihteerit ja piiat ovat jääneet historiaan, kaikki joutuvat tekemään osansa toistuvista ja rutiininomaisista töistä. Työelämän arkea sekä miehille että naisille on sekin, ettei omille kyvyilleen aina saa tunnustusta.

Sen sijaan ainakaan Suomessa kukaan ei enää odota nuorten perheenäitien jäävän pois työelämästä saadessaan lapsia. Päinvastoin, keskustelu käy vuodesta toiseen kuumana siitä, miten äidit saataisiin nopeammin takaisin työelämään. Valitettavasti joissakin maissa, esimerkiksi Japanissa, naiset joutuvat yhä valitsemaan työuran ja lasten välillä.

Työssäkäynnin ohella naisten koulutustaso on noussut miehiä nopeammin niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Naiset ovat nykyisin enemmistönä valtaosassa oppilaitoksia, ja he myös saavat miehiä useammin opintonsa päätökseen. Lisäksi naisten arvosanat todistuksissa ovat miehiä paremmat. Suomalaisnaisten korkeaa koulutustasoa kuvaa, että kaikista työikäisistä työllisistä naisista vajaa puolet eli 47 prosenttia on suorittanut korkea-asteen tutkinnon. Miehistä vastaava tutkinto on 35 prosentilla.

Koulutustason noustessa naisten ammatit ovat viime vuosina monipuolistuneet. Naiset työskentelevät yhä useammin myös niin sanotuissa miehisissä ammateissa, vaikka suuri osa naisista työllistyy edelleen perinteisellä sosiaali- ja terveysalalla. Vastaavaa kehitystä ei ole nähtävissä miesten kohdalla.

Naiset ja miehet päätyvät työpaikoilla usein eri tehtäviin ja eri asemiin, mutta koulutustason nousu on nostanut naisia yhä useammin asiantuntijatehtäviin. Useissa rikkaammissa länsimaissa valtaosa asiantuntijatyöpaikoista onkin jo naisten hallussa. Jonkun verran naisia löytyy myös suurten kansainvälisten yhtiöiden johtotehtävistä.

En väitä, että asiat olisivat nyt paremmin kuin ennen. En edes väitä, etteivätkö naiset kohtaisi työmarkkinoilla syrjintää, pätkätöitä, köyhyysloukkuja, lasikattoja tai riittämättömyyttä kodin ja työelämän ristipaineessa. Ne saavat olla kuitenkin jonkun toisen kolumnin aihe.

Tänään miljoonilla naisilla on päätäntävalta omasta elämästään ja urastaan. Se on suuri yhteiskunnallinen ja taloudellinen muutos, joka ansaitsee tunnustusta.

Minna Punakallio

Viime vuosina verottaja on vieraillut tiheään kuluttajan kukkarolla. Ilmastonmuutos ja kestävä talouskasvu ovat olleet tyypillisiä perusteluita, kun verottaja on kiristänyt autoilun, polttoaineiden, sähkön ja muiden polttoaineiden verotusta.

Veronkiristysten lisäksi verotaulukkojen rakennetta on uudistettu siten, että vähäpäästöisyydestä maksetaan muita keveämpiä veroja.

Hallitus on korottamassa energiaveroja jälleen vuonna 2014. Vielä ei tiedetä tarkalleen, mihin energiamuotoon kiristys tulee kohdistumaan. Edellinen kiristys nosti polttonesteiden veroja kuluvan vuoden alussa.

Ympäristöverojen kiristykset kiehuttavat tunteita, ja samalla väitellään eri lämmöntuotantomuotojen hyödyllisyydestä. Monet energiajätit ovat kiristysten yhteydessä ärähtäneet ja ilmoittaneet, että ne siirtyvät kannattavuuden heikentyessä saastuttavampiin tuotantomuotoihin. Ympäristötekoja voi siis tehdä myös toiseen suuntaan.

Verotuksen ohella ympäristötavoitteita edistetään myös muilla tavoilla. Yksi keskeinen keino vaikuttaa kestävään kehitykseen ja energiankulutuksen vähentymiseen ovat rakennusmääräykset, sillä rakennukset kuluttavat peräti 40 prosenttia maailman energiasta.

Suomessa tullaankin rakentamaan yhä energiapihimpiä taloja. Hallitusohjelmaan on kirjattu, että rakennussäädösten tavoitteena on päästä vuoteen 2020 mennessä suurin piirtein tasolle, jossa uudet talot tuottavat energiaa sen määrän kuin kuluttavat. Samaan aikaan myös kodinkoneet muuttuvat yhä vihreämmiksi eli vähemmän energiaa kuluttaviksi.

Hyvä että Suomi tekee osansa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Onnistuessaan paranee myös asumisen ja elämisen laatu. En voi olla kuitenkaan toteamatta, että omat kokemukseni vihertyvästä asumisesta ovat olleet raivostuttavia.

Uusi energiatehokas pakastin vie kodistamme ulkoisesti saman tilan kuin aikaisempi peruspakastin. Pakastettavaa sen sisälle mahtuu sen sijaan noin puolet aikaisemmasta määrästä. Pakastimen seinät ovat todella paksut, minkä lisäksi sen takaseinää hallitseva pakastava elementti vie sisätilasta vielä noin seitsemän senttiä pois.

Enää ei tule kuuloonkaan, että pakastimeen voisi säilöä marjoja tai leipoa piirakan odottamaan vieraiden tuloa. Tilanahtaus näkyy myös ostoskorissamme. Ei makeisvero ole karsinut perheemme jäätelönkulutusta. Sen on tehnyt kaikkea muuta kuin asiakaslähtöinen pakastimemme!

Kokemukset uudesta energiatehokkaasta astianpesukoneesta ovat samansuuntaisia. Koneen perusohjelmia ei voi käyttää lainkaan, sillä vähäisen vedenkulutuksen vuoksi astiat jäävät harmaan likaisiksi. Näin siitäkin huolimatta, että astioita esipesee huolella jo etukäteen.

Kodinkoneita suurempi kysymys on kuitenkin rakennusmääräysten vihertyminen.

Rakentamisen arki vilisee virheitä, osaamattomuutta, välinpitämättömyyttä ja kiirettä. Jo pelkkä materiaalien rakennusvaiheen suojaamattomuus voi jättää uuden kodin sisään läpimärät eristeet. Kun märät rakenteet jatkossa eristetään yhä tiiviimmin, seurauksena ei voi olla muuta kuin lisää hometaloja. Ja niitähän meillä riittää jo ennestäänkin.

Verottajan ja muun julkisen sektorin toimet kestävämmän ympäristön saavuttamiseksi ovat olleet kotitalouksien osalta varsin ryhdikkäitä.

Kansa kuitenkin narisee. Syystäkin, sillä energiatehokkuus näyttäytyy arkielämässä usein vain kireämpinä veroina, kylmenevinä koteina, kalliimpina ja kömpelöinä kodinkoneina sekä yhä kalliimpana rakentamisena. Samaan aikaan suuria määriä energiaa kuluttava yrityssektori saa joissakin ympäristökysymyksissä täysin toisenlaista ohjausta verohelpotuksineen.

Tulee arjesta mieleen kuitenkin pari valopilkkua.

Autot ja tietokoneet taitavat kehittyä aina vain kätevämpään ja ympäristöystävällisempään suuntaan. Jos sama kehitys laajenisi myös muihin jokapäiväisiin laitteisiin ja jos rakentamisen laatu yltäisi siihen mitä tavoitellaan paperilla, niin ehkäpä kiristyvät energiaverot eivät kirpaisisi mieltä niin voimakkaasti.
 

Minna Punakallio

Hallitus uurastaa kehysriihessään samaan aikaan kun epävarmuus Suomen talouskasvun suunnasta velloo voimakkaana. Leikkauksia ja veronkiristyksiä pitäisi tehdä, vaikka kukaan ei tiedä mitään varmaa edes lähivuosien talouskehityksen etumerkistä.

Yleensä nihkeä talouskasvu heikentää viiveellä myös työllisyyskehitystä. Suomessa työttömyyden ei odoteta lisääntyvän dramaattisesti, mutta euroalueella ongelma on jo käsissä. Euroalueella on työttömänä jo 16,5 miljoonaa henkilöä. Suomessa ilman työtä on tällä hetkellä reilu 200 000 henkeä, joista pitkäaikaistyöttömiä on noin
56 000.

Jo useiden vuosien ajan hallitus on lisännyt työllisyysmäärärahoja, jos työttömyys on lähtenyt kasvuun. Tämän ns. aktiivisen työllisyyspolitiikan avulla pyritään palauttamaan työttömät pikaisesti työelämään ja ehkäisemään samalla pitkäaikaistyöttömyyttä. Aivan konkreettisesti aktiivinen työvoimapolitiikka tarkoittaa työvoimatoimistojen resurssien lisäämistä tai työttömien kurssittamista tai tukityöllistämistä.

Aktiivisella työvoimapolitiikalla on järkevät perustelunsa. Yksilön hyvinvoinnin ja yhteiskuntarauhan ohella yksi keskeinen tekijä on raha. Yhden työttömän arvioidaan maksavan yhteiskunnalle vuodessa noin 18 000 euroa verrattuna siihen, jos työtön olisi töissä. Työttömien työllistyminen on myös avain terveempään kuntatalouteen ja pienempiin säästötalkoisiin maaliskuun kehysriihessä.

Aktiivisen työvoimapolitiikan toimeenpanoon liittyy kuitenkin ongelmia.

Sari Mäen artikkeli Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsaus-julkaisussa (3/2011) tuo elämänmakuista lisävalaistusta aktiivisesta työvoimapolitiikasta. Artikkeli käsittelee perusturvalla elävien ihmisten kokemuksia erilaisista viranomaiskontakteista, muun muassa työ- ja elinkeinotoimistoista ja Kelasta.

Yllättäen työttömät suhtautuivat työvoimatoimistoihin varsin kielteisesti, kun taas kokemukset esimerkiksi Kelan asiakaspalvelusta olivat myönteisempiä. Työvoimatoimistot saivat kyytiä erityisesti työttömien tiukan kontrolloinnin ja turhaksi koetun kurssittamisen vuoksi.

Ruohonjuuritasolla aktivointi näyttäytyi velvollisuutena soittaa esimerkiksi työnantajien puhelinvastaajaan saamatta koskaan vastausta tai sellaisten kurssien käymistä, joita työnantajat eivät arvostaneet.

Aktivoinnin hyvästä perusideasta huolimatta tällainen aktivointi voi katkeroittaa. Mielenkiintoista on, että Mäen artikkelin esimerkeistä yksikään työtön ei kritisoinut tukityöllistämistä, oppisopimuskoulutuksesta ja nuorten työpajatoiminnasta puhumattakaan.

Vastaavia ajatuksia esitettiin myös Timo Aron ja Mikko Kesän Kuntalehdessä (1/2012) julkaistussa artikkelissa. Heidän mukaansa aktiivinen työllistäminen kannattaa aina. Kuitenkin myös he toteavat, että työttömien jatkuva kierrättäminen aktiivitoimenpiteiden ja työttömyyden välillä maksaa yhteiskunnalle kaikkein eniten. Samalla he patistavat päättäjiä tunnustamaan rohkeasti sen tosiasian, että kalliita toimenpiteitä ei tule kohdistaa kaikkiin työttömiin työnhakijoihin.
Kehysriihessä tulisikin ottaa tämä ihmisarvoon ja rahaan liittyvä kysymys vakavasti.

Ainakin työttömien kurssittaminen tulee rajata siihen joukkoon työttömiä, joka todella hyötyy kurssitoiminnasta. Vastikkeellisuutta ja aktivointia ei tule kuitenkaan heittää romukoppaan, tulee vain etsiä järkevämpiä muotoja.

Kyse on siitä, että nyt erilaisissa toimenpiteissä pyörivä työpanos pitää käyttää työttömien ja työn järjestäjien kannalta mielekkäästi. Se, mitä tämä joukko pääsääntöisesti haluaa, on tehdä töitä. 

Työttömissä piileekin esimerkiksi kunnille ja kolmannen sektorin yhdistyksille valtava työvoimapotentiaali, sillä tekemätöntä työtä näillä sektoreilla on vaikka kuinka paljon.

Aktivoinnissa on järkeä, mutta nykyinen malli kaipaa uudistamista.

Minna Punakallio

Pääekonomisti Veronmaksajain Keskusliitto

Näin vuoden ensimmäisessä blogissa en malta olla kertaamatta hieman mennyttä vuotta 2011.

Talouslukujen valossa viime vuosi ei ollut lainkaan huono. Itse talouskasvu toteutui varsin odotetusti, mutta julkisen talouden tasapaino petraantui ennusteista. Julkisen sektorin tasapainolla tarkoitetaan yksinkertaistetusti vero- ja maksutulojen sekä julkisten menojen erotusta.

Odotettua parempi kehitys johtui paljolti pirteästä yksityisestä kulutuksesta, joka kiritti verotuotot mukavaan kasvuun.
Vuoden 2011 aikana selvisi myös, että Suomen julkisen talouden alijäämä ei sittenkään missään vaiheessa ylittänyt Euroopan unionin viitearvona käytettyä kolmen prosentin rajaa. Nyt Suomi kuuluu Luxemburgin, Viron ja Ruotsin ohella siihen neljän maan muodostamaan eliittivähemmistöön, joka ei joudu todistelemaan muille EU-maille säästötoimiensa riittävyyttä.

Toisaalta yksikään ihminen ei osannut vielä vuosi sitten ennakoida sitä katastrofia, mihin EU:n velkakriisi johdatti kaikki Euroopan maat vuoden jälkipuoliskolla.

Tällöin velkakriisi muutti muotoaan EU:n poliittiseksi kriisiksi. Kriisikokous toisensa jälkeen päättäjät ovat riidelleet siitä, minkä verran ja mihin välineeseen kukin maa sijoittaa rahojaan toisen euromaan rahoituksen takaamiseksi. Toisaalta kritiikkiä ovat synnyttäneet säästöohjelmat, joita akuutin kriisin kohteena olevat maat ovat joutuneet nielemään.

Loppuvuosi on ollut hiuksia nostattavaa kärsimysnäytelmää, joka on paljastanut eurooppalaisten tahtotilan puutteen sitoutua yhteiseen Eurooppaan. Mitä kaikkea hyödyllisempää tänä aikana olisi voitu saavuttaa? Enkä edes uskalla ajatella, mitä eripura tekee maiden välisille suhteille pidemmällä aikavälillä.

Ilkka Lampi totesi Kauppalehden kolumnissaan joulukuun lopussa: ”Kun ensi vuosi alkaa, on julkinen lupa puhua euroalueen hajoamisesta. Onko kaikki mahdollinen tehty sen estämiseksi ja kenen se olisi pitänyt tehdä?”

Kun tämä blogi julkaistaan, euroalue voi olla jo jakaantunut todelliseksi kahden nopeuden Euroopaksi. Mitä todennäköisimmin edessä on kuitenkin pitkä epävarmuuden ja epäluottamuksen aika, jota kansainvälisillä areenoilla on kutsuttu maratoniksi.

Näköalattomuus Euroopan kohtalosta ei ole Suomen eikä minkään muunkaan maan etu. Jo nyt talousnäkymät ovat romahtaneet, ja keskustelua käydään lähinnä siitä, onko edessä lyhyt vai pitkä taantuma. Samalla heikentyneet talousnäkymät ovat lisänneet paineita toteuttaa uusia rakenteellisia uudistuksia ja julkisen sektorin kiristystoimia.

Suomessa verojen kiristystarpeesta tulevien kehyspäätösten yhteydessä vallitsee lähes liikuttava yksimielisyys. Ainoastaan mittaluokasta ja kiristettävästä verosta väännetään kättä.

Suomen ja koko Euroopan etu on, että maat keskittyvät riitelyn sijasta olennaisiin asioihin. Julkisen sektorin tasapainottaminen edellyttää pitkällä aikavälillä varmasti verojen muutoksia ja menojen leikkauksia. Muistuttaisin tässä yhteydessä kuitenkin myös muista keinoista, joita on listattu esimerkiksi ns. Jukka Pekkarisen raportissa Julkinen talous tienhaarassa vuodelta 2010.

Näitä keinoja ovat esimerkiksi yleisen tuottavuuden nousu, hyvinvointipalvelujen tuottavuuden nosto, työurien pidentäminen, työperäisen maahanmuuton lisääminen, syntyvyyden nousu ja sijoitusten tuottoasteen parantaminen.

Näillä kaikilla keinoilla voidaan luoda pelivaraa, jotta verot eivät nousisi niin paljon. Tärkeää on myös huomata, että verotuksen rakenteen uudistamisella voidaan edistää näitä tavoitteita. Erityisen paljon mahdollisuuksia on myös kuntauudistuksessa ja sen vaikutuksissa hyvinvointipalvelujen tuottavuuteen.

Toistaiseksi uudistukset tällä saralla ovat jääneet näpertelyksi. Jotta näin ei nyt tapahtuisi, kuntauudistus ja hyvinvointipalvelujen tehokkaampi järjestäminen tulee nostaa koko Suomen poliittisen asialistan kärkeen. Jos me suomalaiset emme tue tätä tavoitetta, käteen jäävät pidemmällä aikavälillä yhä heikommat ja kalliimmat palvelut.

Minna Punakallio

Pääekonomisti Veronmaksajain Keskusliitto

 

Euroopassa jylläävä velkakriisi on pakottanut päättäjät karsimaan julkisia menoja ja kiristämään veroja. Eniten on kiristetty arvonlisäveroa ja muita välillisiä veroja, joita ovat muun muassa tuotteiden hinnoissa maksettavat valmisteverot, kuten energia-, tupakka- ja alkoholiverot.

Tämä ei ole kuitenkaan vakuuttanut markkinoita, sillä talouden tasapainottamisen ohella päättäjät ovat riidelleet kuukausia tavoista reagoida ongelmiin. Kun asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat. Niinpä osassa maita on jouduttu tekemään lisäsäästöjä, ja tulojen riipiminen on ulottunut myös tuloverotukseen.

Tuloverotusta on kiristetty tai kiristetään muun muassa Isossa-Britanniassa, Espanjassa, Kreikassa, Portugalissa, Italiassa ja Ranskassa. Kaikissa näissä maissa kiristykset on kohdistettu hyvätuloisiin.

Useimmiten veronkiristys on aloitettu reilun 100 000 euron verotettavista tuloista lähtien, mutta kynnys voi olla huomattavasti korkeampi. Esimerkiksi Ranskassa se on 250 000 euroa. Kiristyksen suuruusluokka vaihtelee yhdestä prosenttiyksiköstä muutamaan prosenttiyksikköön.

Kansalaiset kannattavat yleensä rikkailta perittäviä veroja, sillä hyvin harva kokee itse olevansa rikas. Ja mikäs onkaan sen mukavampaa kuin tasapainottaa julkista taloutta, kun laskun maksaa joku muu.

Rikkaiden veronkiristyksiä perustellaan myös sillä, että hyvätuloisten on kannettava kortensa kekoon. Säästöohjelmien menoleikkaukset kun kurittavat suhteellisesti eniten pienituloisia. 

Hallituksille työn verotuksen kiristäminen on ollut kuitenkin hankala ja vastenmielinen prosessi, sillä kiristysten haitalliset vaikutukset tunnetaan laajalti. Työn verot vaikuttavat kotitalouksien valintoihin esimerkiksi siinä, vastaanottaako työtön uuden työpaikan tai kannattaako jo työssä olevan tehdä ylitöitä tai hankkia lisäkoulutusta.

Rikkailla erilaisia valinnanmahdollisuuksia on muita enemmän. Korkeasti palkattujen johtajien ja asiantuntijoiden työmarkkinat ovat kansainväliset, joten muutto ulkomaille on aina yksi tarjolla oleva vaihtoehto. Lisäksi ainakin useissa maissa on käytössä erilaisia verovähennyksiä ja verosuunnittelukeinoja, joilla hyvätuloiset voivat painaa veroprosenttiaan alas.

Valtaosa työn veronkiristyksistä ympäri Eurooppaa on ollut voimassa varsin vähän aikaa, joten niistä saatuja kokemuksia ei ole vielä tutkittu. Isossa-Britanniassa hyvätuloisten veronkiristyksen on havaittu kuitenkin kerryttävän verotuloja varsin marginaalisesti; tuotto on noin 0,3 prosenttia verotuloista. 

Tämä onkin se karvas lopputulos rikkaiden verotuksen kiristämisestä. Nostamalla rikkaiden työn verotusta ei kurota umpeen maiden alijäämiä.

Sen sijaan kiristys voi johtaa päinvastaiseen tilanteeseen, jossa hyväpalkkaiset työntekijät ja työpaikat muuttavat ulkomaille. Tällöin verottajan haaviin jää entistä vähemmän verotuloja. Tätä pelätään ainakin Isossa-Britanniassa.

Lisäksi on muistettava, että ne todella rikkaat ovat siirtyneet jo aikaisemmin pääomasijoittamisen ja pääomaverotuksen piiriin. Tavoite oikeudenmukaisuuden lisääntymisestä ampuu tälläkin tapaa maalinsa ohi.

Työn veronkiristyksiin liittyvät haitalliset seuraukset on ymmärretty Euroopassa varsin laajasti. Tämä näkyy siinä, että talousongelmien syvyydestä huolimatta työn veronkiristykset ovat viime vuosina olleet varsin harvassa. 1990-luvun alun lamavuosina asiat olivat toisin. Muistan, että seuraukset olivat hyvin ankeat.

Kansainvälisesti vertaillen Suomessa maksetaan jo varsin matalista palkkatuloista huippukireää veroa. Lisätulojen veroprosentti on noin 55. Jos tähän lätkäistäisiin perussuomalaisten ehdottama ”Wahlroos-vero”, lisätulojen veroprosentti nousisi 61 prosenttiin.

Työn veroprosentti on signaali. Veroja kiristettäessä Suomen asema suhteessa muihin heikkenee. Haluammeko me tänne enemmän vai vähemmän hyvätuloisia palkansaajia? 
 
Minna Punakallio

Pääekonomisti, Veronmaksajain Keskusliitto

Kotitalousvähennys on ollut Suomessa uraa uurtava menestys. Se on ennen kaikkea muuttanut asenteita.

Muistan hyvin ajan, jolloin kodeissa teetätetty työ maksettiin lähes poikkeuksetta käteisellä ilman, että tuloja ilmoitettiin verottajalle. Vähennyksen innoittamina tavalliset kansalaiset ovat kuitenkin ryhtyneet maksamaan remontti- tai siivouslaskunsa verottajan kautta. Tapa on muotoutunut 2000-luvulla lähes itsekseen sitä mukaa kuin tieto kotitalousvähennyksestä on levinnyt ja verotuen määrää on kasvatettu.

Vähennys on myös lisännyt palvelualojen arvostusta ja palvelujen käyttöä. Suomen laaja julkinen sektori totutti aikoinaan kansalaiset siihen, ettei palveluista tarvinnut maksaa mitään. Teknisiä vempaimia ostettiin vuosikaudet kotiin surutta, mutta ulkopuolisen siivousavun tai esimerkiksi lastenhoitajan kotiin palkkaaminen oli pröystäilyä.

Nyt tämä tabu on vähitellen murentunut. Kotitalousvähennys onkin muuttanut asenteita palvelumyönteisemmiksi. Samalla palvelualojen työllisyys on parantunut ja kotitalouksille suunnattu palvelusektori ammattimaistunut. Tekemistä tällä saralla tosin riittää yhä.

Kaiken kaikkiaan kotitalousvähennys on toiminut eräänlaisena innovaatiotyökaluna, jolla on aidosti vahvistettu kasvualojen kysyntää ja kehitetty asiakkaille uusia palveluja.

Tuoreessa hallitusohjelmassa kotitalousvähennystä päätettiin kuitenkin leikata neljänneksellä ja enimmäismäärää pienennettiin tuhannella eurolla. Näin mittava leikkaus toimii useita muita hallitusohjelman tavoitteita vastaan.

Esityksen taustalla on tarve riipiä budjettiin lisätuloja. Valtiovarainministeriöstä tihkuneiden tietojen mukaan syy siihen, miksi tartuttiin juuri hyvin toimineeseen kotitalousvähennykseen, liittyy paljolti vähennyksen kohdistumiseen. 

Kotitalousvähennyksen kritisoidaan valuvan nimittäin palvelujen hintoihin. Kun verotukea on nostettu, palvelujen hinnatkin ovat liikahtaneet usein ylöspäin. Vähennystä on arvosteltu myös tuen vinoutumisesta, sillä noin 80 prosenttia vähennyksestä kohdistuu remontteihin. Lisäksi kotitalousvähennystä on syytetty pelkästään hyvätuloisten vähennykseksi.

Kaikki verotuet ja verokannat vaikuttavat tuotteiden ja palvelujen hinnoitteluun. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. On kuitenkin vaikea erottaa pelkän verotuen vaikutusta muista samanaikaisista hintoja korottavista eristä.

Kotitalousvähennyksen painottuminen remontteihin ei välttämättä ole huolestuttavaa, jos hallituskaudella todella halutaan lisätä resursseja harmaan talouden torjumiseksi erityisesti rakennusalalla sekä kehittää asumisen laatua.

Remonttien suuri osuus kotitalousvähennyksestä kertoo myös omaa kieltään asumisen kalleudesta ja Suomen palvelusektoria yhä vaivaavasta alikehittyneisyydestä.

Kotitalousvähennys ei ole myöskään puhdas herravähennys. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi kesällä tutkimuksen kotitalouspalveluiden verovähennyksistä Suomessa ja Ruotsissa. Tutkimuksen tekijä Iida Häkkinen Skans havaitsi, että hyvätuloiset käyttävät kotitalousvähennystä enemmän kuin pienituloiset, mutta tuloluokkien väliset erot vähennyksen euromäärissä ovat hämmästyttävän pienet.

Eniten kotitalousvähennystä hyödyntävät ikääntyneet ja kahden huoltajan lapsiperheet. Mielenkiintoinen havainto on myös se, että eniten kotitalousvähennyksen käyttö on lisääntynyt yksinhuoltajilla.

Hallitusohjelmaan kirjattu leikkaus on raju, ja sillä on varmasti käyttäytymisvaikutuksia. Ohessa nimimerkin raksamies kommentti Ylen internetsivuilla liittyen kotitalousvähennysjuttuun: ”Kotitalousvähennys on aivan turha ja lisää turhaa byrokratiaa. Ennen kotitalousvähennyksen säätämistä palkka tai lasku remppahommista maksettiin suoraan käteen, eikä turhia kuitteja kyselty. Työ oli mielekästä, ja kaikki hyötyivät siitä, kun ei tarvinnut tilitellä turhia veroja yms. maksuja valtiolle. Takaisin vanha systeemi.”

Minna Punakallio

Pääekonomisti, Veronmaksajain Keskusliitto

Tuloeroista on puhuttu viime aikoina paljon, mutta keskustelu on ollut varsin mustavalkoista. Mustavalkoisuutta on muun muassa se, että tuloerojen kasvu on nostettu keskeiseksi syyksi yhteiskunnan eriarvoistumiseen.

Kuinka moni oikeasti kärsii juuri tuloeroista? Hyvin harva eläkeläinen tai työntekijä tietää, mitä naapuri tai työkaveri tienaa. Sen sijaan tuloerot paljastuvat noin vuoden viiveellä erilaisista karkeista tilastoista. Näistä eniten julkisuutta saa verotietojen valmistuminen marraskuussa.

Se, että huomaa kerta toisensa jälkeen jäävänsä jälkeen muista, ärsyttää! Johtajien palkka on ollut matti meikäläisestä aina käsittämättömän korkea, mutta nykyisin jo keskimääräinen vuosipalkka tuntuu monista epäoikeudenmukaiselta. Ärsytyksen kuitenkin kestää, jos elämä on muuten kohdallaan. Jos on terveyttä, ystäviä ja työkykyisellä myös työpaikka.

Jos jokin näistä tekijöistä puuttuu, niin mittasuhteet muuttuvat. Mitä vaikeammin on sairas, työtön tai moniongelmainen, sitä haastavampaa on saada yhteiskunnalta apua. Näin kertoi vappupäivän Helsingin Sanomat, jonka mukaan sosiaalialan työntekijöillä ei ole nykyään riittävästi aikaa todellisille avuntarvitsijoille.

Vanhusten- ja terveydenhuollon ajankäytön ongelmat ovat tuttua juttua, mutta monessa sosiaalitoimistossa jo tunti tapaamisaikaa kuukaudessa on liikaa yhtä vaikeuksiin ajautunutta asiakasta kohden. Tuotokset eivät voi olla tällöin hääppöisiä. Erityisen raastavaa on, että valtaosa väestöstä ei voi tehdä paljoakaan todellisten avuntarvitsijoiden hyväksi. Tätä on nykypäivän eriarvoistuminen, ja osaa väestöstä se ei pelkästään ärsytä, vaan katkeroittaa.

Väittäisin kuitenkin, että on liian helppoa nimetä pelkät tuloerot eriarvoistumisen syyksi. Eriarvoistuminen kumpuaa siitä, että yhteiskunta ei pysty kohdistamaan julkisia voimavaroja niille, jotka tarvitsevat apua eniten.

Ei ole kyse pelkästään voimavarojen niukkuudesta. ”Järjestelmä tuhlaa voimavaroja ja kyykyttää myös työntekijöitä panemalla tekemään työtä, joka ei ole sitä mitä pitäisi”, tiivisti johtava sosiaalityöntekijä Jarl Spoof Helsingin Sanomissa.

Tammikuisessa The Economist-lehdessä pohdittiin oikeudenmukaista tapaa reagoida eri puolilla maailmaa virinneeseen tuloerojen kasvuun. Asenteet tuloeroihin ovat muuttuneet kriittisemmiksi, koska kansainvälisen talouskriisin jälkimainingeissa hyväosaiset ovat selvinneet lamasta pienin vaurioin samaan aikaan, kun säästöohjelmat kurittavat heikompiosaisia.

Tuloerojen taustalla esiintyy kuitenkin eri maissa erilaisia syitä. Esimerkiksi Kiinassa tuloerojen kasvaminen liittyy paljolti maan hukou- eli kotipaikkajärjestelmään, joka sitoo osan kansasta tiettyyn asuinpaikkaan ja tiettyyn toimentuloon.

Yhdysvalloissa tuloerojen kasvu liittyy taas siihen, että köyhimpien tulot ovat jääneet jo pidemmän aikaa keskituloisten ansiokehityksen kelkasta. Lisäksi aivan viime vuosina pieni joukko on onnistunut rikastumaan ennennäkemättömällä tavalla.

Kun tuloeroja halutaan supistaa, niiden kasvun taustalla olevat syyt on tunnistettava. Sen jälkeen on autettava heikompia pikemmin kuin rankaistava rikkaita.

Kehittyneisiin maihin parhaiten soveltuvia keinoja ovat The Economist-lehden mukaan investoinnit koulutukseen sekä julkisen tuen kohdistaminen sitä eniten tarvitseville. Samalla yhteiskunnan sääntelyä on uudistettava siten, että sisäpiiriläisten edut poistuvat ja kyvykkäät henkilöt pystyvät etenemään yhteiskunnassa lähtökohdista huolimatta.

Tuloerojen supistamisen tulee näkyä myös valtioiden budjeteissa. Ei kuitenkaan veronkiristyksinä, vaan menopuolella, jossa valtioiden tulee luopua yksittäisille toimialoille tai toimijoille kohdistuneista tukiaisista.

Keinot istuvat varmasti monien oikeudentajuun. Ei ole kuitenkaan kovin yllättävää, että keskeisimpänä keinona poistaa tuloerot väläytellään vain viilausta pääomatuloprosenttiin. Tässäpä työsarkaa.

Päivitin jokin aika sitten Veronmaksajien internet-sivuille tilastoja eri maiden julkisista menoista. Suomen sijoitus vuodelta 2009 pysäytti.

Tilastojen mukaan Suomen julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen olivat Euroopan toiseksi korkeimmat. Hyvin harva on kuitenkaan noteerannut Suomen nousua menotilaston hopeasijalle.

Julkiset menot ovat rahaa, jonka valtio, kunnat ja sosiaaliturvarahastot käyttävät yhteiskunnan ylläpitämien palvelujen tuotantoon ja tulonsiirtoihin. Julkisia menoja ovat esimerkiksi julkisesti rahoitetut terveyspalvelut, eläkkeet, valtionvelan korot ja yhteiskunnan rakenteiden ylläpito.

Kun julkiset menot suhteutetaan maan bruttokansantuotteeseen, saadaan mittari, jolla voidaan vertailla eri maiden julkisen sektorin laajuutta. Julkisten menojen tason ohella voidaan puhua myös menoasteesta.

Julkisten menojen taso Suomessa on jo usean vuosikymmenen ajan ylittänyt EU-maiden keskiarvon. Korkeimmillaan menot olivat 1990-luvun alun lamassa, kun menoaste nousi kolmessa vuodessa reilusta 48 prosentista noin 65 prosenttiin. Tällöinkin Suomi oli eurooppalaisessa vertailussa toinen, sillä kärkipaikkaa piti hallussaan Ruotsi. Laman jälkeen menoaste tippui hitaasti lamaa edeltäneelle tasolle. Viime vuosina Suomen sijoitus on eurooppalaisessa vertailussa vaihdellut viiden ja kahdeksan välillä.

Vuonna 2009 menoaste ampaisi siis jälleen Euroopan kärkeen, kun julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta kohosi edellisvuoden 49 prosentista reiluun 56 prosenttiin. Suomea anteliaammat menot olivat vain Tanskassa. Muita korkean menoasteen maita olivat Ranska, Ruotsi, Belgia ja Kreikka.

Menoasteen dramaattisen nousun taustalta löytyy kuitenkin teknisiä syitä. Lama-aikoina julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen kasvavat automaattisesti, kun talouskasvu heikkenee eli bruttokansantuote pienenee. Jos esimerkiksi julkiset menot olisivat pysyneet vuonna 2009 edellisen vuoden tasolla, niin pelkästään toteutunut bruttokansantuotteen supistuminen olisi nostanut menoasteen reiluun 53 prosenttiin. 

Julkisille menoille on lisäksi luonteenomaista se, että tietyt menoerät kasvavat lamavuosina automaattisesti. Työttömyyden nousu esimerkiksi kasvattaa julkisia menoja, vaikka menojen lisäyksestä ei tehtäisi yhtään uutta päätöstä.

Automaattisten tekijöiden ohella julkista kulutusta saatetaan lamavuosina myös tietoisesti pönkittää. Valtio voi esimerkiksi aikaistaa julkisia rakennushankkeita ja tukea siten kotimaista kysyntää. Tai valtio voi lisätä työllisyysmäärärahoja ja estää työttömyyden lisääntymistä.

Menoelvytystä hyödynnettiin tuoreimmassa taloustaantumassa laajasti ympäri maailmaa. Valtiovarainministeriö on arvioinut, että Suomen tietoinen menoelvytys vuonna 2009 oli noin kahden BKT-prosenttiyksikön mittaluokkaa. Valtaosa tästä oli kertaluonteista.

Menotilaston hopeasija säikähdyttää, mutta onhan vastaavasta asetelmasta ennenkin selvitty. Paraneva suhdannetilanne ja väistyvä elvytys tulevat laskemaan vähitellen menoastetta. Tähän suuntaan viittaavat ennakkotilastot vuodesta 2010. Niiden mukaan menoaste oli laskenut yhdellä prosenttiyksiköllä 55 prosenttiin.

Julkisten menojen paisuminen tuoreimmassa taloustaantumassa on kuitenkin vakava paikka. Itsetutkiskeluun on syytä, sillä Suomea enemmän julkiset menot nousivat vain Irlannissa. Jopa Islannissa, Latviassa ja Liettuassa menot nousivat maltillisemmin. Erityisen haastavaksi asetelman tekee väestön ikääntyminen, joka asettaa menoasteelle tulevaisuudessa omat nousupaineensa.

Julkisen sektorin menojen karsiminen rajuilla leikkauksilla olisi tässä vaiheessa kuitenkin ylireagointia. Jo pelkästään julkisten menojen kurissa pitäminen vaatii rohkeutta ja rakenteellisia uudistuksia. Siihen meidän on kuitenkin tähdättävä. Ratkaisevaan rooliin julkisen sektorin kestävyydessä nousee myös jaettava kakku eli talouskasvu. Sen ohella tarvitaan toki taloustilastojen ulkopuolista inhimillistä toimintaa, joka lujittaa välillisesti sekä talouskasvua että julkisen sektorin kestävyyttä.

Minna Punakallio

Eduskuntavaaleja edeltänyt keskustelu on toistaiseksi keskittynyt erilaisiin veroteemoihin ja julkisen sektorin tasapainotusta edistäviin tarpeisiin ja toimiin. Verorakenteen uudistamisesta, kestävyysvajeesta ja esimerkiksi väestön ikääntymisestä on tehty perusteellista selvitystyötä, mutta yksi asia on jäänyt liian vähälle huomiolle.

Se on kysymys asumisen korkean hinnan syistä. Asumisen hinnasta toki keskustellaan paljon ja asumiseen liittyvät tuet ovat olleet esillä verovähennyksiin liittyvien muutosesitysten yhteydessä. Tämä keskustelu antaa kuitenkin vähän eväitä siihen, miksi harvaanasutussa Suomessa asumiseen kuluu kansalaisilta vuosittain yhä enemmän ja enemmän rahaa.

Onko asuminen Suomessa ollut aina kallista? Tunnistetaanko meillä edes kaikkia asumisen hintaan vaikuttavat tekijöitä?
Viime vuosisadan alussa valtaosa keskimääräisen teollisuustyöläisen kulutuksesta ohjautui välttämättömään kulutukseen eli ruokaan, asumiseen ja vaatteisiin.

Kokonaiskulutusmenoista elintarvikkeisiin käytettiin 60 prosenttia ja asumiseen sekä taloustarvikkeisiin meni 19 prosenttiyksikköä. Arkielämälle oli tuolloin luonteenomaista jatkuva taistelu niukkuutta vastaan.

Pula-ajan jälkeen väestö alkoi vähitellen vaurastua. Esimerkiksi 1950-luvulla elintarvikkeiden osuus kokonaiskulutuksesta pieneni jo alle 40 prosenttiin. Asumismenot kaupungeissa olivat enää noin 10 prosenttia. Sen jälkeen ruuan kulutuksen osuus on jatkanut pienenemistään, mutta asumismenojen osuus on kääntynyt kasvuun.

1960-luvun puolivälissä kulutuksesta käytettiin asumiseen jälleen noin 20 prosenttia. Tällä hetkellä osuus liikkuu 27 prosentin tuntumassa. Vertailun vuoksi voi todeta, että elintarvikkeisiin kulutuksesta ohjautuu nykyisin enää reilut 11 prosenttia.

Asuminen onkin suomalaisten suurin yksittäinen rahareikä. Siis aikana, jolloin kulutukseen käytetty rahasumma on jo varsin merkittävä.

Asumisen hinnan jo pitkän aikaa jatkuneeseen kallistumiseen vaikuttaa moni tekijä. Mieleeni tulee ainakin asuntojen koon kasvu sekä varustelutason parantumien, kaavoitus, rakennusmääräysten tiukkuus, rakennusvirheet ja huono suunnittelu, muuttoliike ja väestön ikääntyminen, monia muita maita kovemmat työvoimakustannukset sekä energian hinta. Myös pankkien luotonantoperiaatteilla on vaikutuksensa.

Näiden selvien tekijöiden ohella ei voi poissulkea sitä, että asuntotuotannon kysynnän ja tarjonnan jatkuvan epätasapainon taustalla on myös muita tekijöitä.

Kaipaan päättäjien työkalupakkiin eduskunnassa, kunnanvaltuustoissa ja muissa virastoissa perusteellisia faktoja asuntomarkkinoista ja keinoista, joilla asuntomarkkinoiden toimivuutta voidaan edistää.

Yksi perinteinen asuntomarkkinoiden syntipukki on kaavoituspolitiikka, mutta ei voi unohtaa myöskään rakennusliikkeiden omia mahdollisuuksia parantaa asuntotuotannon laatua.

Myös viranomaismääräyksiin liittyy järjettömyyksiä.

Ymmärrettävä, mutta käytännössä erittäin raskas rakennusmääräys on vaatimus uusien asuinhuoneistojen käymälä- ja pesutilojen varustamisesta pyörätuolin tai rollaattorin käyttäjälle. Määräys yhdessä muun yleissuunnittelun kanssa saa aikaan sen, että melko isojenkin perheasuntojen neliöt hukkuvat leveisiin käytäviin ja suuriin pesutiloihin. Makuuhuoneet ovat nykyään melkoisia kanikoppeja ja kaappitila olematonta.

Väestön ikääntymisestä huolimatta suuri osa asunnoista ei tule koskaan näkemään pyörätuoliasukasta seiniensä sisällä. Tästä huolimatta kaikki uudet asunnonostajat varautuvat kalliisti tähän mahdollisuuteen. Sitä paitsi moni pyörätuolipotilas tuttavapiirissäni pärjää vallan mainiosti esimerkiksi 1970-luvun asuntotuotannon pohjaratkaisuissa.

Asuntoihin tarvitaankin lisää muunneltavuutta ja sen pitäisi näkyä voimakkaammin myös rakennusmääräyksissä. Joustavammilla määräyksillä vastattaisiin myös asiakkaiden tarpeisiin.

Asuntojen hintatasoon pitää pureutua lähivuosina syvällisemmin. Jos asumisen hinnan osuutta kokonaiskulutuksesta saadaan hilattua alaspäin, se lisää kansalaisten ostovoimaa. Ilman, että joudutaan miettimään julkisen sektorin tasapainon vaarantumista.

Piru piilee yksityiskohdissa. Pirstaleisten julkisen sektorin kysymysten sijaan yleisessä keskustelussa tulisikin kiinnittää enemmän huomiota kokonaisuuksiin.

Kiistanaiheeksi riittää esimerkiksi se, miksi toisella on pienempi veroprosentti tai se, miten etuusjärjestelmiä tulisi muuttaa. Kärpäsestä tulee härkänen ja vähitellen koko yhteiskunnan oikeudenmukaisuus näyttää olevan hukassa.

Mieleeni tuli valtiovarainministeriön Julkinen talous tienhaarassa -raportti, joka monien muiden asioiden ohella sivuaa sukupolvitilinpitoa ja sitä, kuinka tilinpidon avulla voidaan selvittää ikäryhmien välistä tulonjakoa.

Sukupolvitilinpidolla siis tutkitaan nykyisten ja tulevien sukupolvien suhteellista nettoverorasitusta. Kunkin ikäryhmän nettoverot saadaan, kun ikäryhmän maksamista tulo- ja kulutusveroista sekä pakollisista sosiaalivakuutusmaksuista vähennetään ikäryhmän saamat tulonsiirrot sekä sitä hyödyttäneet valtion ja kuntien palvelut ja julkiset hyödykkeet.

Tulokset eivät yllätä.

Verojen nettomaksajia ovat työikäiset 25–65-vuotiaat eli he rahoittavat julkiset palvelut ja etuudet. Korkeimmillaan veroja maksetaan ikävuosina 40–55. Lapset ja nuoret käyttävät runsaasti julkisia koulutus- ja terveyspalveluita, ja iäkkäämmät saavat eläkettä ja käyttävät useammin terveydenhuoltopalveluita.

Tätä ilmiötä kutsutaan sukupolvisopimukseksi. Sen mukaan kulloinkin työiässä oleva väestö maksaa huollettavien ylläpidon. Vastineeksi työikäiset voivat odottaa, että nuoremmat ikäpolvet elättävät heidät aikanaan.

Raportista löytyi kuitenkin uusi näkökulma, kun sukupolvitilinpidon avulla selvitettiin, hyötyykö joku sukupolvi julkisesta sektorista enemmän kuin muut ja joutuuko joku ikäryhmä muiden maksumieheksi.

Kun tarkastellaan pelkästään eläkejärjestelmää, suurimmaksi hyötyjäksi paljastuu 1960-luvun alussa työnteon aloittanut sukupolvi. Eläkejärjestelmä perustettiin tuolloin, ja eläkemaksut olivat matalia. Nämä ja myös hieman myöhemmin työikään tulleet ikäluokat hyötyvät suuremmista eläke-etuuksista kuin mitä he tai heidän työnantajansa maksoivat eläkemaksuna.

Sen sijaan 1960–1980-luvulla syntyneet maksavat työuransa aikana muita sukupolvia korkeampia eläkemaksuja. Lisäksi he joutuvat työskentelemään hieman muita sukupolvia pidempään, mikäli haluavat eliminoida elinaikakertoimen etuuksia leikkaavan vaikutuksen.

Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus.

Kun eläkejärjestelmän ohella vertailuun otetaan mukaan julkiset palvelut sekä niiden laatu ja saatavuus, ikäpolvien väliset erot tasoittuvat.
Eläkejärjestelmän suurimmat nettohyötyjät joutuivat aikanaan tyytymään nuorempia ikäluokkia selvästi heikompiin julkisiin koulutus- ja terveydenhuoltopalveluihin. Hyvinvointivaltiota vasta rakennettiin1960-luvulla, eivätkä laadukkaat neuvolat, monipuoliset oppilaitokset ja hoitotakuut olleet nähneet vielä päivänvaloa.

Hyvinvointivaltiosta ovatkin hyötyneet muita enemmän 1960-luvulla ja sen jälkeen syntyneet.

Velvoitteet ja hyödyt tasapainottuvat edelleen, jos tarkasteluun otetaan mukaan yksityisen sektorin tulonsiirrot. Toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut varallisuuden kasvu hyödyntää perintöjen muodossa eniten 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneitä sukupolvia.

Yhteiskuntamme on oikeastaan rakennettu nerokkaasti. Se toimii mallikkaasti sukupolvisopimuksen avulla, kun mahdollisimman monella työkykyisellä on työtä. Ja kun järjestelmien tuottamia vastuita ja hyötyjä katsotaan kokonaisuutena, monet yksityiskohtiin keskittyvät marinat osoittautuvat perusteettomaksi.

Sukupolvisopimuksella on kuitenkin haasteita edessään. En ole niinkään huolissani väestön ikääntymisestä, vaan mielenterveysongelmien yleistymisestä yhteiskunnassamme. Lisäksi minua arveluttaa, pystytäänkö sukupolvisopimus toteuttamaan tulevaisuudessa ihmisarvoisella tavalla hoivapalveluiden osalta.

Arvonlisäverokantoihin on tehty parin viime vuoden aikana poikkeuksellisen paljon muutoksia, niin Suomessa kuin muissakin Euroopan maissa.

Kun aikaisemmin vain jokunen muutti silloin tällöin yleistä tai alennettua arvonlisäverokantaa suuntaan tai toiseen, niin vuosi 2009 aloitti erilaisen ajanjakson.

Tällöin arvonlisäveroralli käynnistyi, kun Iso-Britannia laski yleistä arvonlisäverokantaa väliaikaisesti osana maan elvytystä. Tukitoimiksi nimitettiin myös eräiden maiden alennettujen arvonlisäverokantojen kevennyksiä esimerkiksi rakennusalalle. Suomessa ruuan arvonlisäveron laskua 12 prosenttiin lokakuun 2009 alussa perusteltiin oikeudenmukaisuussyillä.

Valtaosa viime vuoden arvonlisäveromuutoksista oli kuitenkin veronkiristyksiä. Rahapulaan joutuneita korottajia olivat Viro, Unkari, Liettua ja Irlanti. Osassa maissa veronkiristykset ulottuivat myös alennettuihin arvonlisäverokantoihin.

Kuluvana vuonna arvonlisäverotuksen kiristysvauhti kiihtyi. Nyt yleistä verokantaa nostettiin pitkin vuotta peräti seitsemässä EU-maassa.

Ison-Britannian väliaikaisen alennuksen päättymisen ohella verotus kiristyi Espanjassa, Kreikassa, Portugalissa, Romaniassa, Suomessa ja Tšekissä. Korotusten suuruus vaihteli yhdestä prosenttiyksiköstä Romanian peräti viiden prosenttiyksikön korotukseen.

Vuoden ainoan kevennyksen yleiseen arvonlisäverokantaan teki Irlanti luopuessaan edellisen vuoden puolen prosenttiyksikön väliaikaisesta kiristyksestään. Alennettuja arvonlisäverokantoja muutettiin sen sijaan molempiin suuntiin. Muun muassa Belgia ja Suomi laskivat ravintoloiden arvonlisäverokantaa, kun sen sijaan muut alennetut arvonlisäverokannat nousivat niin Kreikassa, Espanjassa kuin Suomessa.

Muutoksia arvonlisäverokantoihin on siis tehty viime vuosina runsaasti ja mielenkiintoista onkin seurata minkälaisia vaikutuksia näillä on eri puolella Eurooppaa.

Aikaisemmat kokemukset arvonlisäveromuutoksista vaihtelevat hyvin paljon. Ainakin seurauksiin vaikuttavat maan suhdanne- ja kilpailutilanne, mutta myös veromuutoksen suuruudella ja suunnalla on osuutensa. Olennainen lähtökohta on se, kuinka kattavasti arvonlisäveromuutos välittyy hintatasoon.

Useissa tapauksissa arvonlisäverokannan kiristykset ovat johtaneet vain lievään hintatason nousuun. Näin kävi esimerkiksi Saksassa vuonna 2007 nostettaessa verokantaa kolmella prosenttiyksiköllä ja näin näyttää käyvän myös Suomessa sekä Espanjassa heinäkuisen yhden prosenttiyksikön veronkorotuksen jälkeen.

Saksassa tutkimukset tosin havaitsivat, että arvonlisäveronalaisten tuotteiden kysyntä vilkastui ennen veronkorotusta veromuutokseen liittyneen pitkän etukäteisilmoittamisen vuoksi. Se puolestaan nosti hintatasoa jo veronkorotusta edeltävänä vuonna.

Arvonlisäverokannan kevennyksetkään eivät ole aina välittyneet hintoihin. Näin kävi esimerkiksi työvoimavaltaisten palveluiden alennetun arvonlisäverokokeilun yhteydessä. Myös Ranskassa ja Suomessa ravintoloiden arvonlisäverokannan lasku välittyi hintoihin vain osittain. Suomessa tosin huomattavasti paremmin kuin Ranskassa.

Ruuan arvonlisäverokevennyksen yhteydessä elintarvikkeiden hinnat putosivat Suomessa 5,6 prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna. Veronkevennyksen hintatasoa laskeva vaikutus oli noin 4,3 prosenttia.

Hintatason lasku näyttää kivalta, mutta hintoja kannattaa peilata hieman pidemmälle ajanjaksolle. Päätös arvonlisäveronkevennyksestä todettiin jo hallitusohjelmassa keväällä 2007 ja muutoksen lopullinen ajankohta tiedotettiin heinäkuussa 2008. Yllättäen elintarvikkeiden kuluttajahinnat nousivat vuoden 2008 aikana Suomessa poikkeuksellisen paljon suhteessa Euroopan unionin keskimääräiseen tasoon. Raaka-aineiden ja energian hinnan muutokset eivät yksinään hintojen nousua selitä.

Eli, mitä tästä kaikesta jää käteen?

Ainakin se, että arvonlisäveron merkitys valtioiden tulolähteenä tulee kasvamaan eri puolilla Eurooppaa. Toinen opetus voisi olla, että arvonlisäveromuutosten välittyminen hintoihin on monimutkainen prosessi. Verotaso ei ole ainoa hintatasoon ja sen muutoksiin vaikuttava tekijä.

Säästöohjelmat rantautuivat kevään ja kesän aikana Eurooppaan, kun velkaantuneet maat alkoivat ryhdistää julkista sektoriaan markkinareaktioiden ja korkeiden korkojen pelossa.

Kun viime vuonna vielä yksituumaisesti velkaannuttiin ja torjuttiin elvytyksellä talouslamaa, niin nyt keskitytään tasapainottamaan julkista taloutta erilaisilla säästöohjelmilla ja torjumaan siten rahoitusmarkkinoiden epäluottamusta. Suunnanmuutoksen nopeus eri puolella Eurooppaa on herättänyt myös arvovaltaista kritiikkiä.

Jo viime vuoden puolella muun muassa Baltian maissa laadittiin rajuja säästöohjelmia, mutta varsinaiseen keskiöön säästöt levisivät euro-alueeseen kuuluvan Kreikan rahoituskriisin myötä. Kreikan jälkeen julkista taloutta on ryhdistetty pienemmässä mittakaavassa myös Portugalissa, Espanjassa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Tanskassa ja Isossa-Britanniassa.

Useiden maiden säästöohjelmat keskittyvät eläkejärjestelmien uudistuksiin sekä julkisen sektorin palkkojen nousun hillitsemiseen. Käytettyjä keinoja ovat myös virkamiesten lukumäärän vähentäminen, sosiaalietuuksien leikkaukset sekä investointien supistaminen.

Jotkut säästöohjelmat sisältävät myös kulutus- tai tuloverotuksen kiristyksiä, minkä lisäksi ohjelmissa vilahtelevat myös verohelpotusten leikkaukset. Toisaalta esimerkiksi Iso-Britannia suunnittelee lisäävänsä verotuottoja yritysverokantaa alentamalla ja Unkari 16 prosentin tasaverolla.

Säästöohjelmien sisältö saa ulkopuolisen välillä hymähtämään itsekseen, sillä matalat eläkeiät, osalle ammattiryhmistä maksettavat erikoiset lisät tai ylimääräiset bonukset tuntuvat nykyoloissa varsin anteliailta ja ovat siten luontevia säästökohteita.

Mutta mitä tehdä sitten kun nämä itsestäänselvyydet loppuvat? Säästökohteiden nimeäminen on vaikeampaa, kun julkinen talous on trimmatummassa kunnossa.

Suomi on julkisen talouden kansainvälisissä vertailuissa Euroopan parhaimmistoa. Silti myös Suomessa tunnistetaan julkisen sektorin kasvavat menopaineet ja etsitään kuumeisesti säästökohteita niiden hillitsemiseksi.

Tällaisen maan kohdalla juustohöyläleikkaaminen on pahinta mitä voidaan tehdä. Sen sijaan avainasemassa ovat arvovalinnat ja rakenteelliset muutokset, joilla tarkoitan selkeitä hallitusohjelmassa asetettuja tavoitteita siitä mitä tehdään kunnolla sekä näitä tavoitteita tukevia toimintatapojen uudistuksia ja johtajuutta. Parhaimmillaan tämä kehitys ei tunnu edes säästämiseltä.

Säästämislinjausten seurauksia tulee kuitenkin miettiä monelta eri kantilta.

Otetaan esimerkiksi yleisesti hyväksytty tavoite kotiuttaa sairaalapotilaat nopeasti sairaalahoidosta kevyemmille hoitomuodoille kotiin tai tehostettuun palvelutaloasumiseen. Tämähän on kannatettavaa säästöä jos mikä.

Seurasin lähipiirissäni muutama vuosi sitten kuinka aivohalvauspotilas kuntoutettiin ja kotiutettiin takaisin kotiin kotiavun turvin. Sen jälkeen hän on silloin tällöin joutunut turvautumaan akuuttiin sairaalahoitoon, ja vähitellen sairaaloiden toiminnassa on alkanut näkyä kovat paineet saada potilaat ulos mahdollisimman nopeasti.

Yhden tällaisen ”liian” nopean kotiuttamisen jälkeen henkilö muutaman päivän sisällä kaatui ja sai lonkkamurtuman. Sen jälkeen edessä olivatkin kalliit lonkkaleikkaukset ja entistä raskaammat tukimuodot asumisen järjestämiseksi. Säästölinja muuttuikin kokonaisuuden kannalta lisäkustannukseksi.

Tehokkailta tuntuvat tavoitteet terveydenhuollossa voivat toimia itseään vastaan, jos asiakasta ei kuunnella eikä eritasoisia vaihtoehtoja laitoshoidolle ei ole riittävästi tarjolla.

Valtioneuvoston selonteossa Suomen ihmisoikeuspolitiikasta ikääntyneiden tehostettua palveluasumista arvioidaan lisättävän vuoteen 2012 mennessä 0,8-1,8 prosentilla, kun samaan aikaan vähennetään pitkäaikaishoidon laitospaikkoja 3,3 prosentilla. Loput arvioidaan hoituvan kotihoidon ja omaishoidon tuella.

Palvelutalopaikat aukeavat käytännössä vain erittäin harvoille, kotihoito kamppailee nykymuotoisena resurssiensa äärirajoilla ja omaishoidon tukiakin karsitaan.

Säästää voi myös väärin. Aina todelliset säästöt eivät synny supistamalla yhtä toimintoa, vaan säästöjen saavuttaminen voi edellyttää jopa lisäresurssointia. Oikein toteutettuna lopputulos on kuitenkin tehokkaampi kuin hallitsematon vaihtoehto.

Lomakokemuksiin on mukava palata työpöydän ääressä ja nyt aionkin hyödyntää tätä tilaisuutta muistelemalla lomamatkaani Egyptiin, Kairon kuhinaan.

Eksoottisessa Kairossa huomiota kiinnittivät muun muassa ihmisten ystävällinen suhtautuminen lapsiin ja suuret tuloerot. Maan heikon demokratiankin tiedostan.

Myös 20 miljoonan asukkaan liikennekulttuuri herätti tunteita. Yllättäen kuitenkin niin, että ruuhkaisuudesta huolimatta liikenne toimi erittäin sujuvasti. Autoilijat, jalankulkijat ja aasikärryjen ajajat ottivat liikkeissään huomioon muut, eikä vaaratilanteita meidän kohdalla syntynyt viikon aikana lainkaan. Ehkä säälistä, mutta kuitenkin.

Sen sijaan Suomessa ei kulu yhtä viikkoa ilman, ettei törmää joustamattomaan ja vaaratilanteita synnyttävään liikennekäytökseen.

Erilaisessa asenneilmapiirissä vierailu nosti esiin ajatuksia suomalaisille ja miksei kaikille kehittyneille maille tyypillisestä itsekeskeisestä käyttäytymisestä. Miksi meillä muiden ihmisten ja kokonaisedun huomioiminen on niin kovin harvinaista? Lisääkö talouskasvu näin konkreettisesti yksipuolista omien etujen tavoittelua? Valitettavaa oli kuulla paikallisilta, että myös Egyptissä asenteet liikenteessä ovat muuttuneet viime vuosina kovemmiksi.

Miten tämä sitten liittyy verotukseen ja julkiseen talouteen Suomessa?

Valtioneuvoston kanslian nimittämän Antti Tanskasen kasvutyöryhmän väliraportissa todetaan, että julkisissa palveluissa, joista valtaosa on kuntataloutta, positiivisia tuottavuusvaikutuksia saadaan aikaan vain rakenteiden ja toimintatapojen merkittävillä uudistuksilla.

Omien etujen tiukka vaaliminen näkyykin kuntien toiminnassa aiheuttaen yhteiskunnalle mittavia hyvinvointitappioita. Kuntalaiselle kuntapäättäjät naamioivat itsekeskeisen ajattelun kuntademokratian puolustamisena. Kuitenkaan yhdenkään kunnan demokratia ei heikkene siitä, jos asiakas saa palvelunsa nopeammin tai esimerkiksi vanhuksen pompotus sairaalan ja kotihoidon välillä loppuu. Vanhojen toimintamallien puolustaminen ja demokratia on pidettävä toisistaan erillään.

Kuntien mielletään edistävän asukkaidensa etuja suhteessa naapurikuntiin tai valtioon. Tiukan rajanvedon näihin tahoihin vielä jotenkin ymmärtää, mutta itsekeskeisyys on arkipäivää erityisesti kunnan sisällä eri hallinnonalojen ja ammattiryhmien välillä.

Sympatia loppuukin, kun näkee käytännössä yhteistyön puutteen esimerkiksi terveys- ja sosiaalitoimen välillä. Viranomaiset esimerkiksi haluavat raivoisasti kustannuksia aiheuttavan hankalan asiakkaan pois omalta tontiltaan toisen hallinnonalan hoidettavaksi. Tällöin kärsii kokonaisedun ohella myös asiakkaan turvallisuus.

Toisaalta myös yksittäinen ala voi olla vahva omien etujensa puolustaja.

Kiireettömän hoidon ja tutkimusten määräaikoja säätelevä hoitotakuu on hyvä esimerkki kuntalaisten hyvinvointia parantavasta uudistuksesta. Kun terveys pettää, nopea asioiden selvittäminen ja jatkotoimien aloittaminen on niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta parasta ja myös edullisinta. Ei liene yllätys, että terveystoimi vastusti hoitotakuun voimaansaattamista.

Ammattien välisistä reviireistä muistutti muun muassa Keski-Suomen sairaanhoitopiirin johtaja Jouko Isolauri. Hän totesi puhuttelevassa Talouselämä-lehden artikkelissa viime syksynä, että eri ammattikuntien sisäinen hierarkia saattaa yhä ylläpitää jo kymmenen vuotta sitten epätarkoituksenmukaisiksi havaittuja tapoja.

Myös me kuntalaiset olemme kasvaneet siihen, että muutoksia kunnan palveluiden keskittämisessä tulee vastustaa henkeen ja vereen. Pohjois-Suomessa välimatkat sairaalaan tai kirjastoon ovat epäilemättä todellinen ongelma, mutta sitä ne eivät ole suuremmissa kaupungeissa. Omista totutuista reviireistä pidetään jälleen kiinni ilman, että mietitään voitaisiinko näitäkin voimavaroja keskittää johonkin tärkeämpään.

Kairo opetti minulle, että kokonaisuus voi toimia joustavasti, kun muut otetaan huomioon eikä omista eduista pidetä yksisilmäisesti kiinni. Tätä asennetta on aika noudattaa myös kunnissa selkeillä tavoitteilla ja asiantuntevalla johtamisella höystettynä.

Uskon, että myös kuntalaiset ymmärtävät uudistustarpeen. Palveluiden uudistaminen kokonaisedun kannalta järkevämmäksi kääntyy myös yksittäisen kuntalaisen eduksi parempina palveluina ja toivottavasti myös matalampana veroäyrinä.

Kreikan talousongelmat konkretisoituivat kansalaisille vapun juhlinnan jälkeen täydellä voimalla, kun hallituksen kuluvan vuoden toinen lisäbudjettiesitys näki päivänvalon.

Lisäbudjetissa varaudutaan monivuotiseen rahoituspakettiin, jolla tuetaan Kreikan maksukykyä ja euroalueen vakautta. Paketin laajuus on ennennäkemätön. Kolmen vuoden ajan joka ikisenä päivänä Suomi ”sijoittaa” 1,5 milj. euroa Kreikan maksuvalmiuden turvaamiseen.

Olen huomannut, että tietämys Kreikan ongelmista on varsin laajaa ja tilanne kaupungilla puhuttaa ihmisiä. Satunnaiset keskustelunpätkät viereisistä lounaspöydistä tai kaupan kassoilta ovat olleet sävyltään varsin kriittisiä. Pärjätköön Kreikka omillaan, kun on ongelmat itse luonutkin.

Syitä kriittisyyteen Kreikkaa kohtaan riittääkin. Maan tapa kuluttaa enemmän kuin tienata sekä ylläpitää järjettömältä tuntuvia etuuksia ja yleisesti hyväksyttyä veronkiertoa, tilastorikkomuksista puhumattakaan ovat käytäntöjä, jotka eivät voi johtaakaan muuhun kuin epäluottamukseen maan kykyyn ja haluun hoitaa asioitaan.

Kriittisyyden ohella kaipaisin keskusteluun kuitenkin lisää konkretiaa siitä, miksi rahoitusjärjestely Kreikan kanssa on niin tärkeää meille eurooppalaisille. Pelkkä veljesrakkaus tai mukavat lomamuistot eivät meitä siihen pakota.

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen aukaisi vyyhteä sanomalla, että Suomen vaihtoehdot ovat joko luotto tai lama. Lamalla valtiovarainministeri viittaa tapahtumiin vuoden 2008 loppupuolella, kun rahoitusmarkkinoiden epäluottamus ajoi investointipankki Lehman Brothersin konkurssiin. Pian tämän jälkeen kriisi levisi dominoilmiön kaltaisena reaalitalouteen ympäri maailman.

Perustelu osuu naulan kantaan, mutta se on kovin abstrakti ja vaikea ymmärtää.

Suomi ja Kreikka ovat samassa veneessä siksi, että me olemme osa Eurooppaa ja eurooppalaiset rahoitusmarkkinat ovat erittäin voimakkaasti integroituneet. Tällöin valtiot ja yritykset omistavat ristiin toistensa velkapapereita.

Epäluottamus yhden maan velan maksukykyyn pistää rahoitusmarkkinat heti hinnoittelemaan sitä kuinka paljon kanssakumppaneilla on rasitteena epäluotettavia velkapapereita. Valitettavasti markkinat eivät ole tässä suhteessa kovin läpinäkyvät, jolloin epäluottamus leviää ja rahan hinta alkaa nousta. Ongelmien jatkuessa normaali rahaliikenne vähänkään riskiä sisältäviin kohteisiin pysähtyy.

Rahoitusmarkkinoiden likviditeetin eli maksuvalmiuden häviäminen vaikuttaa välittömästi myös reaalitalouteen. Uudet investointipäätökset tai uuden henkilön työllistämispäätökset lykkääntyvät kun rahan hinta kallistuu tai tulevaisuuden näkymät muuttuvat epävarmemmiksi.

Pahimmillaan kierre tarkoittaa, että suomalainen yritys ei saa pankista velkaa eikä pysty maksamaan palkkojaan. Onkin muistettava, että meidän kuluttajien tarvitsee asioida pankeissa varsin harvoin, mutta yritysten, kuntien ja valtioiden tilanne on toinen. Asioiden normaali sujuvuus edellyttää toimivia rahoitusmarkkinoita.

Yhdentyneet rahoitusmarkkinat ja yhteinen raha ovat hyödyttäneet valtavasti niin suomalaisia kuin kreikkalaisiakin. Ilman euroaluetta rahoitusmarkkinat olisivat testanneet kuluvassa lamassa jo paljon aikaisemmin pienet reuna-alueen maat. Viimeksi 1990-luvun alussa myös Suomen oli taivuttava rahoitusmarkkinoiden painostuksen edessä korkojen hipoessa taivaita, valuutan devalvoituessa ja työttömyyden räjähtäessä käsiin.

Nyt ollaan eri tilanteessa, mutta valitettavasti Kreikan kriisi on rahoitusmarkkinoiden ja valuuttamme kautta myös meidän kriisimme. Vahingot onkin koetettava minimoida siten, että syvä epäluottamus ei tästä enää leviäisi muihin velkaantuneisiin euromaihin.

Parasta lääkettä on vakuuttavuus. Kaikki mikä välittää mielikuvaa yhtenäisestä euroalueesta, jossa maat hoitavat talouttaan ja raha-asioitaan vastuullisesti on mannaa myös suomaiselle veronmaksajalle. Mannaa olisivat myös uudet taloutta tervehdyttävät päätökset Portugalista, Irlannista, Espanjasta ja Britanniasta. Näiden mielikuvien toteutumiseksi tarvitaan vahvempaa johtajuutta päättäjiltä sekä myös ymmärrystä kansalaisilta.

Pidemmällä aikavälillä on selvää, että euromaiden tulee saada käyttöönsä lisäksi järeämpiä talouden kriisintorjuntakeinoja kuin pelkän rahan myöntäminen.

Tilanne on hyvin epävarma. En usko, että olemme nähneet vielä koko tarinaa.

Jos jotain hyvää tässä on, niin kriisit ovat aina itsetutkiskelun ja uusiutumisen paikka. Ainakin Kreikan yhteiskunnan rakenteet ottavat askeleita oikeaan suuntaan. Vielä keskeisempi muutos tulee tapahtumaan euroalueen pelisäännöissä. Jos euroalue tästä selviää, niin sen koordinaation on syvennyttävä ja velkaantumiskierteen oiettava.

Velkaantumiskehityksen katkaiseminen koskee myös suurempia talouksia, kuten Yhdysvaltoja ja Japania.

Liian moni Suomen verotukseen liittyvä uutinen painuu nopeasti unohduksiin uusien juttujen täyttäessä ajatukset. Yksi kirjoitussarja on kuitenkin jäänyt vaivaamaan mieltäni, sillä se on saattanut jäädä elämään ihmisten mieliin ”viralliseksi” totuudeksi. Ja täysin aiheetta.

Helsingin Sanomat käsitteli viime marraskuussa hallituksen talouspolitiikkaa ja arvosteli elvytystoimien painottumista liikaa veroelvytykseen. Juttu perustui yhdeksän keskenään erilaisia näkemyksiä painottaneen ekonomistin haastatteluihin.

Tässä ei vielä olisi mitään yllättävää, mutta haastatteluista uutiseksi nostettu asia nostatti niskakarvani pystyyn. Jutussa nimittäin väitettiin, että ”veroelvytyksen tehottomuudesta vallitsee taloustieteissä laaja yhteisymmärrys”.
Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Ensinnäkin, taloustiede on perinteisesti niitä tieteenaloja, jossa ekonomistit ovat eri mieltä lähes kaikista asioista. Tämän tosiasian tiedostamisen jälkeen on varsin turvallista sanoa, että verokevennysten ja menolisäysten vaikutukset yhteiskuntaan ovat taloustieteen kiistanalaisimpia kysymyksiä.

Eikä kysymys ole pelkästään Suomen kotikutoisen väittelyn kohde, vaan esimerkiksi Harvardin yliopiston professorit Alberto Alesina ja Silvia Ardagna kirjoittivat lokakuussa 2009 seuraavasti: ”…weather tax cuts or spending increases are more expansionary is a critical one, and economists strongly disagree about the answer.”

Eli ekonomistit ovat täysin eri mieltä siitä, kannattaako päättäjien keventää veroja vai lisätä menoja.

Vero- ja menoelvytyksen erilaisiin vaikutuksiin kiinnitti huomiota myös Turun yliopistossa vaikuttava Juha Tervala, joka on käynyt ongelmaa analyyttisesti lävitse muun muassa Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 4/2009 sekä IMF:n työpaperisarjassa julkaistussa tutkimuksessa.

Rehellisyyden nimissä voidaankin todeta, että veronkevennysten ja julkisten menojen lisäysten tehokkuutta tutkiva kirjallisuus ei tarjoa yksiselitteistä vastausta siihen kumman erän muuttaminen on järkevintä finanssipolitiikkaa.

Veronkevennykset voivat osoittautua menojen lisäystä tehokkaammiksi, jos vaikutuksia tutkitaan pidemmällä aikavälillä. Lisäksi tuloksiin vaikuttaa tutkittava maa, sen kansantalouden koko ja kehittyneisyys sekä sen julkisen talouden lähtötilanne.

Eli vakaan julkisen talouden omaavan maan voi olla järkevä käyttää verokevennyksiä. Toisaalta vakaa julkinen talous voi heikentyä nopeasti toteutettaessa niin veronkiristyksiä kuin veronkevennyksiäkin. Näin kävi esimerkiksi Suomelle 1990-alun lamassa, johon reagoitiin verojen kiristyksillä.

Vahva julkisen talouden rahoitusylijäämä on sulanut alijäämäksi pienemmässä mittakaavassa myös kuluvan laman aikana, jota on hoidettu muun muassa veroelvytysten avulla.

Kaikkien tutkimusten tuloksiin vaikuttaakin se, miten tutkimus onnistuu rajoittamaan verokevennyksen tai menojenlisäyksen vaikutuksen muista yhteiskunnan samanaikaisista tapahtumista.

Eikä siinäkään kaikki. Kuluva talouslama on laajuudeltaan hyvin ainutlaatuinen, joten aikaisemmin erilaisissa olosuhteissa tehtyihin tutkimuksiin liittyy varmasti lisää epävarmuutta.

Listaa eri tuloksista voisi jatkaa vielä pidemmälle, mutta tämä riittää jo vakuuttamaan, että ekonomistikunta ei ole läheskään yksimielinen veronkevennysten ja menojenlisäysten tehokkuudesta. Tulokset riippuvat oletuksista sekä olosuhteista ja kaiken lisäksi tulosten tulkinta on hyvin poliittista.

Helsingin Sanomien juttu otsikoitiin, että asiantuntijat runttaavat hallituksen veronkevennyslinjan. Julkisuus tosiaan rusikoi veronkevennyslinjaa ja valtiovarainministeri Jyrki Katainen jäi yksin todistelemaan veronkevennyslinjan järkevyyttä.

Näin siitäkin huolimatta, että artikkelissa oli myös useita vahvoja toisenlaisia mielipiteitä veronkevennysten toimivuudesta ja akateeminen maailma on pullollaan erilaisia näkemyksiä aihepiiristä.