Viime maanantaina 8.6. vietettiin taksvärkkipäivää sen kunniaksi, että työt yhteiseksi hyväksi on paiskottu ja loppuvuoden tienestit saa käyttää ihan omiin menoihinsa; ruokaan, asumiseen, harrastuksiin ja mitä niitä lieneekään.
Kaikkein iloisimmille veronmaksajille tällaisen päivän viettäminen on loukkaus hyvinvointivaltiota kohtaan. Heidän mielestään hyville poliitikoillemme eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa pitää kyselemättä luovuttaa avoin shekki kouraan ja olla vain kiitollisia siitä, että suostuvat sen käyttämään.
Miten tämä iloinen meininki toimisi vaikkapa ruokakauppaan sovellettuna?
Supermarketin ovella luovutamme ystävälliselle osuuskaupanhoitajalle satasen setelin ja jäämme rauhassa odottamaan, mitä hyvää hän meille tällä kertaa poimiikaan.
Totta kai kauppias laajan kokemuksensa perusteella tietää paremmin, mitä sinä ja minä tarvitsemme. Hän myös tuntee kauppansa valikoiman läpikotaisin ja osaa tehdä edullisimmat ratkaisut puolestamme.
Ihan niin kuin se valtuutettu ja kansanedustajakin. Luotetaan vain siihen eikä turhaan kysellä perään. Onhan ne vaaleilla valittu.
VAKAVASTI ottaen, taksvärkkipäivä on tietysti hyvin teoreettinen. Suomessa se on tavattu laskea arvioidun kokonaisveroasteen perusteella vuoden työpäivistä. Tällä on päädytty nykyisellä veroasteella kesäkuun alkupuolelle.
Esimerkiksi Ruotsissa laskutapa on hieman toinen ja juhlapäivä ajoittuu heinä-elokuun tienoille.
Ja täälläkin kyse on vain keskiarvosta. Hyvätuloinen, autoileva ja kapakassa viihtyvä veronmaksaja taitaa käyttää vielä ison osan lomarahoistaankin henkilökohtaisen taksvärkkinsä hoitamiseen.
Kaikkien veikkausten mukaan myös keskivertosuomalaisen verojuhlapäivä alkaa sekin lähivuosina valua taas kohti heinäkuuta, missä se kertaalleen jo käväisi 90-luvun lopulla.
VÄÄRINKÄSITYSTEN välttämiseksi on ihan hyvä korostaa, ettei yhteiseksi hyväksi tehty työ tietenkään mene hukkaan, päinvastoin.
Sillä tuotetaan mahdollisuuksien tasa-arvoa, jaetaan sosiaalisten riskien kustannuksia, huolehditaan yhteisestä turvallisuudesta ja järjestetään monia palveluja, jotka eivät kohtuudella toimisi markkinavetoisesti.
Tämä toimintatapa on oikein hyvä ja sitä kannattaa kehittää. Mutta se tarvitsee piiskurikseen tiukan ja kriittisen kuluttaja-asenteen. Kritiikkiä tarvitaan sekä palvelujen laadun että niistä maksetun hinnan suhteen.
Siitä voimme olla sataprosenttisen varmoja, että julkinen päättäjä saa kyllä kulumaan jokaisen euron, joka hänen päätettäväkseen annetaan.