Kun työmarkkinajohtajat viime syksynä nikkaroivat raamisopimustaan, kyse oli paljon muustakin kuin pikkuruisista palkkaprosenteista.
Ihan sisällöstä riippumatta sovun syntyminen oli hyvä asia. Tiedossa on vaikeita aikoja – ja Euroopan umpisolmun puhjetessa vieläkin vaikeampia.
Miten niitä tilanteita yhdessä lähestyttäisiin, jos tämä talvi olisi käyty työmarkkinoiden sisällissotaa, liitto liitolta, potero poterolta? Jos pitäisi yhdessä tehdä kipeitä – tarkoitan todella kipeitä – päätöksiä, kun taistelun melske tuskin on ehtinyt tauota?
Nyt ainakin palautettiin mieleen, että Suomessa on vielä jäljellä rahtunen sopimisen kulttuuria. Ihan sama, kumpi puoli lopulta voitti prosentin kymmenyksen tai pari.
***
Kyse oli tietenkin myös vallasta. Keskusjärjestöjen todellinen tehtävä suomalaisessa yhteiskunnassa on sopia ikävistä päätöksistä ja suostutella vastahakoiset taustavoimansa ja jäsenensä mukaan niihin.
Muutaman viime vuoden ne kärvistelivät ulkokehällä, kun palkoista sovittiin. Sen myötä ne olivat ajautumassa ulkoradoille muutenkin. Ilman palkkoihin liittyvää sopimisvaltaa keskusjärjestöt kuihtuvat äkkiä varjoiksi entisistään.
Siksi on suomalaisten ja valta-asetelmien kannalta ihan merkittävä juttu, osoittautuuko viime syksyn raamisopimus lopulta suunnannäyttäjäksi vai lylyjen, mäenpäiden ja pukkisten joutsenlauluksi?
***
Jos keskusjärjestöt rapautuvat, valta ei siirry alaspäin, vaan politiikan päättäjille. Työelämää aletaan säädellä sopimusten sijaan paljon tiukemmin laeilla. Alkaen pelisäännöistä, päätyen vaikka eläkelinjauksiin. Ei niitä missään paikallisissa työmaakokouksissa sovita eikä yyteessä neuvotella.
Tätä kehitystä moni voi pitää hyvänä, moni myös huonona.
Tapa sopia asioista työmarkkinoilla on perin konservatiivinen järjestelmä. Siinä kaksi tasavahvaa, kouliintunutta ja hommansa osaavaa osapuolta tuntee vastapuolensa ja vahtii sen joka liikettä.
Siinä puristuksessa kovin harvoin hypätään tiikerinloikkia mihinkään suuntaan.Toisaalta molempien näkökulmat tulevat varmasti huomioiduksi, eikä niskalenkkejä oteta.
Meno ei ole erityisen näyttävää, mutta on se kyllä turvallista, katsoo asiaa sitten duunarin tai yrityksen kulmasta.
Politiikassa tilanne tänä päivänä on toisin. Voimasuhteet jytkähtävät äkkinäisesti suuntaan jos toiseen. Takuueläke ja perusturvan suurkorotukset sattuivat syntymään nimenomaan työmarkkinapomojen heikkouden aikana, poliittisten päättäjien irtiottona työmarkkinoista.
Seuraavaksi voi taas tulla pitkä tempaisu johonkin aivan muuhun suuntaan. Poliittisesta koneesta voi yskähtää yhtä hyvin lakkosakkoja kuin palkkakattoja. Sen viisaat työmarkkinamiehet ja –naiset tietävät, molemmilla puolilla barrikadia.
ANTTI MARTTINEN
Katso myös: Nauloja tupoarkkuun