Tyttäreni yläasteen liikuntatunnit ovat syvältä. Siellä ei ole kivaa. Siellä ei liikuta. Eikä siellä opita. Siellä vierotetaan liikunnasta niin harrastajat kuin vähemmän innostuneet.
Tuore opetusministeri Henna Virkkunen on puhunut tavoista lisätä liikkumista. Hyvä niin. Alue on täysin hunningolla, tuntimäärästä alkaen.
Perusongelma ei silti ole määrissä vaan ajattelutavassa. On ”liikunnanopetusta”, kun pitäisi olla liikuntaa.
ENNEN riitti hyötyliikuntaa. Käveltiin, juostiin, hiihdettiin tai pyöräiltiin kouluun ja harrastuksiin. Nyt lapset kuskataan autolla joka paikkaan.
On turha romantisoida vanhaa ja muistella, kuinka isä hiihti umpihangessa läpi synkän metsän kilometrien koulumatkat. Eikä se edes ole totta.
Mutta on hyvä oivaltaa, että liikuntatuntien rooli on muuttunut. Kun liike muuten vähenee, on yhä tärkeämpää että koulussa todella hikoillaan. Eikä ns. opiskella liikuntaa.
EN MUISTA vuosien varrelta monta kertaa, että tyttäreni olisi kehunut, miten mukavaa liikantunnilla taas olikaan. Päinvastoin, surkeiden sattumusten sarja on koostunut peruutuksista, muutoksista, vääristä välineistä, matkanteosta…
Syksyllä hän sai täsmällisen listan siitä, mitä lajeja eri viikoilla opiskellaan. Pesäpalloa, yleisurheilua, suunnistusta… mitä milloinkin. Uusi juttu joka viikolle.
Kun joululomalla juttelimme keittiön pöydän äärellä, mitä oikeasti oli tapahtunut, ei tiennyt itkeäkö vai nauraa.
Olihan se varsinainen vierotuskurssi. Pari kertaa oli päästy hengästymään, kun peruutusten takia oppilaat olivat saaneet itse päättää mitä puuhaavat.
Muuten touhu oli ollut odottelua, jonottelua, talsimista paikasta toiseen. Kaksituntisen voi kuluttaa vaikka niin, että työnnetään pari kertaa kuulaa. Ja muuten seisoskellaan.
ON TURHA syyttää tästä yksittäistä koulua, opettajaa tai ikävien sattumien summaa.
Vika on koko ajattelutavassa, joka lähtee opettamisesta eikä liikkumisesta. Ajatus oppilaiden perehdyttämisestä eri liikuntalajien kirjoon on periaatteessa kaunis, käytännössä järjetön.
Se tarkoittaa juuri sellaista pintasilausta, että kerran vuodessa ollaan heittävinään kiekkoa
tai hypätään pari kertaa pituutta. Oikeasti ei tutustuta kunnolla mihinkään, ei opita mitään. Eikä varsinkaan liikuta.
KOKO ajattelu pitäisi muuttaa. Jos minä olisin Henna Virkkunen, antaisin kouluille vapauden keskittyä liikunnassa kouralliseen lajeja, jotka ovat kullekin koululle luontaisimpia.
Lajeja, joita pystyy harrastamaan lähellä. Joihin löytyy osaamista, innostusta ja perinnettä omasta koulusta. Mahdollisimman paljon sitä, mitä oppilaat erityisesti itse toivovat.
Jos yläasteen tytöillä on oman koulun salissa vaikka joka toinen viikko showtanssia tai aerobikkiä (millä tahansa muodikkaalla nimellä), niin kyllä se satunnaiset moukarinheitot tai väärin sijoitettujen rastien etsinnät voittaa.
Jos koulu on lumialueella tai hiihtoputken vieressä, niin harrastetaan vaikka hiihtoa. Jos ei, niin ei olla kerran vuodessa hiihtävinään.
Jos on hyvä jumppasali tai pallokenttä, käytetään sitä. Jos ei, tehdään muuta. Jos opettaja on itse jonkun lajin taitaja, hyödynnetään hänen innostustaan ja osaamistaan.
Eli ei haahuilla sinne tänne, vaan harrastetaan aktiivisesti muutamia lajeja ja liikutaan kunnolla.
Opettajan tehtävä on tällöin innostaa ja kannustaa, toimia vetäjänä, tukijana ja heikompien auttajana eikä jonain kaikkien urheilulajien kolmannen luokan asiantuntijana.