Lamaa edeltäneinä vuosina Suomessa koettiin sellainen kummajainen, että pankit ryhtyivät hintakilpailuun asiakkaista. Edullisen tuntuisesta asuntolainasta tuli sisäänheittotuote.
Asiakkaan kannalta myönteinen kehitys sai vauhtia, kun väki tarttui tarjoukseen ja innostui kilpailuttamaan. Prosentin kymmenyksiä hinkattiin asuntolainamarginaalista juoksemalla pankista toiseen.
Kohta jo omastakin pankista otettiin vanhoihin asiakkaisiin yhteyttä ja tarjottiin alennusta lainan korkoon ennen kuin itse huomasi edes pyytää.
TÄMÄ tuli mieleeni kun luin
Juha Tolvasen blogiin kirjoitettua terävää kommenttia. Sen oli virittänyt, jossa hän käsitteli autokatsastusten kovaa hinnannousua. Kilpailu ei tunnu toimivan. Pitäisikö meidän siis aktiivisemmin kilpailuttaa katsastajia?
Kirjoittajan mielestä useimmilla meistä ei riitä aikaa kilpailuttaa monopolistisilla markkinoilla toimivia toimittajia, kun saatavat henkilökohtaiset säästöt todennäköisesti ovat paljon pienemmät kuin käytetyn ajan aiheuttamat kustannukset.
”Tai sitten emme teekään muuta kuin jatkuvasti kilpailutamme elämisen kannalta välttämättömiä palveluja ja hyödykkeiden toimittajia.”
TOTTA. Superkuluttajan tuntipalkka kilpailuttamisesta voi jäädä kehnoksi. Miksi nähdä suuri vaiva jos lopullinen hyöty jää muutamiin euroihin tai kymppeihin vuodessa?
Niinpä hintakilpailu toimii Suomessa monelta osin todella huonosti. Tiedon puute ja hyötyyn nähden suuri vaiva rajaavat kuluttajan todellisia vaihtoehtoja. Tämä tiedetään kaupan piirissä ja hinnoitellaan sen mukaan.
Kilpailun illuusio paistaa läpi myös poliitikkojen puheista, kun he sysäävät kuluttajille vastuuta sen seuraamisesta, että kaupat ensi syksynä siirtävät ruuan alv-alennukset suoraan hintoihin.
Entä jos joku kaupparyhmä jättäisi alennuksen vähän vajaaksi? Kuinka moni vaihtaa kauppaa sen vuoksi?
PERIAATTEESSA kuluttajan asema on toki viime vuosina parantunut. Sähköinen tiedonvälitys on yksinkertaistanut tarjousten pyytämistä ja
hintojen seurantaa. Verkossa on monenlaisia vertailupalveluita.
Toki monilla aloilla yritykset ovat tehneet tuotteistaan niin monimutkaisia, että suora vertailu on mahdotonta.
Voisi silti veikata, että verkkoon syntyy ajan mittaan yhä enemmän kuluttajayhteisöjä, jotka vääntävät jäsentensä puolesta kättä eri tuottajien kanssa.
Pienessä muodossa eri kansalaisjärjestöjen jäsenedut ja -alennuksetkin voivat olla kollektiivista kilpailuttamista. Ainakin silloin, jos jäsenkunta muodostaa kyseisen tuotteen tai palvelun kannalta keskeisen ostajaryhmän.
KILPAILUTTAMISEN ongelma ei tunnetusti koske pelkästään kuluttajia. Kunnilla on ollut kilpailun suhteen erittäin suuria ongelmia.
Parhaiten nekin selviävät yhteistyöllä ja yhteisvoimin. Silloin takana on suurempi ostovoima ja parempi ostamisen osaaminen.