KUN pääministeri Matti Vanhanen lupasi kymmeniä miljardeja euroja joskus ensi vuosikymmenellä kaikenlaisiin hyviin tarkoituksiin, häntä kiiteltiin politiikan tuomisesta takaisin politiikkaan.
Samasta syystä – politiikka takaisin politiikkaan - on kiitelty sitä, että päähallituspuolueet ovat ryhtyneet kinaamaan hajasijoittamisesta, kelamaksuista, elvytyspakettien välistävedoista…
Tämän vänkäyksen määrä ja äänenpainot kiristyvät sitä mukaa kuin puolueiden erot gallupsuosiossa kasvavat. Lama ja elvytys antavat huutokaupalle loistavat puitteet; nyt ei kukaan kehtaa moittia vaikka lupaisit kuun taivaalta!
VAHVAN valtion ja politiikan paluun nostattamat riemuhuudot kyllä ymmärtää sitä taustaa vasten, että varsinkin hallitusten valtionyhtiöpolitiikka on koko 2000-luvulla näyttäytynyt pelkkänä käsien levittelynä.
”Mieli kyllä tekisi, mutta kun ei me nyt millään tavoin uskalleta puuttua tähän asiaan”, on ministeri toisensa jälkeen selitellyt optioita ja tehtaiden sulkemisia.
Jos nyt kehuttu politiikan paluu tarkoittaa terävämpää otetta tässä suhteessa, se on ihan myönteinen suuntaus. Nähtäväksi jää, tähän asti on vain kilvan luvattu tiivistää vastikkeettomien tukiaisten jakamisvauhtia.
TOISAALTA halveksittua politiikan virkamiehistymistä voi kyllä kutsua toisellakin nimellä; reilu peli.
Siihen kuuluu lähtökohtaisesti oletus, että useamman puolueen hallituksessa linjaukset – varsinkin hallitusohjelma – ovat kompromisseja. On yhteisiä tavoitteita, mutta paljon myös sellaisia, joista toinen tykkää enemmän kuin toinen.
Reiluun peliin hallituspolitiikassa kuuluu se, että näistä omalta kannalta ikävistä aiheista ei kauheasti jälkeenpäin ryhdytä kitisemään, jos niihin on kertaalleen suostuttu. niitä vastaan on saatu ohjelmiin mukaan myös jotain sellaista, mikä ei erityisesti miellytä kumppania.
Reilun perin periaate voi kyllä johtaa myös huonoon politiikkaan. Kun on tehty tyhmiä linjauksia, niistä on vaikea päästä eroon. Niellään vain, kun on sovittu. Silloin kaverikaan ei pääse nokkimaan omalle tontille.
PARHAITA tai pahimpia esimerkkejä on ruuan arvonlisäveron alennus, jonka loppusummaksi on muodostumassa pelkkä tulonsiirto isoille kauppaliikkeille.
Ruuan alvin keventäminenhän on lähtökohtaisesti keskustan vahva vaatimus ja hyvin suosittu lupaus jo edellisten eduskuntavaalein alla.
Mutta istuvan hallituksen ohjelmaan sen varmisti kokoomus.
Se tapahtui viime hallituskaudella oppositiosta käsin. Ben Zyskowicz ja kumppanit jaksoivat neljä vuotta joka käänteessä ilkkua ja pilkata keskustaa siitä, että se vaalien alla lupasi ruoka-alvin alennuksen, mutta eipäs sitä vain tullutkaan, ähäkutti!
Tuon riekkumisen tuloksena oli päivänselvää, että tällä kaudella ruoka-alvi alenee varmasti, mikäli keskusta on hallituksessa. Niin kuin on.
Eikä sitä millään enää muuksi muuta, vaikka asiantunteva taho toisensa perään epäilee hanketta. Onpa valtiovarainministeri Jyrki Katainen reilun hallituspelin nimissä joutunut eri tilanteissa asettumaan hankkeen julkiseksi puolustajaksi, mikä on välillä ollut aika surkuhupaisaa kuultavaa.
MUTTA ennen kaikkea reiluus on tylsää. Paljon vauhdikkaampaa hallituselo on silloin, kun politikoidaan. Iltalypsetään, haukutaan kumppania, sysätään ikäviä asioita kaverin niskoille, irtisanoudutaan yhteisistä sopimuksista ja päätöksistä.
Tuohan se vähän vaihtelua johtavien poliitikkojen naissuhteista raportointiin.