Vanhasta luopuminen on vaikeaa. Lapsiperheenkin koti pyrkii jatkuvasti muuttumaan romuvarastoksi.
Nurkat pursuavat lasten pölyttyviä pehmoleluja, kaapit ovat täynnä äidin vaatteita ja mitä yllättävimmistä paikoista löytyy isän ”näillä voi vielä olla joskus käyttöä” johtoja, kaapeleita ja jouluvalojen jäänteitä.
Puhumattakaan vanhoista tietsikoista, leipäkoneista, kännyköistä, telkkarinraadoista, vohveliraudoista…
Tiedämme toki hyvin, että kun ostetaan uutta, joskus täytyy myös hankkiutua jostakin vanhasta eroon. Harvennukseen maltetaan kuitenkin ryhtyä vasta, kun on pakko. Laaditaan tavaroiden leikkauslista.
***
Olisiko suhtautumisessamme julkisiin tiloihin jotain vähän samanlaista?
Pidämme kynsin hampain kiinni homeisimmastakin rötiskästä, jonka päällä lukee päiväkoti, koulu tai kirjasto. Pistämme silmät ummessa nimemme mihin tahansa ”vastustamme kaikkea” –adressiin, jos joku aikoo niihin kajota.
Paljon kitsaammin suhtaudumme jo ehdotukseen uuden julkisen tilan rakentamisesta. Itse asiassa todennäköisempi taitaa olla ”jyrkkä ei meidän kulmille” –kampanja kuin avoin kannatus.
***
Silti terve järki sanoo, ettei mikään kunta voi kehittyä vain niin, että
kaikki vanha säilytetään ja sen päälle rakennetaan koko ajan uutta.
Jos nyt lähdettäisiin nollasta, monet koulut, päiväkodit ja terveyspisteet olisivat eri paikassa. Ne palvelisivat paremmin asukkaita siellä, missä he nykyisin asuvat ja liikkuvat. Ei siellä, missä ennen kuljettiin.
Nollasta ei koskaan lähdetä. Mutta lapsiperheet muuttavat uusille alueille, yksityiset palvelut ja työpaikat muuttavat toiseen paikkaan, kulkureitit vaihtuvat. Hyvä palvelurakenne on sellainen, että se seuraa joustavasti mukana.
Ei taloja tietenkään siirrellä ketterästi sinne tänne, ne ovat tiukasti maassa kiinni. Mutta toiminnot voivat muuttaa ja muuttua.
***
Muinaisessa Onsovitun kunnassa asukkaiden haikailut murskattiin pitkällä leikkauslistalla, jonka virkamiehet laativat. Poliitikot kävivät kyykkyyn heidän taakseen ja mutisivat, että ei voi mitään, nyt on hätätila ja pakko. Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä.
Nykyään tuollainen menettely on tuhoon tuomittu, kuten on nähty. Julkisuusyhteiskunnassa toimii leikkauslistan matematiikka.
Sen mukaisesti yksittäisen karsintakohteen epäilijöistä tulee nopeasti koko pitkän listan vastustajia. Olisihan perin itsekästä vastustaa vain ”meidän koulun” lopettamista ja hyväksyä muut. On humaanimpaa vastustaa kaikkea yhtäläisesti ja solidaarisesti.
Yksittäisen hankkeen kritisointi vaatii – periaatteessa – myös jotain tietoa asiasta. Pitkän listan vastustajaksi voi liittyä hyvästä sydämestä ja ilman sen kummempaa perehtymistä.
Kun tuhat vastustajaa on koossa, toinen mokoma tulee ihan sympatian vuoksi. Isommassa kaupungissa voi vielä lisätä koko joukon nollia perään.
***
Hyvää kuntaa ei rakenneta leikkauslistoilla.
Toisaalta muutosten jäädyttäminenkään ei pitkälle johda. Se käy kalliiksi, mutta ennen kaikkea se tarkoittaa heikkenevää palvelua, jos ihmiset muuttavat, mutta palvelut jäävät sijoilleen. Rapistuminen alkaa vääjäämättä.
Me kuntalaiset osaamme kasata valtuutettujemme niskaan aimo annoksen säilyttämisen paineita. Ei sitä ja ei tätä. Toivottavasti heillä itsellään riittää rohkeutta ja viisautta kuunnella meitä, mutta tarkastella myös asioiden toista puolta.