Kun Kiinan pääministeri Wen Jiabao kehotti eilen kehittyneitä maita, Eurooppaa ja Yhdysvaltoja, leikkaamaan velkaantumista ja luomaan työpaikkoja sen sijaan että odottaisivat Kiinan tukea, se kertoo paljon juuri tästä ajasta.
Ja kun Brasilian valtiovarainministeri Guido Mantega puolestaan totesi, että Kiina, Intia, Venäjä ja Etelä-Afrikka aikovat ensi viikolla kokoontua keskustelemaan yhdessä velkaisen Euroopan auttamisesta, se vain vahvistaa tätä kuvaa.
Maailmantalouden tahtipuikkoa aletaan yhä enemmän heilutella uudesta suunnasta.
***
Joskus on hyvä nostaa katseensa siitä, mitä nenän edessä on ja zoomata vähän laajemmalle. Taloudessa se voi tarkoittaa näkökulman laajentamista Suomen vakuuksista ja Kreikasta euroon yleensä, koko EU:hun ja vielä vähän laajemmalle.
Mitä siellä näkyy? Toinen toistaan velkaisempien maiden Eurooppa ja vähintään yhtä rapakunnossa oleva Yhdysvallat. Siinä joukossa tuskin kenelläkään on hurraamista, sokea taluttaa rampaa. Parhaimmatkin ovat siinä jamassa, että jo kohtuullinen talouspuhuri voi lyödä ne kontalleen, kun elvytysvarat on käytetty.
Ei tämä rajoitu Kreikan kriisiksi tai euron kriisiksi. Koko vanhojen teollisuusmaiden porukka on syvällä liemessä.
***
Niinpä on aika luonnollista, että Kiinan pääministeri alkaa tarjota meille toiminta- ja käytösohjeita ja ns. kehittyvät maat alkavat yhdessä pohtia, mitä kivaa oikein keksisivät meidän osallemme.
Kehittyvissä maissa tiedetään, että Euroopan ja Yhdysvaltojen pulmat ovat vielä pitkän aikaa myös niiden pulmia. Siksi sieltä varmaankin on tarjolla vetoapua, mutta ei ilmaiseksi, eikä ehdoitta.
Ja miksi olisikaan, kun ylivelkaantuneet maat ovat jo taakkansa kanssa polvillaan?
Kiina haluaa investoida Eurooppaan, ostaa Eurooppaa, ei tarjota kehitysapua eikä tyytyä vain johonkin jalkapallojoukkueisiin. Se on yksi osa sitä isoa kuvaa, joka nyt on maailmantaloudessa muodostumassa.
Siksi(kin) meidän eurooppalaisten kannattaisi yrittää itse pistää asiamme järjestykseen, jos enää yhteisvoiminkaan siihen pystymme. Maailmantalouden painopisteen yllättävän nopea siirtyminen on joka tapauksessa tosiasia, mutta meillä on vielä mahdollisuus vaikuttaa siihen, millä ehdoilla muutokseen mukaudumme.
ANTTI MARTTINEN