Voiko ministeri olla päättämässä raha-automaattiyhdistyksen avustuksista, jos hänen siskonkumminkaimansa asui joskus vanhustentalossa, jota RAY rahoittaa? Tämän suuntaisia pohdittiin, kun hallitus joku viikko sitten teki päätöksiä RAY:n rahoista.
Lopulta pari ministeriä jääväsikin itsensä päätöksenteosta. Joko kannanottona pääministeriVanhasen ympärillä ryöpsähtäneeseen jääviyskeskusteluun tai sitten ihan vakaasta harkinnasta. Molempi pahempi.
***
On hyvä, että poliittisten päättäjien taustoja ja puolueiden vaalityön rahoitusta on pari viime vuotta tongittu. Paljon tärkeää ja vähän törkeääkin on saatu päivänvaloon. Lopputuloksena avoimuus ehkä lisääntyy, ja se on oikein hyvä juttu.
Mutta on tässä noussut esiin aika kummajaisiakin. Niin kuin tämä jääviyden taivastelu. Päivystävien dosenttien ja meidän harrastelijajuristien laintulkinnoilla väännetään äkkiä jääviyden käsite sellaisiin ulottuvuuksiin, että sen piirissä on kohta kaikki inhimillinen toiminta.
Mistä on esimerkiksi ministerille enemmän henkilökohtaista – jopa taloudellista – hyötyä kuin hänen oman puolueensa menestyksestä? Voiko siis kukaan ministeri ollenkaan osallistua puoluetukea tai vaalilakia – tai ylipäätään politiikkaa - koskeviin päätöksiin?
Lisäksi Suomen kokoisessa maassa puolet kansasta on äkkiä laskien ministerien sukulaisia, tuttuja tai palkintoaan odottavia kannattajia ja tukijoita. Tai vielä pahempi, vastustajia ja vihamiehiä. Aina jäävi?
Äärimmäinen jääviystulkinta olisi terveen järjen vastainen halvaannuttaessaan koko päätöksenteon. Mutta olisi siinä muitakin huonoja puolia.
Päättäjistä jäävittömin olisi se, jolla on kulloinkin käsiteltävään asiaan vähiten yhteyksiä ja niukimmin tiedon tuomaa tuskaa. Sitäkin enemmän ehkä asenteita ja ennakkoluuloja.
***
Päättäjiä ei kuitenkaan ole valittu jääväämään itseään vaan kantamaan vastuuta. Sekä helpoista että vaikeista päätöksistä. Tätä vastuuta ei pidä kiertää luiskahtamalla ilman aihetta jääviyden suojiin.
Jos hyväksyisimme ylikorostetun jääviysperiaatteen, rivien välissä itse asiassa nielisimme päätöksenteon puolueellisuuden. Ja ainakaan minä en pitäisi ministerin luottamuksen arvoisena sellaista henkilöä, jonka ei lähtökohtaisesti voi olettaa käsittelevän asioita asioina, riippumatta siitä onko niiden kohteena mummin serkun kummipoika, innokas puoluetoveri tai kotimaakunnan kellokas.
***
Ollaan silti realisteja. Aina ei kaikilla omien ja yhteisten rahojen pitäminen erillään vain onnistu. Puolueet vetävät yhä nimityspäätöksissä kotiinpäin silloinkin, kun toisin väitetään.
Tähän lääkkeeksi tarvitaan ennen kaikkea avoimuutta ja ärhäkkää seurantaa, ei jäävistelyä. tietysti entistä selvempää ja yksiselitteisempää lainsäädäntöä ja sen tulkintaa. Etteivät lain kirjain ja maan tapa pääse liihottelemaan aivan eri suunnille.