Taloustoimittaja
Tuomo Pietiläinen on
Hesarissa ansiokkaasti nostattanut keskustelua siitä, miksi Suomessa - toisin kuin useimmissa Euroopan maissa - ei ole mitään kattoa julkisessa eläkejärjestelmässä.
Se on ihan hyvä ja mielekäs kysymys. Onko suomalaisen
työeläkejärjestelmän kehittäjillä ollut jotain erityistä viisautta, joka muilta on puuttunut? Vai voisiko jonkun toisen malli olla vieläkin parempi? Ja entä sitten?
Mutta tällaista keskustelua Suomessa ei oikein voi käydä eikä turhia kysymyksiä turhan usein esitetä. Suomalaista eläkekeskustelua käydään hiljaisella äänellä ja samoja lauseita toistaen. Eipäs kun juupas.
PIETILÄINEN sentään yritti. Ja toki viritys on joitakin myös innostanut.
Aina löytyy muutama keskustalainen poliitikko, joka saa itsensä kiihotettua mistä tahansa mahdollisuudesta nakertaa jotain työeläkelinnakkeen nurkkaa.
Ja tietysti sana
eläkekatto (väärin ymmärrettynä) innoittaa niitä vasemman laidan pölhöpopulisteja, jotka ihan vakavissaan luulevat, että tällä tavoin heidän ikiaikainen unelmansa rikkaiden tekemisestä köyhiksi vihdoin toteutuisi - edes eläkeiässä.
Sitten eläkeasiantuntijat tulevat vastaukseksi tähän vakuuttamaan, että näin ei suinkaan kävisi. Niin kuin ei tietenkään käy, eikä ole tarkoituskaan. Case is closed.
JULKISEN työeläkejärjestelmän hieno pääperiaate on pakkosäästäminen yhteiseen pottiin. Sillä tasataan riskit, säästetään omia ja yhteisiä kuluja, vältetään vapaamatkustajia ja pyritään huolehtimaan, että kaikilla on kohtuullinen ansioihin suhteutettu eläketurva. Jos ei ole, niin kansaneläke tulee perälautana.
Mutta erittäin hyvä periaatteellinen kysymys on se, täytyykö tämän pakkosäästämisen ulottua suurimpiin tuloihin asti? Onko julkisen eläkejärjestelmän hengen mukaista pyrkiä turvaamaan huipputuloisen huipputulot myös eläkeaikana?
Vai voisiko tyytyä siihen, että pakkosäästäminen ulottuu vain tiettyyn ylärajaan asti ja sen jälkeen valistuneet ihmiset voivat huolehtia itse omasta lisäturvastaan? Lopputulos ja vaurauden jakautuminen tuskin suuresti muuttuisi, mutta kysymys olisikin enemmän periaatteesta.
Monessa maassa on todettu että tämä on ihan järkevää ja pidetty sitä ilmeisesti myös oikeudenmukaisena.
On se ainakin isompi kysymys kuin että jääkö Fortumin uusi
toimitusjohtaja Tapio Kuula eläkkeelle jo vuonna 2020 vai vasta vuotta myöhemmin. Jos sinne saakka sattuisi pysymään Fortumin leivissä.
MUTTA turha näitä kai on haastaa, edes periaatteessa. Suomalaiset eläketietäjät ja –vaikuttajat, kaikkein loistavimmat asiantuntijatkin, ovat syvällä bunkkereissa. Toisesta bunkkerista kuuluu vaimeaa napinaa, että ”on se niin väärin, työmarkkinapomot ne vaan päättää…” Ja toisesta yhtä syvästä mumistaan vastaan, että ”täydellinen järjestelmä… taas ne kepulaiset… ei saa koskea… näpit irti…”
Eivätkä nämä koskaan kohtaa.
Jos kohtaisivat, periaatteita voisi pohtia. Ehkä kritiikin jälkeen meikäläinen nykymalli todettaisiin jostain syystä sittenkin paremmaksi. Tai sitten sivistyneen keskustelun päätteeksi todettaisiin, että ei voi olla totta, muutos todella voisi vielä vähän parantaa sitä. Ainakin periaatteessa.
Ehkä silti ei niin paljon, että koko systeemiä kannattaisi sen takia myllätä. Tai sitten jopa niin paljon.