Marttinen

Tilastokeskuksen mukaan pienituloisten määrä Suomessa ei enää ole kasvanut vuoden 2007 jälkeen. Mitä tuona käänteentekevänä vuonna oikein tapahtui?

Oikein ilkeämielinen ihminen muistelisi, että keväällä 2007 käytiin Suomessa eduskuntavaalit. Niiden tuloksena kokoomus syrjäytti demarit hallituksesta ja valtiovarainministeriksi tuli Eero Heinäluoman paikalle Jyrki Katainen.

Sekö eriarvoisuuskehityksen pysäytti? Ei kai sentään, se olisi aika rohkea päätelmä.

Sen sijaan seuraava vuonna alkanut talouskriisi romautti suuret pääomatulot ja sen myötä köyhätkin ikään kuin suhteellisesti vaurastuivat. Ainakin tilastoissa, jos ei ihan oikeassa elämässä.

Näinhän siinä yleensä on käynyt. Kun talous kasvaa vauhdilla, tuloerotkin kasvavat. Ja kun lama ja taantuma iskevät päälle, tuloerot pysyvät ennallaan tai jopa kapenevat.

On hyvä alleviivata syy-seuraussuhteiden järjestystä. Talouden kasvu on takavuosina lisännyt tuloeroja eikä päinvastoin. Tuloerojen kasvattaminen ei ole mikään järjellinen politiikkatavoite, vaikka se on usein ollut menestyksekkään kasvupolitiikan seuraus. Ainakin jonkun aikaa.

***
Voiko poliittisilla päätöksillä kaventaa tilastojen tuloeroja, vai ovatko ne pelkästään talousheilahtelujen tahattomia seurauksia? Elämme tässä suhteessa erittäin mielenkiintoisia hetkiä, ja nyt jos koskaan uskoisi alan tutkijoiden olevan tarkkana.

Nimittäin jos politiikalla – veroilla ja rahanjakopäätöksillä - pystyy kaventamaan tuloeroja, sen pitäisi tapahtua juuri nyt, ihan tällä hetkellä.

Jo viime keväänä päästiin hyvään alkuun kun kansaneläkeläiset pääsivät takuueläkkeen piiriin. Se tarkoitti erittäin reipasta tasokorotusta kaikille kaikkein pienituloisimmille eläkeläisille, yli sadalle tuhannelle. Tämän luulisi ilman muuta väräyttävän jotain viisaria tulotilastoissa.

Vuodenvaihteessa tuli vielä isompi tulojytky. Työmarkkinatuki ja peruspäiväraha nousivat kertalaakista peräti 22 prosenttia ja samaan aikaan (vain) pienten tulojen verotusta kevennettiin. Ja sen päälle vielä toisaalla pääomaveroa korotettiin reilusti.

Näiden pitäisi molempien vaikuttaa juuri tulonjakoasteikon ääripäissä. Jos eivät tuloerot näillä keinoin kapene, millä sitten?

ANTTI MARTTINEN

Katso myös: Tuloerot kuriin Kreikan tyyliin?

 

Kun työmarkkinajohtajat viime syksynä nikkaroivat raamisopimustaan, kyse oli paljon muustakin kuin pikkuruisista palkkaprosenteista.

Ihan sisällöstä riippumatta sovun syntyminen oli hyvä asia. Tiedossa on vaikeita aikoja – ja Euroopan umpisolmun puhjetessa vieläkin vaikeampia.

Miten niitä tilanteita yhdessä lähestyttäisiin, jos tämä talvi olisi käyty työmarkkinoiden sisällissotaa, liitto liitolta, potero poterolta? Jos pitäisi yhdessä tehdä kipeitä – tarkoitan todella kipeitä – päätöksiä, kun taistelun melske tuskin on ehtinyt tauota?

Nyt ainakin palautettiin mieleen, että Suomessa on vielä jäljellä rahtunen sopimisen kulttuuria. Ihan sama, kumpi puoli lopulta voitti prosentin kymmenyksen tai pari.

***
Kyse oli tietenkin myös vallasta. Keskusjärjestöjen todellinen tehtävä suomalaisessa yhteiskunnassa on sopia ikävistä päätöksistä ja suostutella vastahakoiset taustavoimansa ja jäsenensä mukaan niihin.

Muutaman viime vuoden ne kärvistelivät ulkokehällä, kun palkoista sovittiin.  Sen myötä ne olivat ajautumassa ulkoradoille muutenkin. Ilman palkkoihin liittyvää sopimisvaltaa keskusjärjestöt kuihtuvat äkkiä varjoiksi entisistään.

Siksi on suomalaisten ja valta-asetelmien kannalta ihan merkittävä juttu, osoittautuuko viime syksyn raamisopimus lopulta suunnannäyttäjäksi vai lylyjen, mäenpäiden ja pukkisten joutsenlauluksi?

***
Jos keskusjärjestöt rapautuvat, valta ei siirry alaspäin, vaan politiikan päättäjille. Työelämää aletaan säädellä sopimusten sijaan paljon tiukemmin laeilla. Alkaen pelisäännöistä, päätyen vaikka eläkelinjauksiin. Ei niitä missään paikallisissa työmaakokouksissa sovita eikä yyteessä neuvotella.

Tätä kehitystä moni voi pitää hyvänä, moni myös huonona.

Tapa sopia asioista työmarkkinoilla on perin konservatiivinen järjestelmä. Siinä kaksi tasavahvaa, kouliintunutta ja hommansa osaavaa osapuolta tuntee vastapuolensa ja vahtii sen joka liikettä.

Siinä puristuksessa kovin harvoin hypätään tiikerinloikkia mihinkään suuntaan.Toisaalta molempien näkökulmat tulevat varmasti huomioiduksi, eikä niskalenkkejä oteta.

Meno ei ole erityisen näyttävää, mutta on se kyllä turvallista, katsoo asiaa sitten duunarin tai yrityksen kulmasta.

Politiikassa tilanne tänä päivänä on toisin. Voimasuhteet jytkähtävät äkkinäisesti suuntaan jos toiseen. Takuueläke ja perusturvan suurkorotukset sattuivat syntymään nimenomaan työmarkkinapomojen heikkouden aikana, poliittisten päättäjien irtiottona työmarkkinoista.

Seuraavaksi voi taas tulla pitkä tempaisu johonkin aivan muuhun suuntaan. Poliittisesta  koneesta voi yskähtää yhtä hyvin lakkosakkoja kuin palkkakattoja. Sen viisaat työmarkkinamiehet ja –naiset tietävät, molemmilla puolilla barrikadia.

ANTTI MARTTINEN

Katso myös: Nauloja tupoarkkuun

 

En edes yritä veikkailla, miltä Suomen ja Euroopan talous näyttää viikon kuluttua. Viikko on tämän ajan taloudessa ikuisuus.

Eilen pörssissä oli vaihteeksi ollut 5 prosentin nousupäivä. Ihan ilman mitään erityistä syytä. Huomenna voidaan taas singahdella mihin suuntaan tahansa.

Kaikki tuijottavat nyt silmänsä sokeiksi EU-maiden päättäjiin. Heihin liittyen huhukin on järisyttävä uutinen. Isot tapahtumat muualla maailmassa tuskin väräyttävät viisareita.

***
Usko ja luottamus – tai lähinnä sen puute – keinuttavat nyt Euraasian mannerlaattaa. Reaalitalouden tosiasioilla on kovin vähän merkitystä.

Taustalla on kuitenkin yksi kova fakta. Perinteiset teollisuusmaat ovat kautta linjan ylivelkaantuneet. Ratkaiseva kynnys ylitettiin viimeistään edellisen talouskriisin elvytyksessä.

Raskaasti velkaantuneet ovat kautta aikojen olleet koronkiskurien armoilla, oli sitten kyse yksityisistä ihmisistä, yrityksistä tai kuten nyt valtioista.

Velkaantumalla valtiot ovat ajautuneet markkinavoimien pyöritettäviksi. Valittaminen ja kiukuttelu ei auta, vaikka meno tuntuisi kuinka hullulta. Markkinavoimat eivät aina ole oikeassa. Mutta niiden vaikutus ei tippaakaan vähene, vaikka ne olisivat väärässä.

***
Markkinavoimia on monenlaisia. Mahtavin niistä juuri nyt on Kiinan valtion sijoitusrahasto CIC, jonka vallankäytössä yhdistyvät maan taloudelliset ja poliittiset intressit. Pörssikaupasta valtaosaa pyörittävät automaattiset robotit.

Siihen väliin mahtuu kaikenlaista. Täysin epäjohdonmukaista poukkoilua ja myös häikäilemätöntä peliä, jossa pyritään saamaan hyötyä horjuttamalla eri euromaiden talouksia.

Suurta viisautta ei tarvita sen veikkailuun, että huonosti käy joka tapauksessa. Kaikkein pahimmatkin vaihtoehdot ovat lyhyessä ajassa tulleet aivan mahdollisiksi.

Vaikka jostain löytyisivät keinot syöksykierteen oikaisemiseksi, muutos ei tapahdu hetkessä. Edessä on parhaassakin tapauksessa pitkä hitaan kehityksen kausi.

***
Samalla, kun murehdimme suuren maailman talousongelmia, löytyy myös asioita, joita pystymme aika varmasti ennustamaan viikon, kuukauden tai jopa vuoden päähän.

Seuraavan viikon kuluessa suurin osa työssäkäyvistä säilyttää työpaikkansa. Eläkeläisillä on tutut turvalliset eläkkeensä ja niihin tiedossa kuukauden kuluttua mukava 3,6 prosentin korotus.

Useimmilla on edelleen katto päänsä päällä. Pääosa on terveitä ja sairaatkin saavat hoitoa – jopa ihan oikeilta lääkäreiltä.

Koululaiset käyvät koulua ja opettajat opettavat. Joulupukki valmistautuu raahaamaan taas raskaita säkillisiä suomalaisiin koteihin.

Tämäkin on tärkeä osa todellisuutta, jonka keskellä elämme.

ANTTI MARTTINEN

lue myös:

Kiinalaisilla ehdoilla

Sijoittajavastuun paikka

 

 

 

Politiikassakin kannattaa joskus kuulostella tunteita.

Hallitus on astunut kuntauudistuksessa – osin tietoisesti ja osin vahingossa – mediasuohon, jossa se tulee saamaan pahasti takkiinsa. Tämä siitä riippumatta, onko itse hanke erinomainen, melko hyvä, melko huono tai läpeensä mätä.

En usko mihinkään median salaliittoon tai Pohjoisen Metian vastaiskuun, mutta kuntien yhteen patistelu vaatisi tuekseen melkoisen fakiirin, ettei se törmää kielteisten viestien seinämään.

Vai kuinka monta mielipidekyselyä olette jo nähneet, joissa perätään ihmisten tuomiota sille, että oma kunta liitetään väkipakolla naapurikuntaan. Entä toisinpäin? Onko joku jossain kysynyt, ”suostutteko hyväksymään sen, että naapurikunta sulautuisi osaksi omaa rakasta kotikuntaasi?”

***
Suuren ja pienen vastakkainasettelu tulee näkymään jatkuvasti kaikessa julkisuudessa, mitä kuntahankkeeseen liittyy.

On kiinnostavampaa jututtaa kiukkuisia pikkukunnan ihmisiä kuin isomman kaupungin väkeä, joka tuskin on pikku naapuristaan kuullutkaan.  Enkä sano tätä vähätelläkseni pienten kuntien ihmisiä. En edes mediaa, näin vain on.

Myös politiikassa tätä osataan hyödyntää. Pienten puolelle asettumien voi olla esimerkiksi tappioita kärsineen keskustan pelastusrengas.

***
Yksi tärkeä asia on, jota jääräpäisinkään hallitus ei voi sivuuttaa, on ihmisten kaipuu johonkin jättikuntaa pienempään, jota voisi pitää omana kotipaikkanaan.

Tällä tunteella ei ole mitään tekemistä hallinnon kanssa, joka on jo karannut kaukaisiin kuntahimmeleihin.

Oma kotiseutu on niin tärkeä, että sitä kannetaan usein mukana koko elämän ajan, vaikka asuinpaikka vaihtuisikin.

***
Nyt tavallisen kansalaisen kulmasta oma tuttu pieni tuntuu katoavan kokonaan, ja sen tilalle tarjotaan suurta tuntematonta. Muutos koetaan uhkana. Se joka tähän osaisi tarjota toisenlaisen tuntemuksen, on löytänyt palan viisasten kiveä.

Jotain siitä vanhasta tutusta pitäisi saada säilymään, vaikka ne hallintohommat hoidettaisiinkin uudessa toisennimisessä yhteisössä.

Yksi tapa tukea oman kunnanosan identiteettiä olisi valita osa suurkunnan valtuutetuista oman pienalueensa edustajana, vaikka brittityyliin yhden hengen ”vaalipiireistä”. Tämä toisi konkreettisen roolin kunnanosalle, ilman uutta turhauttavaa hallintoporrasta.

Näin kaikki kunnan kulmat saisivat turvatusti edustajansa valtuustoon. Kunnanosan edustaja olisi tiukassa vastuussa ja valvonnassa sen suhteen, miten pitää omiensa puolia.

***
Vastarinta kuntauudistusta kohtaan tulee olemaan ankara. Uudistuksessa on hyvät, mutta myös ongelmalliset puolensa.

Jos tällaisen hankkeen aikoo ajaa läpi, pitää olla päättäväinen. Mutta vain veteen piirretty viiva erottaa tämän asenteen jääräpäisyydestä. Kova meteli ei saisi aiheuttaa sitä, että korvat suljetaan. 

ANTTI MARTTINEN

  
 

Jos minulta olisi 3-4 vuotta sitten kysytty mielipidettä pörssikauppaan kohdistuvista veroista, en olisi pitänyt niitä kovin realistisina. Vastustus oli niin vahvaa ja vastustajat voimansa tunnossa. Talouskriisit ovat kuitenkin muuttaneet ajattelutapoja.

Nyt ollaan jo niin pitkällä, että EU:n komissio on antanut konkreettisen esityksen rahoitusmarkkinaverosta, jonka pitäisi tulla voimaan vuoden 2014 alusta.

Siinä finanssisektori maksaisi keskinäisestä osake- ja velkakirjakaupastaan 0,1 prosentin veron ja johdannaissopimuksista 0,01 prosenttia. Komissio laskee, että tällä kerättäisiin kokoon peräti 57 miljardia euroa. Veron tuotto jaettaisiin EU:n ja jäsenmaiden kesken.

Komissio perustelee veroa muun muassa sillä, että finanssiala on muihin verrattuna nyt aliverotettu, kun se ei maksa arvonlisäveroa. Vero ei koskisi tavallisten kansalaisten ja yritysten rahansiirtoja.

***
Verottaminen aina jarruttaa toimintaa, johon se kohdistuu. Usein se on huono seuraus, esimerkiksi kohdistuessaan työntekoon. Pörssiverojen kannattajien mielestä jarruttava vaikutus olisi nyt jopa tavoiteltava.

Vahvimmin vero purisi siihen äärimmäisen nopearytmiseen kauppaan, jota tällä hetkellä käyvät lähinnä automaatit keskenään.

Komission esityksestä on pitkä matka veron toteutumiseen. Voi hyvin olla, että sitä ei tulla koskaan näkemään, ainakaan esitetyssä muodossa. Vaikka tarkoituskin todettaisiin hyväksi, veron malli ja toteutustapa ei ehkä olisi paras mahdollinen.

On silti tervettä käydä avointa keskustelua ja puida veron plussia ja miinuksia.

Rahoitusala tulee todennäköisesti korostamaan, että vero jarruttaa pääomien liikettä, siirtää toimintaa muihin maihin ja että se valuu lopulta tavallisten kuluttajien maksettavaksi.

Näin tietysti käykin. Kaikki verot valuvat lopulta ainakin osittain kuluttajien piikkiin. Rahoitusmarkkinavero ei tekisi tästä poikkeusta.

Ja totta kai markkinoilla keksitään lukemattomia konsteja veron kiertämiseksi. Poliittisten päättäjien haastava tehtävä olisi silloin saada kiertäminen ainakin vaivalloisemmaksi kuin veron maksaminen.

***
Voi olla, että sekä rahoitusmarkkinaveroon kohdistuvat pelot että toiveet ovat vahvasti ylimitoitettuja.

Eurooppalainen rahoitusala tuskin kaiken surkeuden keskellä juuri tähän veroon kaatuisi. Toisaalta valtavista verotuotoista haaveilevien kannattaa muistaa, että ilmaista lounasta ei ole. Tämä(kään) vero ei ole ikiliikkuja, joka loihtisi kymmenien miljardien verotuotot tyhjästä.

Jostain se tuotto on aina pois. Parhaassa tapauksessa muista – haitallisemmista – veroista, jolloin se ei heikentäisi muutenkin horjuvaa eurooppalaista kilpailukykyä. Todennäköisempää kuitenkin olisi, että syntyisi taas uusi vero muiden päälle, mikä olisi paljon huonompi juttu.
 

ANTTI MARTTINEN

Katso myös: Tobin ja pörssivero

Kun Kiinan pääministeri Wen Jiabao kehotti eilen kehittyneitä maita, Eurooppaa ja Yhdysvaltoja, leikkaamaan velkaantumista ja luomaan työpaikkoja sen sijaan että odottaisivat Kiinan tukea, se kertoo paljon juuri tästä ajasta.

Ja kun Brasilian valtiovarainministeri Guido Mantega puolestaan totesi, että Kiina, Intia, Venäjä ja Etelä-Afrikka aikovat ensi viikolla kokoontua keskustelemaan yhdessä velkaisen Euroopan auttamisesta, se vain vahvistaa tätä kuvaa.

Maailmantalouden tahtipuikkoa aletaan yhä enemmän heilutella uudesta suunnasta.

***
Joskus on hyvä nostaa katseensa siitä, mitä nenän edessä on ja zoomata vähän laajemmalle. Taloudessa se voi tarkoittaa näkökulman laajentamista Suomen vakuuksista ja Kreikasta euroon yleensä, koko EU:hun ja vielä vähän laajemmalle.

Mitä siellä näkyy? Toinen toistaan velkaisempien maiden Eurooppa ja vähintään yhtä rapakunnossa oleva Yhdysvallat. Siinä joukossa tuskin kenelläkään on hurraamista, sokea taluttaa rampaa. Parhaimmatkin ovat siinä jamassa, että jo kohtuullinen talouspuhuri voi lyödä ne kontalleen, kun elvytysvarat on käytetty.

Ei tämä rajoitu Kreikan kriisiksi tai euron kriisiksi. Koko vanhojen teollisuusmaiden porukka on syvällä liemessä.

***
Niinpä on aika luonnollista, että Kiinan pääministeri alkaa tarjota meille toiminta- ja käytösohjeita ja ns. kehittyvät maat alkavat yhdessä pohtia, mitä kivaa oikein keksisivät meidän osallemme.

Kehittyvissä maissa tiedetään, että Euroopan ja Yhdysvaltojen pulmat ovat vielä pitkän aikaa myös niiden pulmia. Siksi sieltä varmaankin on tarjolla vetoapua, mutta ei ilmaiseksi, eikä ehdoitta.

Ja miksi olisikaan, kun ylivelkaantuneet maat ovat jo taakkansa kanssa polvillaan?

Kiina haluaa investoida Eurooppaan, ostaa Eurooppaa, ei tarjota kehitysapua eikä tyytyä vain johonkin  jalkapallojoukkueisiin. Se on yksi osa sitä isoa kuvaa, joka nyt on maailmantaloudessa muodostumassa.

Siksi(kin) meidän eurooppalaisten kannattaisi yrittää itse pistää asiamme järjestykseen, jos enää yhteisvoiminkaan siihen pystymme. Maailmantalouden painopisteen yllättävän nopea siirtyminen on joka tapauksessa tosiasia, mutta meillä on vielä mahdollisuus vaikuttaa siihen, millä ehdoilla muutokseen mukaudumme.

ANTTI MARTTINEN
 

Suomalaiset lukevat paljon lehtiä. Se on hyvä asia. Pelkillä twiiteillä ja tekstareilla pienen kielialueen luku- ja kirjoitustaito tuskin pitkään kukoistaisi.

Suomessa lehdet on tilattu perinteisesti kotiin. Tätä on tuettu lehtitilausten nollakannalla arvonlisäverotuksessa.

Ei ole sattuma, että lehtitilaus kuuluu toimeentulotuen perusosaan. Suomessa köyhä ja rikas lukevat samoja päivälehtiä ja laadukkaita aikakauslehtiä, toisin kuin monessa muussa maassa.

***
Tämä malli ei tietenkään ole kansainvälisesti tasapuolinen. Se suosii vahvasti suomalaista lehdistöä kilpailussa amerikkalaisen median viihdejättiläisten kanssa ihmisten ajasta.

Suomalaisuuden suosimisesta kertoo myös se, että tämä oli niitä harvoja erityisetuja, joita saatiin ajetuksi läpi, kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi. Ei sitä turhaan ajettu.

Tästä saavutetusta erioikeudesta luopuminen on kuin ampuisi itseään jalkaan. Varsinkin, kun se tehdään vapaaehtoisesti kenenkään pakottamatta.  Eikä takaisin ole paluuta.

***
Näin kuitenkin hallitusohjelmaneuvotteluissa päätettiin, ilman mitään taustaselvityksiä tai arvioita 9 prosentin veronkorotuksen vaikutuksista.

Virkamiesten teoreettisten laskemien mukaan kiristys toisi 80-90 miljoonan verotulot.

Tämä täysin teoreettinen verotulojen lisäys syntyisi, jos kiristyksellä ei olisi mitään vaikutusta lehtien tilaamiseen, niiden tekemiseen ja laatuun, lehtiyhtiöiden talouteen, työllisyyteen alalla, paperin käyttöön, painojen toimintaan…

Jokainen ymmärtää, että sillä tietysti on kielteinen vaikutus kaikkiin näihin. Kun tämä otetaan huomioon, nähdään että verotulojen lisäys jää käytännössä olemattomaksi. Ehkä joskus 2020-luvulla on saatu haalituksi kokoon edes yhden Guggenheim-talon verran rahaa ja tuskin sitäkään.

Näin surkean vähäiseksi hallitus laskee suomalaisten lehdenluvun sivistävän ja kulttuurillisen arvon. Samalla ratkaisu suosii Googlen tapaisia kansainvälisiä toimijoita, jotka eivät montaa killinkiä verorahoja tähän maahan heruta.

***

Suomen julkinen talous on ahtaalla. Maa velkaantuu koko ajan. Siksi uusia tuloja on hyvä löytää samalla kun menot täytyisi pitää mahdollisimman kireällä. Valitettavasti lehtitilausten arvonlisäveron korotuksesta tähän ei saada yhtään apua.

Päinvastoin, se on yksi niistä näennäishankkeista, jotka toteutetaan vain siksi, että yksimielisyyttä merkittävämpien taloutta parantavien hankkeiden toteuttamisesta ei ole saatu aikaan.

ANTTI MARTTINEN
Katso myös: http://www.taloustaito.fi/fi-FI/blogi/marttinen/kansallista-epaitsekkyytta

Kun Suomen hallituksen hanke rahavakuuksien haalimiseksi näyttää tekevän mahalaskun, on paras palata keskustelun alkulähteille. Siis mitä pantiksi Kreikan lainatakauksista?

Jospa sittenkin vaaditaan sitä Rodoksen saarta!

Rodoksen hankkimista pantiksi esitti jo viime vuoden toukokuussa Suomen poliittisen eliitin henkinen suunnannäyttäjä Timo Soini. Vaatimus on nauttinut laajaa kansansuosiota.

Ja kansansuosio taas on tärkeä ohjenuora suomalaisessa politiikassa vuonna 2011. Sen väheksymisestä on varoitellut myös valtiovarainministeri Jutta Urpilainen, joka sanoo olevansa ”hyvin huolissaan siitä, jos meillä ikään kuin eliitin keskuudessa alkaa olla sellaista ilmapiiriä, että meidän ei tarvitsisi kuunnella kansaa, kun päätöksiä tehdään kotimaassa tai Euroopassa.”

Kuunnellaan siis kansaa ja otetaan Rodos. Vaikka väkisin.

***
Koska Timo Soini on oraakkelimaisesti ennustanut Kreikan romahtavan joka tapauksessa, voinemme myös pitää selvänä, että Rodos vielä putoaa syliimme kuin kypsä meloni.

Rodoslaisille tämä  EU-kuvio tuskin olisi suuri järkytys. Heillä on kokemusta erilaisista liittoumista aina siitä lähtien, kun Rodos noin 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua jo perusti menestyksekkään kauppaliiton - doorilaisen heksapoliin - yhdessä Kosin, Knidoksen ja Halikarnassoksen kanssa.

Paitsi monista ystävällismielisistä liitoista, rodoslaisilla on vuosituhantinen kokemus myös valloittajista ja vieraista hallitsijoista. Sieltä on käyty Troijan sodassa ja Marathonin taistelussa.

Saaren ovat ryöstäneet ja raiskanneet Rooman keisarit, gootit, persialaiset, arabit, merirosvot, ristiretkeläiset, Egyptin sulttaanit, Mussolini ja Hitler. Viimeksi tulivat turistien heinäsirkkalaumat kaikkialta Euroopasta. Kyllä suomalaiset valloittajat siihen joukon jatkoksi sopivat.

***
Rodoslaisia on nykyisin noin 120 000. Neljä viidestä saa elatuksensa turismista. Vuoristoisessa maassa viljelykseen kelpaavaa maata on lähinnä vain pienissä laaksoissa ja kapeilla rannikkokaistaleilla. Jatkuvana riesana ovat maanjäristykset.

Mitä tällä maakaistaleella tehtäisiin?

Sellainen hyödyntäminen, jota kansan enemmistö näyttää kaipaavan, edellyttäisi etnisiä puhdistuksia. Rodoslaisten omaisuutta alettaisiin takavarikoida, arvokkaat ja mukavat hommat istutettaisiin suomalaisilla päsmäreillä. Joku tyylikäs lomahotelli voitaisiin varata vaikka näppinsä polttaneiden sahayrittäjien lepokodiksi.

Odotettavissa olisi siis pakkosiirtoja ja kaikenlaisia raakoja sortotoimia, joihin vieraat miehittäjät yleensä aina turvautuvat.

Todennäköisesti itsepäiset rodoslaiset eivät tähän ihan mukinoitta suostuisi, jolloin edessä saattaisi olla sissisota ja ankara verenvuodatus. Ehkä naapurin Turkki ei seuraisi tapahtumia ihan kädet ristissä, joten jonkinasteinen sotakin voisi olla odotettavissa. Siitä onkin jo aikaa, kun Suomen kaarti viimeksi mitteli voimiaan Turkin kanssa.

Toinen vaihtoehto olisi tietysti, että nuo 120 000 rodoslaista vain vaihtaisivat kansallisuuttaan Kreikasta Suomeen ja muuttuisivat muitta mutkitta pohjoismaisen hyvinvointivaltiomme uusiksi asukkaiksi. Rodoksesta tulisi maakunta siinä missä Lappi tai Kainuukin, vähän vain etäisempi.

Käskynhaltijaksi maakuntaan voitaisiin lähettää idean isä Timo Soini, joka Nottinghamin sheriffin tapaan yrittäisi verottaa ja riistää paikallista väestöä pohjoisempien suomalaisten hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Voi tosin olla, että rahavirtojen suunnat kääntyisivät äkkiä toisin päin.

***
No niin, ehkä ei siis kuitenkaan.

Tällaisia ajatusleikkejä on kuitenkin hyvä joskus käydä, jotta nähtäisiin, kuinka pölvästejä ajatuksia poliitikot voivat päästää suustaan. Ja millaiseen hulluuteen aika äkkiä ajauduttaisiin, jos päättäjät viisaiden ratkaisujen sijasta pyrkisivät vain kansan tahdon toteuttamiseen, oli se sitten kuinka köykäiselle pohjalle tahansa rakennettu.

ANTTI MARTTINEN

Katso myös: Älä suosi suomalaista!

Kafka kadehtisi tapaa, jolla suomalaiset ovat osanneet pyöräyttää Kreikan takauksista älyllisen umpisolmun ja kohta hirttoköydenkin kaulansa ympärille.

Jos Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen luikertavat vielä ulos tästä ansasta, jonka he Timo Soinin höynäyttäminä ovat rakentaneet itselleen, kahlekuningas Harry Houdini saa puolestaan pyörähdellä kateellisena haudassaan.

Tässä on yritetty harrastaa kansallista itsekkyyttä, kyseenalaisin keinoin ja ilmeisen kehnolla menestyksellä.

***
Samaan aikaan toisaalla on saatu käsittelyyn uusi budjettiehdotus. Veroratkaisuilla on siinä on aina tärkeä sijansa. Voidaanko niiden kohdalla harrastaa kansallista itsekkyyttä, suosia suomalaista?

Vastaus on, että hyvin rajatussa määrin. Eurooppalaiset tuomioistuimet vahtivat haukkana sitä, jos joku maa tekisi lakeja tai ratkaisuja, jotka suosivat kotimaista ja syrjivät muita EU-maita. Sehän liittyy yhteisön perusajatukseen.

Mutta käytännössä esimerkiksi se, että tuloveroja ei kiristetä, suosii tietysti suomalaista työtä ja kilpailukykyä. Löytyy silti selvempiäkin esimerkkejä.

***
Kuluttajan ajasta ja rahasta käydään jatkuvaa kilpailua. Kuluttaja tekee valintoja rahojensa käytöstä, pistänkö tähän vai tuohon. Ostanko tänään setelilläni jotain palvelua, käytänkö sen huvitteluun vai hankinko kenties uuden vempeleen?

Se, kuinka kova vero johonkin asiaan kohdistuu, ohjaa kulutusta. Tyyppiesimerkki on viinan ja tupakan verot, joita korottamalla yritetään houkutella ihmiset käyttämään euronsa johonkin muuhun kuin näihin paheisiin.

Miten tämä liittyy kansalliseen näkökulmaan, suomalaisen suosimiseen?

***
Kotitalousvähennys on hyvä esimerkki. Se palkitsee ja kannustaa kuluttajaa siitä, että hän ostaa omaan kotiinsa suomalaista palvelua sen sijaan että hankkisi vaikka ruotsalaisen pölynimurin.

Kotitaloustöistä maksettavat eurot pysyvät harvinaisen hyvin kotimaisessa kierrossa, eivätkä valu ulkomaille.

Toinen hyvä esimerkki suomalaisen suosimisesta on lehtitilausten nollaverokanta arvonlisäverotuksessa. Lehtitilauksenkin rahat pysyvät lähes kokonaan kotimaan kierrossa. Niillä maksetaan toimittajien ja lehdenjakajien palkkoja, pyöritetään paperitehtaita, ostetaan suomalaista puuta.

Tämä sen sijaan, että ne samat eurot valuisivat lähes lyhentämättöminä vaikka Googlen tai Applen tilille.

***
Eli kyllä verotuksessa voi suosia suomalaista. En tiedä, onko tämä juolahtanut valtiovarainministerin mieleen, kun hän on sattumoisin kohdistanut eräät tuntuvimmista veronkorotuksista juuri näihin kohteisiin. Tuskin. 

Antti Marttinen
 

Sijoittajavastuuta perättiin viime kevään vaalimelskeissä. Tuskin uusi hallituksemme ehti kesälomiaan pitää, kun sitä vastuuta on saatu nauttia jo roppakaupalla.

Pörssien syöksyissä omaisuusarvoista on lohkaistu isoja kimpaleita, eikä loppua näy, vaikka välillä saatetaan nytkähtää toiseenkin suuntaan. Heinä-elokuun vaihteessa koko Euroopan pörssien arvosta suli viidennes parissa viikossa. Se on paljon rahaa.

Kyynikko voisi naurahtaa, että tässähän niitä vaalilupauksia taloudellisen eriarvoisuuden purkamisesta toteutetaan pikavauhtia ja tehokkaasti.

Totta toinen puoli. Markkinavoimat osaavat sille päälle yltyessään kurittaa toisiaan yhdessä päivässä monin verroin sen, mitä hallitus ehti pitkän ohjelmapuserruksensa tuloksena suunnitella koko nelivuotiskaudelle.

***
Kun puhutaan sijoittajavastuusta, mielikuvitus ohjaa ajatukset herkästi jonnekin etäisten maiden pankkikonttoreiden sikarinsavuisiin kulmahuoneisiin. Voi sitä sieltäkin löytyä.

Sijoittajavastuu on kuitenkin sikäli liukas otus, ettei se hevin suostu pysymään sille osoitetussa paikassa.

Päinvastoin, se tuppaa valumaan vaikkapa suomalaisen eläkeyhtiön tuottoprosentteihin, pienen pörssi- tai rahastosäästäjän lompakolle tai tavallisen vientiyrityksen lomautuslistoille. Tämä siitä huolimatta, että kaikki nämä yksin ja yhdessä olisivat ihan viattomia ainakin siihen ahneuteen, josta elvytysrahaa valtioille lainanneet tahot nykyisin halutaan tunnistaa.

Tämä on hyvä muistaa nyt velkakriisin keskellä. Sitä ei valitettavasti pääse pakoon edes sijoittajavastuun taakse. Elävä elämä on hyvässä ja pahassa aina paljon monimutkaisempaa kuin vaalien ja nettikeskustelujen yksinkertaistetut iskulauseet.

***
Vauraiden teollisuusmaiden nykyinen hyvinvointi on rakennettu velan varaan; sekä yksityinen että julkinen. Sitä on vaikea kiistää.

Vaikka esimerkiksi EU-maiden tilastoidut velkakäyrät olivat vuoteen 2007 saakka – Kreikkaa ja Italiaa myöten - ihan siistillä kehitysuralla, lähtötaso oli monessa maassa aivan liian korkea, kun seuraavana vuonna ryhdyttiin kaikkialla kilvan elvyttämään julkisella rahalla. Yhdysvallat etunenässä.

On aivan aiheellisesti kysytty, onko tästä velkakierteestä mahdollista pitemmän päälle selvitä muuten kuin tinkimällä ylenmääräisestä vauraudestamme? Tässä me suomalaiset olemme muiden kanssa ihan samassa veneessä siitä riippumatta, olisiko meidän rahamme euron sijasta markka, dollari tai vaikka rupla.

Eurooppa ei enää ole maailman napa. Muualta katsoen se on pikemminkin museo tai vanhainkoti. En tiedä, pystytäänkö tähän haasteeseen EU:ssa yhdessä vastaamaan, mutta sen tiedän, että hajanaisena varpusparvena se ei ainakaan onnistu.
 

Uunituore Jyrki Kataisen hallitus antoi ennen lomia juhannuksen alla ensi töikseen lisäbudjetin. Kohta onkin jo edessä ensi vuoden budjetti.
Lisäbudjetista oli kiinnostava nähdä, miten verotuloarviot olivat jo parissa kuukaudessa muuttuneet.
Muistetaanhan, että hallitusneuvottelut olivat kaatua riitoihin siitä, millainen kestävyysvaje Suomea uhkaa viidenkymmenen vuoden päästä. Haarukka taisi olla lähtökohdiltaan toista miljardia, lopulta enää satoja miljoonia.
Kesäkuun lisäbudjetissa verotuottoarvioihin tehtiin kertaheitolla yhteensä 1209 miljoonan korjaukset eri suuntiin, eikä niistä tarvinnut neuvotella tippaakaan. Loppuvuodesta korjataan vielä lisää.
Tämä kertoo vähän mittasuhteista. Ohjelmaneuvottelujen suurimmatkin väännöt olisivat uponneet vaaligalluppien kuuluisaan virhemarginaaliin.
Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Sen varaan ei todellakaan voi heittäytyä, että yllätykset olisivat aina myönteisiä. Hyvän kasvun aikaan arviot kyllä helposti jäävät alakanttiin, mutta alaskin tullaan yleensä sellaisella rytinällä, ettei sitä kukaan pysty ennakoimaan. Ja kuka osaa juuri nyt arvata edes sitä, mihin suuntaan kuukauden kuluttua ollaan menossa? Vauhdista puhumattakaan.
Yksi hyvä tai huono asia vaikuttaa toiseen ja se kolmanteen. Kaikkia näitä toisiaan voimistavia vaikutuksia ja takaisinkytkentöjä ei millään pysty pistämään sisään laskelmiin.
----
Suomen taloudella meni 90-luvun laman jälkeen pitkään kerrassaan mainiosti. Olemme rahanlainaajien mielestä sitä parasta AAA-luokkaa, josta Yhdysvallatkin putosi.
 Tähän on suuri ansio Paavo Lipposen ja Matti Vanhasen hallituksilla, jotka harjoittivat – kukin tavallaan - määrätietoista kasvupolitiikkaa. On kuitenkin aiheellisesti murehdittu sitä, pysyivätkö kaikki kovassa rytinässä mukana.
Nyt luvattiin uuden hallituksen syntyhetkillä, että tämä Lipposen-Vanhasen linja muuttuu. Ja siltä hallitusohjelman perusteella todella näyttää. Siihen sisältyy ennennäkemätön satsaus köyhimpien aseman parantamiseen. Talouslinjasta taas on sanottu, että…no… kohteliaasti ilmaistuna… nostetaan peukut pystyyn ja toivotaan parasta.
Ehkä tämä on välttämätöntä. Kovallakin marssilla täytyy aina välillä pysähtyä hetkeksi suojaisaan ja auringon lämmittämään paikkaan; huoltaa joukkoja, koota jälkeenjääneet ja joukosta pudonneet. Nuolla haavoja, päivittää tietoja ja vetää vähän henkeä.
Ehkä tämä nyt vain on sellainen hallitus, pienen huoltotauon järjestäjä?Tai jonkinlainen kesälomahallitus ankaran talven jälkeen? Sitähän kansa vaaleissa vaati, hengähdystaukoa joka suhteessa.
***
Valitettavasti on turha toivoa, että tässä rauhassa saadaan tuumailla pitkään. Ehkei edes tätä vuotta loppuun. Maailma on kova ja avoin. Paikalleen ei voi pysähtyä, vaikka siihen helposti kyllä mukavoituu. Tulee hyvä mieli, kun pidetään huolta toisistamme ja ajatellaan aurinkoisia.
Silti on parempi lähteä liikkeelle omin ehdoin kuin tulla myöhemmin yllätetyksi housut kintuissa.
Antti Marttinen
 

Arvoisa opetusministeri Jukka Gustafsson!

Sillä verukkeella, että jouduin joskus tuhat vuotta sitten kärsimään johtamassasi Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan hallituksessa loputtomia vänkäyksiä siitä, aloitetaanko tämän viikon julkilausuma Marxin sitaatilla, toveri Brezhnevin ylistyksellä vai pelkällä viittauksella Suomen ja Neuvostoliiton ikuiseen ystävyyteen…

…pyydän saada kannustaa sinua siinä, missä kukaan opetusministeri ei ole vielä tällä vuosituhannella onnistunut.

Jokainen heistä on rummut päristen luvannut poistaa korkeakouluopintojen alusta tulpan, joka viivyttää opintojen alkamista jopa vuosikaudet. Ja jokainen on tässä lupauksessaan yhtä surkeasti epäonnistunut.

Edelleen ylioppilaat pyörivät vuodesta toiseen hanttihommien, preppauskurssien ja työttömyystukien Bermudan kolmiossa, kun jatko-opintopaikkaa ei irtoa. Ihminen sopeutuu mihin vain, mutta tässä sopeutusvalmennuksessa ei ole mitään järkeä.

Nyt opintojen alkamista luvataan uuden hallituksen ohjelmassa nopeuttaa sillä, että jo opintopaikan saaneilla olisi valinnoissa (rajattu) oma kiintiönsä. Tarkoitus on, että toista tai ties kuinka monetta opintopaikkaa hakevat eivät kokonaan tukkisi tietä uusilta pyrkijöiltä.

En tiedä, onko tämä välttämättä tehokkain keino, mutta on se sentään jotakin. Pidä ihmeessä siitä kiinni, äläkä anna periksi!

Homma ei ole helppo. Edeltäjiesi kohtalo kertoo, että jostain syytä nämä hankkeet aina yritetään tavalla tai toisella torpedoida.

***
Vastassasi on kankea byrokratia ja monipolviset intrigit. Ja ennen kaikkea jo sisään päässeet opiskelijat itse.

Opiskelijoiden vastarinta on ymmärrettävää. Heidän näkökulmastaan sen valintajärjestelmän, joka on poiminut juuri heidät tuhansien joukosta, täytyy olla täydellinen, kun se on osunut niin oikeaan.

Ja tietenkin tämänhetkiset opiskelijat (ja heidän edustajansa opiskelijajärjestöissä) haluavat pitää itselleen väljän takaportin, jos nykyinen opintoala ei sattuisi miellyttämään. Uudet tulokkaat ovat heidän kilpailijoitaan, eivät kumppaneitaan.

Hesari tarjosi tästä asetelmasta loistavan esimerkin viime viikolla, kun se kertoi hallituksen suunnitelmasta. Johtavaksi asiantuntijaksi se oli kaivanut opiskelijan, joka ensi yrittämällä ei ollut hyvistä todistuksista huolimatta ihan päässyt lääkikseen. Oli sitten pyrkinyt ja päässyt toiselle alalle.

Seuraavanakaan kesänä taivaan portit eivät auenneet, mutta kun ensimmäisen vuoden opintoala ei oikein kiinnostanut, löytyi tilalle toinen. Ja kolmantena kesänä, eläköön, vihdoinkin lääkikseen!

***

Millä tahansa logiikalla olisi luullut, että tämän kokemuksen pohjalta hän olisi lämpimästi kannattanut uutta mallia. Sen avulla hän olisi voinut mahtua sinne lääkikseensä jo ensi yrittämällä.

Mutta sen sijaan hän kauhisteli ajatusta ja vakuutti, että hän ainakin silloin olisi pitänyt välivuoden ja toisen ja ties kuinka monennen, kunnes olisi ehkä viimein päässyt toivepaikkaansa.

Hyvä Jukka,
tämä lopussa kerrottu tarina sinulle ihan vain muistutukseksi, että ei kannata ottaa aina ihan vakavasti sitä (kaikkeen mahdolliseen kohdistuvaa) vastarintaa, jonka todennäköisesti saat opiskelijoiden suunnalta eteesi. He ovat ihan hyviä oman elämänsä asiantuntijoita, mutta koulutusjärjestelmästä puhuttaessa eivät aina näe metsää puilta, kun ovat itse sen keskellä.

terveisin

Antti Marttinen
TAMY:n hallituksen ex-jäsen

PS. Ministeritovereidesi kanssa voisitte myös pohtia, voisiko armeijan palvelusaikoja paremmin sopeuttaa opintojen lomaan ja aikatauluihin, etteivät myös ne turhaan hidastaisi nuorten miesten muutenkin kompuroivaa opintouraa.
 

”Katsotaan nyt ensin vaalit. Vaalitulos sitten ratkaisee hallituspohjan.”  Voiko enää tyhmempää lausuntoa olla? Eihän vaalitulos mitään ratkaissut. Se vain sekoitti.

Silti vaalien alla kaikki puolueet vuoronperään toistivat tuota samaa typeryyttä. Miksi?

Ehkä siksi, että se nyt vain on niin kertakaikkisen suomalaista. Se on suoraa jatkumoa urheilusankareiden ”teen oman suoritukseni ja katsotaan mihin se riittää” litanialle.

Puolueetkin tekivät vaaleissa omat suorituksensa ja mihin se riitti? Ei mihinkään. Kokoomus pääsi mestariksi voittotuloksella, jota alempaa tuskin on koskaan koettu.

***
En jaksa oikein innostua siitä, että Suomessakin pyrittäisiin kahden vahvan blokin taisteluun, jossa kaivaudutaan syvälle vastakkaisiin poteroihin jo ennen vaaleja. Viihteellisestä näkökulmasta se kyllä olisi hienoa.

On siinä toki hyvätkin puolensa. Ainakin tämä viime kuukauden näytelmä olisi jäänyt kokematta, kun yhden paikan enemmistö olisi riittänyt siihen, että voittanut blokki pistää hallituksen kokoon ja ryhtyy toteuttamaan ennen vaaleja julistamaansa ohjelmaa.

Tämän selkeyden pystyy kuitenkin kumoamaan jo yksi pienryhmä, joka pääsee tasapäisten blokkien väliin vaa’ankieleksi. Alkaisi uusi sotku.

***
Suomessa blokkien ytimenä olisivat tähän asti olleet demarit toisella ja keskusta tai kokoomus toisella puolella.

Jos lähdettäisiin tämän hetken suosiosta, blokit rakentuisivat kokoomuksen ja persulaisten ympärille. Monelle tämä tarkoittaisi valintaa ruton ja koleran välillä.

Toisaalta kun molemmat ryhmät taistelisivat samoista keskilinjan äänestäjien sieluista, tarjolla voisi lopulta olla yhtä ja samaa höttöä kahdessa paketissa.

Tai sitten ei. Voisihan se blokkijako avata myös niin syvät ja leveät railot, että kohta sanat eivät riittäisi vaan kaivattaisiin kättä pidempää.

Näiden yhdistelmäkin on aivan mahdollinen. Ohjelmat yhtä ja samaa, mutta vihanpito silti rajaton.

***
Eli blokkiutumisella olisi riskinsä ja mahdollisuutensa. Varmasti siihen suuntaan etenemisen hyviä ja huonoja puolia kannattaa joka tapauksessa punnita.

Ainakin sellaisen mallin heikkoudet on nyt nähty, jossa puolueet marssivat vaaleihin pelkillä kolmen ein kynnyslistoilla.

ANTTI MARTTINEN
 

Miksi ihmeessä Suomeen haikaillaan vahvaa enemmistöhallitusta? Katsokaa ympärille, eihän sellaisia ole missään muuallakaan.

Kun kuuden puoleen dinosaurus kompastui kalkkiviivoille, alettiin surkutella, saadaanko meillä kokoon vain niukkaan enemmistöön perustuva hallitus. Mitä kummaa siinä on?

Ruotsissa vähemmistöhallitus tekee vahvaa ja määrätietoista politiikkaa. Se saa paljon enemmän aikaan kuin Suomen väkinäiset enemmistöt.

Tanskassa vähemmistöhallitus alkaa olla jo maan tapa, kun puolueista ei kerta kaikkiaan saada enemmistöä kokoon. Sielläkin taitaa olla liikaa kynnyskysymyksiä ja ”me ei leikitä noiden kanssa” –asetelmia. Ihan kuin nyt meillä.

Norjassa hallituksella on niukka 86-83 –enemmistö, mutta hallituspuolueet saivat vaaleissa alle puolet äänistä. Sama tilanne Virossa. Hallituksella on 56 paikkaa 101:stä, mutta äänistä vain vajaa puolet.

Niissä demokratioissa, joissa käydään ”blokkivaalit” kahden päävaihtoehdon välillä, enemmistö jää yleensä aina niukaksi. Usein joudutaan jopa hallitsemaan vähemmistöllä jonkun pienpuolueen tuen varassa.

Suomen naapureista vain Venäjällä on vahva enemmistöhallitus. Sieltäkö meidän pitää hakea oppimme?

***
Suomessa on mukavoiduttu viime vuosikymmeninä siihen, että aina löytyy tarvittaessa iso konsensushallitus. Niillä on saatu paljon hyvää aikaan, mutta joko on aika tunnustaa, että yhteishengen aika on ohi?

Tänä päivänä kompromissi on kirosana ja toimittajilla (tai kenellä tahansa) on sekä halu että tarvittavat välineet paljastaa ja teloittaa vaalilupausten pettäjät. Poliitikot on tuomittu jäpittämään ahteri vaaliohjelmaan liimattuna neljä pitkää vuotta.

Puolueet rakentavat aitoja, eivät siltoja. Tätä myös kansa haluaa, jyrkkiä kiveen veistettyjä (ja hauskasti muotoiltuja) kantoja eikä lässyä sovittelua ja virkamiesmäisyyttä. Eletään siis sen mukaan.

Konsensus on jo heitetty roskiin työmarkkinoilla. Ehkä pitäisi tunnustaa tosiasiat ja luopua siitä myös politiikassa. Todetaan vain, ettei tästä nykyisestä sakista enää löydy yhteistyön rakentajia. Miksi siis turhaan haikailla menneen perään?

Joko meidänkin on aika siirtyä normaaliin eurooppalaiseen käytäntöön?

ANTTI MARTTINEN

Elokuussa 2008 energian, ruuan ja raaka-aineiden hinnat hipoivat pilviä. Kirjoitin silloin, että kyse on pitempiaikaisesta trendistä. Hinnat voivat toki välillä sahata suuntaan ja toiseen, mutta perussuunta on ylöspäin.

Arvelin, että tällä on vaikutuksensa myös inflaatioon. Kun siihen asti globalisaatio oli toiminut lähinnä hintajarruna tuotannon siirtyessä aina vain halvempiin maihin, kehitys olisi kääntymässä toiseen suuntaan.

”Entiset köyhät maat alkavat vaurastua, ja sielläkin väki ponnistelee paremman elintasonsa puolesta. Elintason myötä myös kulutustavaroiden kysyntä kasvaa ja sekin nostaa hintoja.”

”Jos globalisaatiolla on ollut hintatasoa hillitsevä vaikutus, se laimentuu ja voi kääntyä jopa päinvastaiseksi”, yritin kiteyttää.

Arvatkaa, kuinka nololta tuntui, kun vain kuukautta myöhemmin alkanut finanssikriisi vei kaiken pohjan tällaisilta taivasteluilta. Hinnat syöksyivät alamäkeen ja huolenaiheeksi nousi pikemminkin arvojen romahdus kuin inflaatio.

***
Nyt ruoka on maailmanmarkkinoilla taas kalliimpaa kuin koskaan. Kaivannaisten hintataso on sellainen, että uusia kaivoksia perustellaan myös joka puolella Suomea. Öljyn hinta on palannut tutulle kasvu-uralle.

Jatkossakin heilahtelut ovat suuria suuntaan ja toiseen. Korkeat hinnat voivat johtaa tuotannon ylitarjontaan ja toisaalla kulutuksen laskuun – ja hintataso lopahtaa. Säätilan vaihteluilla on suuri vaikutus ruuan hintoihin. Tältä osin talouden vanhat opit tuskin ovat miksikään muuttuneet.

Mutta niin kauan kuin Aasian jättiläiset, Kiina ja Intia, kasvavat ja kehittyvät, se kyllä ylläpitää trendinomaista hintojen nousupainetta. Kysyntäpaine tuntuu kestävänä varsinkin ruuassa. Suhdanteiden heilahdellessakaan nyt vaurastuneiden maiden kansalaiset tuskin ensimmäisenä tinkivät uusista ruokatottumuksistaan.

 ***
Tällaisesta kehityksestä aina joku hyötyy ja toinen kärsii. Etelä-Amerikan isot raaka-aineiden tuottajamaat ovat nyt vahvalla kasvu-uralla. Raaka-aineiltaan köyhissä ja ruuan tuonnista riippuvissa maissa vaikutus on aivan päinvastainen.

Meillä Suomessa ja Euroopassa ruuan tuotanto ja hinnoittelu noudattaa voimakkaan sääntelyn vuoksi omia lakejaan, mutta pehmennettyinä maailmantalouden hintapaineet tuntuvat täälläkin.

Tämä on yksi kivi lisää uuden hallituksen taakkaan. Vaikutus tuntuu sekä suoraan, että Euroopan kautta, jos inflaatiopaineita yritetään purkaa korkoja nostamalla.
 

ANTTI MARTTINEN

 

Mitä tapahtuu, kun valtio romahtaa? Kreikan kohdalla tämä on juuri nyt ajankohtainen kysymys.

Argentiinan valtio romahti vuonna 2001, kun se ei enää pystynyt maksamaan velkojaan. Sitä ennen maa oli kokenut 80-luvulla kaaosmaisen hyperinflaation. ”Silloin kansalaisten piti kuunnella kauppaan lähtiessä radiosta, mikä mahtaa olla pihvilihan iltapäivähinta”, entinen ulkoministeri Jorge Taiana muistelee.

Entinen ulkoministeri (2005-2010) Jorge Taiana istui sotilasvallan aikaan seitsemän vuotta vankilassa.

Tämä syöksykierre suitsittiin 90-luvun  tiukalla rahapolitiikalla. Peso sidottiin dollariin. Jos keneltä tahansa Buenos Airesissa kysyy, mikä romahdutti Argentiinan, vastaus on juuri tuo vahvan peson politiikka. ”Se oli oikea ratkaisu, mutta sitä jatkettiin liian pitkään”, on yleinen näkemys.

Nobelisti Paul Krugmanilla on ollut asiaan vähän eritellympi näkökulma. Dollari oli huono sidos, kun vienti painottui silloin Brasiliaan ja Eurooppaan. Kun dollari kipusi vahvimmillaan euroa vastaan suhteeseen 0,86 (nyt yli 1,4), peso tuli perässä.

Se romahdutti viennin, josta maa oli riippuvainen. Ehkä valuutan sitominen pelkän dollarin sijasta vientimaiden valuuttakoriin olisi ollut joustavampi ratkaisu, ehkä ei. Perusviisaus joka tapauksessa on, että sidot valuuttasi mihin maihin tahansa, tuottavuuden täytyy kehittyä näiden kanssa vähintään samaan tahtiin.

Muuten tulee aikaa myöten noutaja.

***
Vuonna 2001 peso devalvoitiin 40 prosentilla ja Argentiina lopetti ulkomaisten velkojen maksamisen. Tällainenkin on yksi vaihtoehdoista, joita Kreikalle on tarjottu.

Välit talousmaailmaan katkesivat. Kansalaisten elämä romahti. Köyhyys kolminkertaistui, työttömyys tuplaantui. Ihmisten säästöt jäivät pankkiin. Sadoilta tuhansilta meni kaikki. Ja huonosti asiat olivat jo ennen sitä.

Mielenosoittajien teltat ovat vaihteeksi katkaisseet Buenos Airesissa Plaza de Mayolle johtavan pääkadun.

Elämästä tuli kaaosta. Jatkuvat mielenosoitukset katkoivat katuja. Ihmisjoukot ryskyttivät nyrkein ja vasaroin pankkien lukittuja ovia. Vauhdikkaimman viikon aikana Argentiinaa ehti johtaa viisi pääministeriä.

Viiteen vuoteen velkoja ei maksettu lainkaan. Argentiinan onneksi soijan ja muiden raaka-aineiden hinnat ja kysyntä maailmalla lähtivät huimaan lentoon. Se moninkertaisti vientitulot ja oikaisi myös valtiontalouden. Vuodesta 2006 velkoja on maksettu pois erilaisin järjestelyin.

El Cronistan päätoimittaja Fernando González sanoo, että hankkeet teollisen pohjan laajentamiseksi ovat jääneet toistaiseksi vain julistuksiin.

Silti muu maailma ei ole unohtanut. Maan maine on edelleen pohjamudissa. Velkojen maksusta käydään oikeutta siellä täällä. Ulkomaisia investointeja – joilla laajennettaisiin teollista pohjaa – on perin vähän. Argentiinaan ei luoteta.

Inflaatio jytkyttää vähintään 25 prosentissa (virallisesti 10,9). Kukaan ei säästä. Rahaa ei saa mistään tuottaviin investointeihin. Maa elää – ja pankit lihovat – lyhytaikaisilla kulutusluotoilla. Julkista rahaa jaetaan löyhäkätisesti ja peso on taas vahva.

”On vahva syy pelätä, että maailmalta tulvivat soijarahat kylvetään tuuleen sen sijaan, että ne sijoitettaisiin viisaasti teollisuuteen ja sosiaaliseen kehitykseen”, maan johtavan talouslehden El Cronistan päätoimittaja Fernando González summaa.

***
Mitä opimme Argentiinan kohtalosta jos ajatellaan Kreikkaa ja kumppaneita? Aika vähän.

Ainakin sentään sen, että hallittua velkajärjestelyä ei ole. On vain eriasteisia romahduksia, pahoja tai erittäin pahoja. Kaikki ratkaisut kouraisevat kansalaisten elämää syvältä. Paluu pohjalta on pitkä, ja Kreikka tuskin on niin onnekas kuin raaka-ainevaroiltaan mahtava Argentiina.

ANTTI MARTTINEN

Tästä aiheesta myös:

AAA-kansan peukutuspulmat

 

 

 

 

Rakennusmestari Harjakainen huudatti tällä kysymyksellä yleisöä leijonasankareiden juhlaörvellyksen keskellä. Sama ikuisesti askarruttava kysymys nousee kohta esiin, kun Jyrki Kataisen hallitusohjelmaa rustaavat kuusi puoluetta iskevät päänsä yhteen. Vastaus ei ole Kalervo Kummola eikä edes firman piikkiin.

Vastaus on helppo ja yksinkertainen, vaikka toisin luullaan. Sitä ei kuitenkaan heti paljasteta, koska draaman kaaren vuoksi täytyy ensi puristaa pari pisaraa verta, hikeä ja kyyneleitä.

***

Mitä ovat puolueiden kynnyskysymykset?

Vihreät ja muu vasemmisto vaativat korotusta perusturvaan ja tuloerojen kaventamista verotuksella. Kokoomuksen mielestä tuloveroja ei saa kiristää. Ja useimpien mielestä 63 vuoden eläkeikää ei saa nostaa.

Tämä yhtälö ratkaistaan niin, että perusturvaan tulee ihan reilu korotus. Aikataulun ja yksityiskohtien hiomiseen käytetään muutama päivä. Demarien ja Säätytalolla haukkana vaanivien ammattiliittojen vaatimuksesta korotus uitetaan myös ansioturvaan.

Tämä kallis paketti rahoitetaan korottamalla arvonlisäveroa, koska jostain rahat lopulta on pakko repiä. Korotusta vastustaneet puolueet hyväksyvät sen selityksellä, että perusturvan kuoppakorotus ja indeksit kuittaavat sen monin verroin pienituloisten osalta.

Selitys jopa pitää yhtä totuuden kanssa.

***
”Tuloerojen kaventaminen verotuksella” kuitataan pääomaveron korotuksella ja pienellä progressioportaalla, joka sopii kaikille hallituspuolueille. Kokoomuksen kynnyskysymys on, että sitä kutsutaan "väliaikaiseksi". Tätä vielä höystetään pikku kiristyksellä omistajayrittäjien osinkoveroihin.

Lopulta kokoomus saa läpi pienen kevennyksen tuloveroihin, joka toteutetaan aikaisempien hallitusten tavoin ”pieni- ja keskituloisiin painottuen”. Valitettavasti kunnat tapansa mukaan korottavat joka vuosi omia verojaan, mikä kuittaa nämä kevennykset mennen tullen.

Eläkeikää ei tarvitse nostaa, koska Säätytalolla esitettävien laskelmien perusteella todetaan elinaikakertoimen iskevän tuleviin sukupolviin niin rankasti, että vain rikkaimmilla on oikeasti enää varaa jäädä 63 vuoden iässä eläkkeelle.

Hallitusohjelmaan kirjataan, että ”työurien kehitystä seurataan tiiviissä yhteistyössä työmarkkinajärjestöjen kanssa ja tarvittaessa ryhdytään asian vaatimiin toimenpiteisiin, mikäli aihetta ilmenee ja asiasta löytyy laaja yksimielisyys.”

Lisäksi luvataan viihdyttää ihmisiä työpaikoilla ja nopeuttaa opinnoista valmistumista. Oikeasti opintojen osalta ei panna tikkua ristiin. Ei ole pantu tähänkään asti.

***
Kuka siis maksaa? Tietenkin maksajaksi joutuu ihan tavallinen työssä ahkeroiva keskiluokka, jota nipistetään vähän joka puolelta.

Eikä silloin edes petetä vaalilupauksia. Kukaan ei nimittäin ennen vaalejakaan luvannut mitään tälle porukalle.

Antti Marttinen

PS. Lisäksi  hallitus hyviä vasemmistoperinteitä noudattaen rahoittaa menojaan valtion omaisuutta myymällä. Sekin on ihan johdonmukaista. Samaa rankkaa yksityistämistä on vaadittu myös kaikilta Euroopan köyhälistömailta. Miksei siis meilläkin.
 

Hallitusneuvottelujen tuloksesta riippumatta lienee selvä, että pääomavero Suomessa nousee lähivuosina.

Kaikki puolueet olivat tästä vaalien alla yksimielisiä. Todennäköisesti veroprosentti nousee 28:sta 30:een, ja sen päälle voi tulla vielä lisäporras luomaan progressiota.

Korotusta on perusteltu sillä, että se vähän kaventaa pääomatulon ja palkkatulon veroeroa. On puhuttu myös oikeudenmukaisuudesta. Kaikkien on kannettava osansa taakasta, kun taloudessa on tiukkaa.

Myös Veronmaksajain Keskusliitto on pitänyt 30 prosentin pääomaveroa hyväksyttävänä tässä tilanteessa.

***
Vaikka pääomaveron korotuksella on iso symbolinen merkitys, sillä tuskin kerätään merkittävästi lisää verotuloja. Pääoma on liikkuvaista. Mitä korkeampi on veroprosentti, sitä liukkaammin eurot yritetään saada kiertämään ohi verottajan.

Tämä koskee niin suurten pääomatulojen nauttijoita kuin tavallisia suomalaisia perusveronmaksajia. Korkeat prosentit ja progressiot iskevät mattimeikäläisiin varsinkin myyntivoittojen kohdalla, oli sitten kysymys arvopapereista tai kiinteästä omaisuudesta.

Aivan erityisesti isojen verojen makseleminen voi kiukuttaa, jos myyntivoitto on suurelta osin tai jopa kokonaan pelkkää inflaation tuotosta.

***
Mitä suurempi osa kauppahinnasta lohkaistaan veroihin, sitä suurempi on houkutus etsiä kiertoteitä. Pahimmillaan syntyy uusia maan tapoja, joissa esimerkiksi osa kauppahinnasta maksetaan pimeänä.

Ja silloinkin, kun pysytään tiukasti laillisuuden puitteissa, korkeampi verotus vaikuttaa ratkaisuihin. Ero kevyemmin verotettuihin lahjoihin kasvaa. Tuloja yritetään jakaa eri vuosille. Oman asunnon verottoman myyntivoiton hyödyntäminen maksimoidaan. Ja niin edelleen, ihmisen mielikuvitus on rajaton, kun se kunnolla sysätään liikkeelle.

***
Tämä kaikki ihan vain muistutuksena siitä, että iloisilla vaalilupauksilla on usein myös harmaampi puolensa. Ja että yleensä jokainen korotusprosentti tuottaa verotuksessa edellistä vähemmän verotuloja.

Se kannattaa pitää mielessä tulevia veroprosentteja tuumaillessa. Samalla voi pohtia, onko jotain keinoja toista kautta pehmittää mahdollisten muutosten varjopuolia. Olisiko esimerkiksi ns. hankintameno-olettaman korotus yksi tapa lieventää korkeampien veroprosenttien kohdistumista tavallisen kansan inflaation nakertamiin myyntivoittoihin? 
 

Antti Marttinen

”Suomi on maailman huipulla – tuloerojen kasvussa. OECD:n uudet tilastot osoittavat, että Suomessa tuloerot ovat kasvaneet nopeasti verrattuna useimpiin teollisuusmaihin.”

Tuo räväkkä tiivistelmä Talouselämä-lehden verkkosivulla yllätti. Eikös tässä ole juuri koettu talouslama, joka yleensä kutistaa tuloeroja?

Perushelppoon menivät tavallani monet muutkin jutun lukijat, jotka ehtivät jo kommenteissaan haukkua vielä istuvan nykyhallituksen pataluhaksi kaikista eriarvoisuutta lisäävistä törkytoimistaan.

Kuitenkin tarkemmin alkuperäiseen OECD:n aineistoon perehtymällä sai selville, että tutkimuksen tuoreimmat vertailut päättyivät vuosiin 2005-2008, eli aikaan, jolloin maan taloutta johtivat pääministeri Matti Vanhanen ja valtiovarainministeri Eero Heinäluoma.

Tämä kaksikko ei tietenkään ole syypää siihen, miten Suomessa tuloerot kehittyivät edellisinä vuosikymmeninä. Mutta ainakin pikkuisen enemmän he pystyivät vaikuttamaan niihin kuin se hallitus, jota siis silloin ei oltu vielä muodostettukaan?

***
Tutkimuksen alkuvuosi oli 1985. Mietitäänpä Suomea silloin.

Elimme vaihtokaupasta Neuvostoliiton kanssa. Pankinjohtajalle vietiin laina-anomus kontaten ja hattu kourassa. Keskipalkka nykyrahassa oli noin 1700 euroa, eli reilu puolet nykyisestä. ”Pääomatulot” pysyivät piilossa tilastonikkareilta, koska niitä ei näytetty verotuksessa tai ne nautittiin herra Harjakaisen kanssa luonnossa firman piikkiin Lapinmajalla.

Luojan kiitos emme elä enää noita aikoja.

2000-luvun vertaaminen talousrakenteissa 80-luvun suljettuun Suomeen onkin vähän kuin – suosittua sanontaa lainatakseni – sovittaisi omenan lippalakkia kurpitsan päähän.

***
OECD:n tilasto kyllä sivuaa mielenkiintoisella tavalla myös ajankohtaista aihetta, valtioiden velkaantumista.

Pienintä tuloerojen kasvu on ollut 1985-2005 välillä mm. Kreikassa, Belgiassa, Unkarissa, Japanissa ja Englannissa. Kreikassa erot ovat tilaston mukaan jopa supistuneet. Sattumoisin juuri nuo maat koreilevat myös velkaantuneimpien maiden listoilla.

Nopeinta tuloerojen kasvu taas on ollut mm. Ruotsissa, Suomessa ja Saksassa, joissa erot tämänkin jälkeen ovat pienemmästä päästä. Kysymys kuuluu, kumman maaryhmän kuuluisi ottaa oppia toisesta?  

***

Jos tuloerotilasto olisi venytetty tähän päivään, luvut olisivat ilmeisesti pysyneet ennallaan tai hieman loiventuneet. Viime vuosina tuloerot Suomessa ovat jopa vähän supistuneet pääasiassa lamavuosien ansiosta. Tehdyn tutkimuksen mukaan viimeisin hallitus ei myöskään omilla päätöksillään heilauttanut tuloeroja suuntaan eikä toiseen.

Tuloeroja ei pidä jatkossakaan pyrkiä kasvattamaan. Suurilla tuloeroilla on monia huonoja vaikutuksia. Varsinkin, jos se tarkoittaa köyhimpien putoamista kelkasta. Eikä hyvä seuraa myöskään ylimmän kastin irtiotoista, mihin puuttumisesta puhemies Ben Zyskowicz on laajasti saanut kiitosta, ihan aiheesta.

Mutta kun mietitään keinoja, millä pitää erot kohtuullisina, kannattaa olla tarkkana. Ainakaan velaksi elely tai talouden pysähtyneisyys eivät tarjoa paremman elämän eväitä yhteiskunnan heikoimmille.
 

Jos uusi hallitus halutaan rakentaa sinipunan ja perussuomalaisten varaan, hanke tuskin kaatuu veroihin. Monet muut asiat ovat paljon vaikeampia.

Kun kuohuvat on juotu ja toisaalla murheet murehdittu, alkaa politiikan arki. Monet kommentoijat ovat tarjonneet hallituspohjaksi kolmea suurta, ehkä vielä RKP:lla höystettynä. Jyrki Kataisen I hallituksen valtiovarainministerinä olisi Jutta Urpilainen ja Timo Soini toivepaikassaan työ- ja elinkeinoministerinä.

Näin ainakin perinteisen suuruusjärjestyksen mukaan ja sillä ajatuksella, että puoluejohtajat asettuvat tosimielellä ratkaisutehtäviin.

***
Millainen verolinja tällaisen hallituksen ohjelmaan kirjataan?

Sitä voi hahmotella puolueiden vaaliohjelmien pohjalta. Kokoomukselle verokysymykset ovat isoja asioita. Demareilla on omat kynnyskysymyksensä, mutta perussuomalaisten linja on varsin joustava. Heille muut asiat ovat tärkeämpiä.

Hallitus tuskin ryhtyisi aktiivisesti kiristämään tuloveroja. Mahdolliset kevennykset lähtisivät jostain ”pieni- ja keskituloisia painottaen” –muotoiluista.

Vastaavasti pääomaverot kiristyisivät 30 prosentin tienoille. Lisäksi niihin tulisi vähän korkeampi porras, jotta demarit voivat sanoa torjuneensa tasaverokehityksen ja tuoneensa progression pääomatuloihin. Tämä riittää hyvin myös perussuomalaisille.

Siinä sivussa voisi progression vahvistamisen piikkiin mennä myös pienimpien osinkojen verottomuus. Tai sitten ei.

Näistä ei kyllä heru paljoakaan lisätuloa valtion kassaan, koska prosenttien korotuksilla on taipumus lisätä kiinnostusta myös verosuunnitteluun. 

***
Tällainen hallituspohja tuskin sitoutuu suurempiin yhteisöveron alennuksiin. Sen sijaan se kokoomuksen vaatimuksesta ainakin pyrkii siihen suuntaan.

Listaamattomien yhtiöiden osingoista on vaikea arvuutella yhtään mitään muuta kuin että ne todennäköisesti jonkin verran kiristyvät.

Alkoholi- ja tupakkaverot noussevat jonkin verran, mutta verotuottoja tästä tuskin paljoa kertyy. Päinvastoin, asiantuntijat arvioivat, että korotukset heijastuvat kulutukseen niin, että verotuotot voivat jäädä jopa ennalleen.

Demarien ja perussuomalaisten ei-listalla ovat kaikki verotuotoltaan merkittävät kulutusverojen korotukset. Siis ennen kaikkea arvonlisävero ja energiaverot. Niihin kuitenkin palataan viimeistään siinä vaiheessa neuvotteluja, kun huomataan, ettei rahaa voi taikoa tyhjästä.

Ilman lisätuloja ei lunasteta menolupauksia eikä myöskään pysäytetä velkaantumista. Jossain vaiheessa neuvotteluja kumppanit tulevatkin vihjaamaan kokoomukselle, että ”voisitteko ystävällisesti pakottaa meidät alvin korotuksiin.”

Jotta tästä saadaan kaikille siedettävä kompromissi, korotus jää ehkä prosenttiyksikköön ja jotkut alennetut verokannat voivat jäädä ennalleen. 

Pieniä lisätuloja haalitaan sitten ehkä suurista perinnöistä ja windfall-verosta sekä asuntolainojen korkovähennystä ja kotitalousvähennystä hieman viilaamalla.

Entä RKP? Se kirjaa torjuntavoitokseen, että säätiöitä ei ryhdytä verottamaan Soinin uhkailuista huolimatta.

Antti Marttinen

Tästä aiheesta:

Verot uusiksi - mutta milloin?

Miksi ihmeessä viinaa verotetaan?

Tervetuloa progressiiviselle 2000-luvulle

Kun menee oikein huonosti, päätöksenteko on helppoa. Vaihtoehdot ovat vähissä. Hukkuvan ei tarvitse pitkään pohtia, tarttuako oljenkorteen.

Toisin on meillä suomalaisilla. Valinnan varaa on.

Olemme viimeisen vuoden päässeet nauttimaan siitä ylellisestä tuskasta, minkä hyvin hoidettu talous tuo mukanaan. Kun luottokelpoisuutemme on läpi finanssikriisin säilynyt kaikkein korkeimmalla AAA-tasolla, olemme päässeet valitsijan asemaan. Lainatako rahaa Euroopan tuhlaajapojille Kreikalle ja Irlannille – vai ei.

Tai jos ei lainata, ryhtyäkö edes takaajaksi. Peukku ylös vai alas?

***

Osasyyllisiä tähän tuskaan ovat nykyhallituksen lisäksi kaikki ne puolueet, jotka ovat istuneet 90-luvun laman jälkeisissä hallituksissa.

Iso vaikutus Suomen nousuun on ollut globalisaatiolla, josta on otettu kaikki hyöty irti. Siinä sivussa on kyllä saatu kokea kovia iskujakin. Eurooppalainen yhteistyö on taannut Suomelle vakaat talouspuitteet, joista pienenä etäisenä reunavaltiona voitiin ennen vain haaveilla.

Ei AAA ole tuonut onnea läheskään kaikille suomalaisille. Paljon on varaa parantaa. Eikä siitä ole takeita, että elämä pysyisi edes näin hyvänä. On ihan selvää, että lähivuosina ei voi väistää isoja päätöksiä, jos vanhenevassa Suomessa halutaan yhtä aikaa pysäyttää velkaantuminen, huolehtia heikoista ja rakentaa vielä uutta.

***
Mutta eipä tuo ole vaalitaistelua jaksanut sytyttää. Innokkaammin on pohdittu juuri Kreikkaa ja Irlantia. Valinnan vaikeudesta on tullut yksi isoimmista vedenjakajista, mitä meillä suomalaisilla on vaaleissa aikoihin ollut.

Vastakkain on kaksi ajattelutapaa. Yhden mielestä lypsävää lehmää ei kannata tappaa. Jos yritämme auttaa surkimukset pahimman yli, hyödymme siitä itsekin. Jos emme edes yritä, ammumme itseämme jalkaan. Huonosti voi käydä silti, tehtiin mitä tahansa.

Mutta on meillä toinenkin vaihtoehto, antaa mennä. Eli laissez-faire, niin kuin muinaiset markkinafanaatikot sanoivat. Eivät ne tuhlarit ikinä opi, jos niitä nyt autetaan.

Eli päästetään Kreikat ja Irlannit nurin. Sievistellen puhutaan velkasaneerauksesta, mutta selvällä suomella se on tietysti ihan muuta. Siinä vanhuksilta loppuu eläkkeen maksu, julkisen alan väeltä palkanmaksu, köyhiltä sosiaaliturva.

Monen mielestä tämä on kuitenkin pieni murhe sen riemun rinnalla, että samalla saataisiin nurin ehkä useampikin iso saksalainen pankki. Ja turha miettiä, mitä muuta samassa ketjussa, eläköön!

***
Niinpä. Tänään alkavassa ennakkoäänestyksessä meillä on AAA-kansalaisina varaa tehdä tällaisiakin valintoja. Nyt on kaikilla yksi ääni käytössään. Kaikilla. Vain yksi. Ja jokaisella yhtä suuri.

Kannattaa käydä äänestämässä – seuraavalla kerralla valinnanvara ei ehkä enää ole yhtä suuri.

Katso myös:

Viisauden kulta-aika

Kostea-Costaksen hoitoonohjaus

 

Verot muuttuvat joskus vaalien jälkeen, suuntaan tai toiseen. Mutta milloin, aikaahan on periaatteessa neljä vuotta?

Jos hallitus olisi vahva ja fiksu, se toteuttaisi kaikkein vihatuimmat linjauksensa heti.

Epäsuositut muutokset koskevat monia ja niillä on iso taloudellinen vaikutus. Juuri siksi niistä ei tykätä. Suositut veronkorotukset koskevat vain harvoja.

Jos talouteen halutaan parannusta, on hyvä, että isot muutokset vaikuttavat koko vaalikauden ajan.

On sitten toinenkin syy. Ikäviin päätöksiin liittyvä kiukku ehtii laantua ennen seuraavia vaaleja. Ja toisaalta myönteiset vaikutuksetkin ehtivät jo näkyä.

Jos keljut jutut lykätään loppukaudelle, hallitus saa vaaleissa kurat niskaansa ja seuraava hallitus kerää pisteet myönteisistä seurauksista.

***
Ruotsissa toimittiin edellisten vaalien jälkeen juuri näin. Hallitus toteutti heti täysillä kaikkein parjatuimmat esityksensä. Hallituspuolueiden gallupsuosio romahti, mutta ehti toipua seuraaviin vaaleihin mennessä. Ja Ruotsin talous kukoistaa, mitä naapurit seuraavat kateellisina vierestä.

Suomessa tuskin pystytään vaalien jälkeen tähän. Hallituksesta tullee sisäisesti aika ristiriitainen joukko. Se tuskin pystyy koviin linjauksiin heti alkajaisiksi.

Ellei sitten joku sopiva kriisi tule päätöksenteon avuksi.

***
Joskus veromuutos vaikuttaa jo etukäteen. Kun Paavo Lipposen hallitus 90-luvun puolivälissä päätti budjettiriihessä ensimmäisistä lamanjälkeisistä veronkevennyksistään, se virkisti heti taloutta ja toimeliaisuutta.

Tämä siitä huolimatta, että kevennykset tuntuivat oikeasti ihmisten lompakoissa vasta puoli vuotta myöhemmin, kun uudet verotaulukot tulivat keväällä voimaan.

Psykologia pelaa veroissakin. Odotukset tulevasta kannustavat tai lamauttavat jo etukäteen.

***
Hallituspohjasta riippumatta pääomaveroja ilmeisesti kiristetään ensi vaalikaudella. Moni seikka puhuu sen puolesta, että muutokset tehtäisiin varsin nopeasti. Kiristyksethän ovat keskeinen osa monen puolueen vaalilupauksia.

Ei tunnu järkevältä, että ilmassa olisi vuosikaudet odotus edessä olevista pääomaveron korotuksista. Siinä yhdistyisivät kaikki huonot puolet. Verotulot eivät kasvaisi, mutta käyttäytymistä ohjaisi pyrkimys välttää tulossa olevat korotukset.

***
Arvonlisävero on siitä erikoinen, että sitä voidaan muuttaa vaikka kesken vuoden, milloin tahansa. Tämähän on juuri nähty, kun ruuan alvia veivattiin edestakaisin ja kaikki kannat muutettiin viime kesänä.

Jos arvonlisäveroa jossain vaiheessa korotetaan, olisi hyvä ajoittaa muutos niin, että se heijastuisi mahdollisimman nopeasti korotuksena myös indekseissä, jolloin vaikutus pienituloisimpiin minimoituisi.

***
Tuloveroista taas pitää tehdä joka vuosi ”kevennyspäätöksiä”, jotta ne pysyisivät edes ennallaan. Jos näin ei tehdä, ansiotason nousu pukkaa ihmiset veroprogressiolla ylöspäin.

Todelliset tuloveron muutokset riippuvat hallituspohjasta. Ajoituksen voivat ratkaista muut kytkennät. Keskiluokan toivo on sopimuksissa työmarkkinajärjestöjen kanssa. Ylimpiä veroja taas todennäköisesti käsitellään samalla, kun puhutaan pääomaverojen korotuksista.

Pienten tulojen verotus kytkeytyy ainakin tulevan hallituksen sosiaaliturvan linjauksiin ja kannustinloukkujen purkamiseen.

***

Aina voi veroratkaisuissa yrittää ratsastaa myös suhdanteilla, vaikka useimmiten se epäonnistuu.

Tällä vaalikaudella ansiotulon verojen kevennykset osuivat kuitenkin suhdanteiden kannalta mahdollisimman oikeaan. Osin tarkoituksella, osin vahingossa.

Se oli tarkoituksellista, että Matti Vanhasen hallitus ei kiirehtinyt keventämään veroja alkukaudellaan, kun meno muutenkin oli kuumaa. Kevennykset lykättiin myöhemmäksi.

Onnekas sattumus sitten oli se, että finanssikriisi iski täysillä päälle juuri kun hallitus oli lopulta tehnyt kevennyspäätöksensä. Näin veronkevennykset osuivat juuri pahimpaan hetkeen lievittämään ostovoiman romahdusta.

Tästä ei kuitenkaan kannata tehdä johtopäätöstä, että vastaava suhdanteilla surffailu onnistuisi myös jatkossa – muuten kuin aivan vahingossa.

Antti Marttinen

 

 

Alkoholiveron korotukset kohdistuvat kaikista veromuutoksista jyrkimmin köyhiin ja pienituloisiin. Tämä käy ilmi Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen Heikki Viitamäen tuoreesta selvityksestä, joka koski tämän vaalikauden veromuutosten tulonjakovaikutuksia.

Samansuuntaisia ovat myös tupakan ja virvoitusjuomien veronkorotukset.

Silti useimmat puolueet suhtautuvat myönteisesti näiden verojen korotuksiin ja suosittavat niitä myös vaaliohjelmissaan. Miksi? Koska verotuksella on monia eri ulottuvuuksia ja tavoitteita, eivätkä tilastotkaan anna yksiselitteisiä vastauksia.

***

Alkoholivero on tästä hyvä esimerkki. Alkoholiveron korotuksia – samoin kuin tupakan tai epäterveellisten elintarvikkeiden korotuksia perustellaan nimenomaan terveyssyillä.

Kun näiden kulutusta halutaan vähentää, sitä tehdään osin myös verotuksen kautta. Tämä tavoite on katsottu niin tärkeäksi, että sitä on pidetty tulonjakovaikutuksia merkittävämpänä.

Eikä tulonjakotilastoista välttämättä muutenkaan löydy parasta ohjetta alkoholiveroa koskeville ratkaisuille. Liika alkoholinkäyttö aiheuttaa tunnetusti myös kurjuutta ja köyhyyttä. Eli alkoholiveroa alentamalla köyhyys saattaisi vain kärjistyä.

Ylipäätään tulonjakotilastoon sisältyy aina mittausongelma, kun pyritään muuttamaan käyttäytymistä - tarjotaan sitten piiskaa tai porkkanaa. Tilaston ihmisten käytös ei koskaan muutu.

Samantapainen sosiaalinen dilemma voi liittyä myös sokeri- ja rasvaveroihin ja niiden terveysvaikutuksiin.

Alkoholiveron kohdalla vaikuttaa myös kansainvälinen verokilpailu. Alkoholin hinnan on hyvä olla mielekkäässä suhteissa naapurimaiden hintoihin, ettei tuonti ryöpsähtäisi.

***

Eri verojen kiristyksillä tai kevennyksillä onkin hyvin erilaisia perusteluja, vaikka ensisijainen tavoite on tietysti kerätä vain riittävästi tuloja valtion ja kuntien toiminnan pyörittämiseen.

Palkkaverojen kevennyksillä haetaan kannustavuutta ja myös myönteisiä työllisyysvaikutuksia, kun vaikutetaan työn hintaan. Eläkeläisten ansiotuloveron kevennyksiä taas perustellaan oikeudenmukaisuudella suhteessa palkansaajiin.

Oikeudenmukaisuudella on kautta puoluekentän perusteltu viime aikoina myös erityisesti pääomaveron korotuksia, vaikka niiden verotuottovaikutukset jäisivätkin suhteellisen vähäisiksi.

Yhteisöverossa taas erityisen tärkeä tekijä on kansainvälinen kilpailu. Verotuksen taso on yksi niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat kansainvälisten yritysten investointien suuntautumiseen.

Ympäristö ja ilmastonmuutos ovat olleet tärkeitä seikkoja, kun energiaverojen korotuksia on perusteltu.

Arvonlisävero puolestaan on ehkä kaikkein puhtaimmin julkisen talouden rahasampo, jonka ykköstavoitteena on kerätä tehokkaasti mahdollisimman suuria rahamääriä koulujen, terveyskeskusten ja muiden julkisten palvelujen pyörittämiseen.

Verotus kokonaisuudessaan taas on vain osa tulonsiirtojärjestelmää. Varsinkin pienituloisilla muutokset tulonsiirroissa ovat yleensä merkitykseltään moninkertaisia veromuutoksiin verrattuna. Takuueläke on tästä hyvä esimerkki.

Antti Marttinen

Tervetuloa progressiiviselle 2000-luvulle!

Verotus Suomessa

 

Elämä ja yhteiskunnan toiminta on yhä monimutkaisempaa. Samaan aikaan kaipuu yksinkertaisiin maailmanselityksiin ei ole kadonnut minnekään, päinvastoin. Tänään tämä ristiriita korostuu perussuomalaisten huimassa nousussa.

Selvitysten mukaan kolme neljästä perussuomalaisten gallupkannattajasta on äänestänyt ennenkin. Eli kannattajat eivät ole ilmestyneet mistään Marsista. He ovat talloneet Suomen maaperää tähänkin asti, eivätkä heidän mielipiteensäkään ole suuremmin muuttuneet.

Tämä on hyvä huomata. ”Perussuomalaisesti” ajattelevia on tähänkin asti ollut iso joukko. He ovat vain äänestäneet muita puolueita; lähinnä keskustaa, demareita ja kokoomusta.

Puoluetoimintaa tuntevat ihmiset kyllä tunnistavat tämän porukan. Heidän äänensä ovat hyvin kelvanneet vaaleissa ja tuoneet oman puolueen kannatukseen muutaman prosenttiyksikön lisäpotkun.

Heihin on myös osattu vedota vaalikampanjoissa. Puolueiden likaisen työn osastot ovat kaivaneet esiin kokoelman katteettomia vaalilupauksia ja varsinkin pelotelleet kaikilla kamalilla muutoksilla, joihin toisten puolueiden ehdotukset johtaisivat.

Taustalla on väikkynyt lupaus paluusta jonnekin muistojen kultaamaahan, jota ei oikeasti ole koskaan ollut olemassakaan.

Pelko ja pelottelu ovatkin lopulta pitäneet porukan kasassa.

***
Nyt monien tapahtumien sarja on irrottanut nämä ihmiset vanhoista puoluesidoksistaan. Vaalirahaskandaalien vyörytys ja kaikkinainen kielteinen julkisuus on jatkunut koko vaalikauden. Eurooppa on talouslaman kourissa. Talouselämän johto on ahneuksissaan tarjonnut helpot ainekset katkeruudelle.

Mutta ei sekään ole riittävä syy puoluetaustoista irtoamiseen. Kautta aikojen puolueissa on osattu asettua siilipuolustukseen median iskuja vastaan, ja tyytymättömät soittivat korkeintaan kansanradioon.

Mutta nyt nämä ihmiset, joita yhdistää ainakin sitkeä herra- ja hurriviha sekä konservatiiviset elämänarvot, ovat löytäneet toisensa yli puoluerajojen, ensin erilaisista uusista verkkofoorumeista ja iltapäivälehdistä.

Ehkä ratkaisevan sysäyksen voiman tunnetta on kuitenkin tarjonnut se, kuinka helppoa on ollut vallata myös perinteiset valtamediat; hesarit, maikkarit, kauppalehdet ja muut.

Niiden verkkosivuilla huuhaa ja tietämättömyys ovat nousseet kukoistukseensa, kun uutiset, faktat ja nimimerkin takaa lauottu hölynpöly on asetettu aivan tasaveroiseen asemaan.

Jos uutisessa on kerrottu, että maapallo on pyöreä, perään ilmestyy salamannopeasti tusina kommentteja, joissa tämä kiistetään.

”Pelkkää valetta… hyväosaisen eliitin selityksiä… toimittaja on suoltanut taas täyttä p****aa… katsokaa ympärille, tasamaatahan täällä on… tosi ylimielinen väite… ei köyhillä ole varaa pyöreään maapalloon… vale, emävale, tutkimus… porvarien propagandaa… yritetään harhauttaa suurta yleisöä… vihreää huijausta… kyllä kansa tietää paremmin!

Sillä tyhmyyden ja tietämättömyyden levittäminen ei ole rikollista. Myös valehteleminen nauttii sananvapauden suojaa. Moderaattoriarmeijat ovat vyöryn keskellä voimattomia. Eihän tapahdu mitään laitonta.

Pyöreän maapallon kannattajat sulkevat raivon alla peloissaan silmänsä, kieltäytyvät lukemasta ja työntävät neuvottomina päänsä pensaaseen.

Olisikohan sama tapahtunut joskus ennenkin, vuosikymmeniä sitten?

Antti Marttinen
 

Kun tulin täysi-ikäiseksi ja pääsin äänestämään, Kekkonen oli vielä Kekkonen ja kunnallisvero oli tasavero.  Vielä parikymmentä vuotta myöhemmin kunnallisvero oli yhä tasavero. Ei ihme, vaikka moni edelleen luulee sitä tasaveroksi.

***
Kunnallisveroon ryhdyttiin tuomaan progressiota ensimmäisen kerran vasta Paavo Lipposen hallituksessa 90-luvun puolivälissä.

Taustalla oli halu helpottaa huippukorkeaksi kohonnutta tuloverotusta kaikilla tasoilla. Myös pienituloiset, jotka eivät maksaneet valtionveroa, haluttiin kevennyksiin mukaan. Kun kuitenkaan valtionverosta tuttu asteikko ei soveltunut käytettäväksi jokaisen kunnan itsenäisesti päättämään veroon, keksittiin tehdä aivan sama temppu tulosidonnaisella vähennyksellä.

Ja niin kunnallisverosta tuli Paavo Lipposen, Matti Vanhasen ja Mari Kiviniemen hallitusten samansuuntaisilla linjauksilla vähitellen selkeästi progressiivinen. Oma ansionsa tähän on ollut kaikilla noissa hallituksissa vaikuttaneilla puolueilla; SDP:llä, keskustalla ja kokoomuksella, vasemmistoliitolla, vihreillä ja RKP:lla.

Tänä päivänä keskivertokunnassa 10 000 euron palkkatulosta menee kunnallisveroa enää 4 prosenttia, 20 000 euron tulosta 12 prosenttia ja 38 000 euron keskipalkasta 16 prosenttia. Eli progressio puree tiukasti.

Valtionveron ja kunnallisveron progressiot ovat viimeisen 15 vuoden kuluessa limittyneet yhteen. Kunnallinen progressio painottuu pieniin tuloihin, valtionveron suuriin. Yhdessä nämä luovat jatkumon, jossa ansiotulosta joutuu maksamaan sitä suuremman prosenttiosuuden verona, mitä korkeammat tulot ovat.

***
Koska kunnallisveron progressiota ei voitu toteuttaa perinteisin tavoin, jotkut saivartelijat ovat sitkeästi jaksaneet ylläpitää legendaa kunnallisverosta tasaverona. Vähän kuin väittäisi, ettei sähköauto ole auto, koska se ei kulje bensalla.

On vaikea uskoa, että ainakaan pitkäaikaisten hallituspuolueiden piirissä tällaiset puheet johtuisivat pelkästä tietämättömyydestä, kun ne itse ovat olleet rakentamassa tätä järjestelmää. Jos johtuvat, nyt on jo korkea aika päivittää verotietämys tälle vuosituhannelle.

Siitä, mihin suuntaan verotusta pitää tulevaisuudessa kehittää on erilaisia mielipiteitä. Hyvä niin. Samoin siitä, missä määrin joku muutos johtaa progressiiviseen, tasaveroiseen tai ties mihin suuntaan – ja mitä siitä lopulta seuraa. Tästähän politiikassa on kysymys, erilaisista arvoista ja näkemyksistä.

Toivottavasti vaalikamppailua käydään näiden todellisten mielipide-erojen pohjalta sortumatta vääntämään selviä tosiasioita liian monelle mutkalle.

Antti Marttinen
 

Katso myös:
Palkansaajan kaikki verot eri tulotasoilla 2011

Verottaisitko ahkeruutta vai shoppailua?

 

Poliittiseen keskusteluun kuuluu yksinkertaisten haukkumasanojen luominen. Niitä liittyy puolueiden nimityksiin – sossut, kokkarit, kepulit ja persut – ja käsitteisiin.

Tämän vuoden suosikkisana on tasavero. Tutkijat ja poliitikot keräävät toinen toistaan ruokkien todisteita siitä, kuinka ”Suomea viedään kohti tasaveroa.” Hui kauhistus!

Eikä todisteiden löytäminen edes ole vaikeaa. Tarkasti ja tiukasti tulkiten nimittäin tasaveron suuntaan etenemisen voi välttää vain kiristämällä jatkuvasti palkansaajan ja eläkeläisen tuloveroja.

Jos tuloverot eivät nouse ja mikä tahansa muu kiristyy, haa! Edetään kohti tasaveroa. Jopa pääomaveroa kiristämällä edetään kohti tasaveroa. Jos viinaa tai tupakkaa… sama juttu.

***
Tasaveron suuntaan edetään myös, jos työn veroja kevennetään ja arvonlisäveroa vastaavasti kiristetään, kuten Veronmaksajat on ehdottanut. Ja onhan kympin laskussa tosiaan pari euroa arvonlisäveroa, maksoi sen köyhä tai rikkaista rikkain.

Mutta ei sekään ihan näin yksinkertaista ole.

Arvonlisävero on kulutusvero. Mitä enemmän kulutat ja tuhlaat tavaraa tai ympäristöä, sitä enemmän maksat. Mitä säästäväisempi olet, sitä vähemmän maksat. Omien arvonlisäverojen määrään vaikuttaa voimakkaasti tulotaso, mutta myös kulutustottumukset.

Arvonlisävero on ylellisyysvero; mitä kalliimpaa kulutat, sitä enemmän maksat. Viiden euron possunlavassa on paljon makua, mutta arvonlisäveroa kilossa vain vajaa 60 senttiä, kun taas viidenkympin fileessä veroa on lähes 6 euroa kilolta.

Ja arvonlisävero on myös brandivero. Viidenkympin farkuissa on veroa vajaa kymppi, mutta kun niihin Kiinan tehtaalla isketään joku toltsekappanan merkki, hinta nousee täällä tonniin ja verokin lähelle kahtasataa. Maksaa ken haluaa, kaksi lahjetta kummassakin.

Euroissa se siis on kaukana tasaverosta, vaikka prosentit ovat samat.

***
Arvonlisävero kohdistuu yhtä lailla kaikkeen täällä kulutettuun, oli se tehty Suomessa tai ulkomailla. Tulovero taas rokottaa vain Suomessa tehtyä työtä, muttei korealaista, kiinalaista, saksalaista tai ruotsalaista, vaikka se tuodaan Suomeen.

Arvonlisävero ei kohdistu ollenkaan suomalaiseen vientialan duunariin, toisin kuin tulovero. Pienituloisille ja eläkeläisille mahdollinen arvolisäveron korotus palautuu automaattisesti indekseissä. Nämäkin puolet siinä on, vaikka helposti unohtuvat.

Moni ei haluaisi korottaa mitään veroja. Joku toinen taas kaikkia, varsinkin toisten maksamia. Mutta jos on pakko valita jompikumpi, työ tai kulutus? Kumman sinä mieluummin valitset?

Antti Marttinen

PS. Arvonlisäveroa joutuu maksamaan ostoksistaan myös se, joka muuten kiertää kaukaa kaikki verot. Tasa(puolinen) vero siis siinäkin suhteessa.
 

Miksi mediat kiinnostuvat vain minusta eivätkä SDP:n poliittisesta linjasta, kyselee eduskuntaan joululomalta palannut Jutta Urpilainen. Mistä ihmeen linjasta?

Demarit – samoin kuin muutkin puolueet – ovat piilotelleet linjauksiaan viime kuukaudet kuin julkkikset salarakkaita.

Tunnelma on tunkkainen kuin kehnossa nyrkkeilyottelussa, jossa erästä toiseen vain väistellään, suojataan ja peräännytään. Ja kytätään tilaisuutta, milloin vastustaja väsähtää ja suojaus putoaa.

Ei ihme, että päähuomion kerää selostuskopin turvista sutkauksia lateleva Timo Soini.

***
Puolueet panttaavat vaaliohjelmiaan yhä lähemmäksi äänestyspäiviä. Kampanjat tiivistyvät viimeisiin viikkoihin.

Uudet avaukset (?) säästetään viime tinkaan, jotta vastustajat – ja media – eivät ehdi murjoa niitä tuusannuuskaksi. Myös kilpailijoita seurataan. Demareille on tärkeää, että he taloudessa ja veroasioissa onnistuvat taiteilemaan itsensä turvallisesti pari piirua vasemmalle kokoomukseen nähden. Ja päinvastoin.

***
Onko siis kumma, jos media keskittyy henkilöihin ja viikon kohupaljastuksiin, kun politiikan sisältö ja tavoitteet ovat kadoksissa?

Onko siis kumma, että tällaisessa asiatyhjiössä perussuomalaisten gallupkannatus nousee? Puolueella ei ole riippanaan mitään vastuuta menneestä ja tulevasta kukaan muukaan ei uskalla puhua.

Voisiko sanoa, että vähiten perussuomalaiset itse ovat syypäitä kannatuksensa järisyttävään nousuun?

***
Ei tämä maailma tietenkään heittämällä muutu, kun puolueiden vaaliohjelmat vihdoin avataan. Tuskin sieltä mitään veret seisauttavaa löytyy. Vaisu varovaisuus vallitsee.

Eivätkä ikävät asia-aiheet ole mediaa ihmeemmin kiinnostaneet edes silloin, kun niitä on ollut tarjolla. Mitä isompia miljardeja ladotaan pöytään, sitä pienemmät ovat otsikot.

Osansa tässä tietysti on myös tavalla, jolla päättäjät isoista asioistaan puhuvat. Ei niitä kansantuoteosuuksia ja kustannusvajeita ole helppo kääntää ymmärrettäviksi käsitteiksi, vaikka yrittäisi.

Pakosta silti myös yhteiskunnallisesti merkittävää asiaa tihkuu keskustelun piiriin, jos vain puolueet ja tuhannet ehdokkaat pystyvät sitä kevään kuukausina tarjoamaan. Ja vielä selvällä suomella.

Jos eivät pysty, saavat mitä ansaitsevat. Silloin on enää turha syyttää mediaa tai ymmärtämätöntä kansaa.

Antti Marttinen

Kun lumipyry suistaa koko mantereen lentoliikenteen kaaokseen, onko vika lentokentissä vai elämäntavassamme?

Selitykset joulunseudun surkeuteen Euroopan lentokentillä ovat vaihdelleet, mutta perussyy lienee yhteinen. Lentokenttiä pyörittävien firmojen ei vain kannata hankkia sellaista määrää vermeitä ja niiden käyttäjiä, että ison lumimyräkän iskiessä saadaan pidettyä kentät kunnossa.

Suurimman osan vuodesta tai vuosista ne olisivat tyhjän panttina (paitsi jossain Joulupukin kotiseudulla). Lentokenttäyhtiölle on helpompaa ja halvempaa vain levittää kätensä, panna kentät kiinni ja vyöryttää vaivat, harmit ja kustannukset lentoyhtiöille ja matkustajille.

Joku ministeri tai komissaari on puhunut sakoista, joilla voisi patistaa kenttiä parempaan kunnossapitoon. Ensin se kuullostaa naurettavalta, mutta ei välttämättä ole.

Periaatteessa sakkouhkalla voisi luoda hinnan sille, että kenttä jättää hommat hoitamatta. Jos sakko on suhteessa siihen säästöön, että jätetään varautumatta lumimyrskyihin, kenttäyhtiölle tulee jo kannattavammaksi varata ylimääräistä kalustoa.

Voi olla, että lumimyrskyjä ei taas ikiaikoihin tule, kalusto lahoaa tyhjän panttina ja on ilmeinen virheinvestointi.

Senkin kustannukset vyörytetään tietysti lentoyhtiöille ja matkustajille. Mutta eivät aiheuta kaikkea sitä harmia ja mielipahaa, jota joulunseudun kenttäkaaos aiheutti siihen juuttuneille.

***

Sinänsä lentokaaoksesta – tai pääkaupunkiseudun parin viime talven lumitulvista – on hyvä saada myös toisenlaista oppia.

Ehkä meidän kannattaisi sittenkin kehittää sietokykyämme myös sen varalle, että elämä ei aina sujukaan ihan millintarkasti ja aikataulujen mukaan, säästä ja luonnonoloista riippumatta.

Jos ennusteet ilmastonmuutoksesta pitävät paikkansa, yllättävät sääilmiöt tulevat jatkossa vain lisääntymään. Silloin kannattaa ammentaa viisautta vaikka tavasta, jolla Japanissa on opittu rakentamaan taloja, jotka kestävät jatkuvia maanjäristyksiä.

Eli lähdetään siitä, että trombit, tulvat, lumipyryt ja muut ovat seuranamme myös tulevaisuudessa. Rakennetaan järjestelmiä, jotka on jo lähtökohtaisesti suunniteltu joustamaan, heilumaan, antamaan vähän periksi ja taipumaan. Mutta ne eivät katkea tai romahda ensimmäisestä pikku tärähdyksestä.
 

ANTTI MARTTINEN

Kaikilla meillä, jotka haluamme pysyä talousviisaan kirjoissa, on nyt kulta-aika. Korttipelitermein tiedämme olevamme saletissa. Käy miten käy.

Kunhan vain sitkeästi toistamme, että huonosti menee, ei tästä mitään tule. Olemmehan varmoja, ettei Irlanti tukiaisista tokene, muinaisesta Kreikasta puhumattakaan. Tiedämme, että seuraavaksi liriin ajautuu Portugali, sitten kohta Espanja ja siinä vaiheessa rahat jo loppuvatkin.

Siinä sivussa voimme tietäväisesti hörötellä kaikille niille, jotka jossain päin maailmaa äheltävät tämän kehityskulun estämiseksi. Ihan naurettavat pellet, turha toivo. Ei siitä mitään tule kuitenkaan.

Eivät ne osaa olla edes johdonmukaisia. Tulipalon alkaessa ruiskuttivat vasemmalta puolelta ja nyt ovat siirtyneet oikealle. Vai päinvastoin, tiedä noista? Luulivat ensin, että vaahtosammutin riittää ja sitten tilasivat palokunnan. Osaisivat edes päättää, pellet!

***

Sille on ihan hyvä (huono?) todennäköisyys, että tässä oikeasti käy kalpaten, ja ennusteemme osuu kohdalleen. On siis syytä keskittyä nauttimaan oikeassa olon tuomasta hyvänolontunteesta.

Ehditään sitä kurjuutta sitten kärsiä pitemmän aikaa, kun talousjärjestelmä romahtaa.

Mutta sama se meidän kannalta, vaikka talous jollain konstilla tästä oikenisi. Siihen kuluu kuitenkin niin kauan, ettei kukaan siinä vaiheessa enää muistele synkkiä povauksiamme.

Ja aina voimme sanoa, että tilanne oikeni meidän varoitustemme ansiosta.

Eli talousviisaan maine on taattu, kunhan visusti varomme yhtä äärimmäisen vaarallista lipsahdusta. Koskaan ei – korostan, ei pienimmällä viittauksellakaan – saa erehtyä pohtimaan, miten ongelmat sitten ratkaistaan.

Viisas kysyy, nauraa ja syyttää. Viisas ei vastaa.

***
Ongelmat on aina helppo ymmärtää, ainakin jälkikäteen. Otetaan vaikka asuntojen hintakupla. Jossain päin maata tai maapalloa sellainen on aina kypsymässä.

Kuplan paisuessa sokea Reettakin osaa ounastella, että ”ohhoh, onkohan tässä asuntokupla tulossa, kun hinnat nousee?” Mutta milloin se puhkeaa, huomenna vai viiden vuoden päästä? Mitä sille pitäisi tehdä? Nyt vai viiden vuoden päästä?

Tätä sinä, minä tai S. Reetta emme ehkä osaakaan ratkaista. Yleensä eivät muutkaan. Ja jos joku ratkaisun tietävä kuitenkin sattuisi päättävään asemaan, me todennäköisesti vastustamme raivokkaasti kaikkia niitä toimia, mitä hän ehdottaa kuplan puhkaisemiseksi.

Näin aina. Kun vuosituhannen vaihteessa IT-kupla paisui, me kaikki tiesimme – tosin vasta jälkeenpäin – että sen väistämättä täytyi räjähtää.

***
Tiedämme myös oikein hyvin, että taloushätiin rientäminen – Kreikkaan, Irlantiin, Portugaliin – aiheuttaa moraalikatoa. Aina joku roisto ja peluri pääsee ansiotta pälkähästä. Tämä rohkaisee taas uusia yrittäjiä pelaamaan sillä oletuksella, että voitot kääritään omaan taskuun ja tappiot kuitataan veronmaksajien piikkiin.

Tiedämme senkin, että ongelmien taustalla on taitamattomia poliitikkoja ja ahneita pankkimiehiä. Ja että EU:ssa olisi pitänyt toimia paljon tiukemmin säännöin kuin mihin me tai kukaan muukaan olisi ennen tätä hätää suostunut.

Tälläkin kaikella voimme viisastella keskustelupalstoilla tai vaikka Arkadianmäellä. Kunhan muistamme, että viisas kysyy, nauraa ja syyttää. Viisas ei vastaa, edes kysyttäessä.

Antti Marttinen

Katso myös: Kostea-Costaksen hoitoonohjaus

Olen runsaan vuoden verran seurannut sivusta Balancion –nimisen startup-yrityksen alkutaivalta. Viime viikolla se lanseerasi verkkopalvelun, joka auttaa kuluttajaa oman taloutensa hallinnassa.
Pitkälle automatisoidun palvelun avulla käyttäjä voi koota yhteen pankki- ja luottotilitietonsa eri verkkopankeista ja suunnitella talouttaan.
Palvelu esittää käyttäjän tulot, menot ja velat jaoteltuna juuri niin tarkkaan kuin haluaa, esimerkiksi asumiseen, liikkumiseen ja ruokaan. Monipuolisen grafiikan avulla on helppo nähdä mistä raha tulee ja minne se menee.
Kun Balancionin perustaja ja toimitusjohtaja Jussi Muurikainen palvelun julkistustilaisuudessa julisti, että "ruutupaperit ja taulukkolaskentaviritykset ovat mennyttä aikaa”, siihen on helppo uskoa. Eri asia tietysti on, moniko niistä haluaa luopua. Muutos tekee aina kipeää, myönteinenkin.
 
Yleensä mieluusti vältän ylisanoja, mutta nyt on pakko tunnustaa, että palvelu on suorastaan hämmentävän korkeatasoinen. Vuosi sitten en olisi ikinä uskonut näkeväni jotain tällaista.

Kokeilin Taloustaidon juttua varten palvelun beta-versiota viime keväänä. Minusta se oli silloin varsin kiinnostava tuote ja kehaisinkin sitä jutussa. Nyt puoli vuotta myöhemmin palvelu on käytettävyydeltään vielä siihenkin verrattuna aivan eri planeetalta.

***
Miksi kehua retostan tällaista tuotetta? Siksi, että tällaiselle palvelulle on todellista käyttöä. Kaikenlaista hienoa vempelettä on kehitelty suursijoittajille tai eri tuotteiden markkinointiin. Tämä palvelu on suunnattu auttamaan ihan tavallista mattimeikäläistä.

Veikkaan, että sadattuhannet ihmiset ympäri maata pitävät jonkinlaista kirjanpitoa omista tuloistaan ja menoistaan.  Heille – meille – tämä tarjoaa tervetulleen mahdollisuuden siirtyä viime vuosituhannelta 2000-luvun tasolle.

Toinen porukka muodostuu nuorista ihmisistä, joilla monien selvitysten mukaan on ongelmia selvitä raha-asioistaan. Palvelu ei lisää tienestejä, mutta kyllä se auttaa hahmottamaan, mihin rahat uppoavat. Se on myös helppo tapa asettaa tavoitteita.

Toki ihminen pärjää hyvin ilmankin tällaista palvelua. Myös lenkille on helppo lähteä ilman personal traineria, sykematkamittaria tai juoksukoulun valmennusohjelmaa.

Mutta yhä useampi tuntuu tarvitsevan apuvälineitä tavoitteidensa saavuttamisessa. Jos tämä Balancion auttaa oman talouden kuntouttamisessa, niin hyvä niin.

***
Balancionin käyttö maksaa 4-6 euroa kuukaudessa. Kukin arvottakoon, onko se tuon arvoinen. Sinänsä on positiivista, että käyttäjät itse maksavat palvelustaan. Se vahvistaa palvelun riippumattomuutta.

Verkko on nimittäin täynnä ns. ilmaispalveluita. Ilmaisia lounaita ei kuitenkaan ole. Suhde maksajaan muodostaa aina jonkinlaisen riippuvuussuhteen. Kun asiakas maksaa, riippuvuussuhde on avoin ja suora.

Antti Marttinen

Onko suomalaisella oikeus nauttia elämästään? Kyllä on, mutta vasta eläkeiässä. Tähän pitää saada muutos.

Tämä tuli mieleen, kun kahlasin läpi Taloustaidon lukijaraatilaisten mielipiteitä sopivasta eläkeikärajasta. Yli viidensadan vastaajan kommenteista pistivät silmään elämän kääntöpuolet; ensin kärsitään työelämässä, jotta sitten aikanaan päästään (kuviteltuun?) eläkeläisten onnelaan.

”Pääsisi vielä nauttimaan eläkepäivistä… että eläkepäivistä voisi vielä nauttia… ehtisi vielä nauttia eläkevuosistaan… aika nauttia… ehtii nauttia elämästä melko terveenä… tulee olla oikeus myös nauttia… jotta ehtisi nauttia ansaitusta eläkkeestä…”

Vähän niin kuin pala nautintojen taivaasta olisi valunut kuoleman porttien tälle puolelle, mutta siihen olisi oikeus tarttua vasta eläkkeellä. Tämä hieman kärjistäen.

Ja ettei silti totuus unohtuisi, ei työ kaikille ole aina kärsimystä: ”Olen edelleen työelämän syrjässä kiinni, vaikka olen 72-vuotias. Jos olosuhteet ovat sopivat, työnteko virkistää. Ei tarvitse tehdä sudokuja pitääkseen aivonsa kunnossa.”

***
Tässä työhelvetin ja eläketaivaan kahtiajaossa yhdistyy monta juttua. Yhtenä varmasti viime vuosien keskusteluilmapiiri, jossa työelämää mollataan mennen tullen, aiheesta ja aiheetta.

Tietysti myös meidän suomalaisten tapa lykätä elämän haaveet aina jonnekin tuonnemmaksi.  Sitten kun lapset on kasvaneet, sitten kun asuntolaina on maksettu, sitten kun päästään eläkkeelle…

Tottahan taustalla on myös vankka todellisuus. Töitä tehdään aika pakkotahtisesti vuodet täyteen, ja sitten se yhtenä päivänä loppuu kokonaan. Helvetti ja taivas.

***
Miten tätä jyrkkää jakoa voisi vähän lieventää ja tuoda palan taivaasta vielä tänne työelämän puolellekin? Pitäen tietysti mielessä vaatimukset työurien pidentämisestä ja eläkejärjestelmän kestävyydestä.

Voisiko sieltä tulevalta eläkeajalta ”ostaa” itselleen vähän vapaa-aikaa (siitähän eläkkeellä nautitaan) jo viimeisille työvuosille? Joko yksi yhteen vaihtona tai vaikka vähän huonommalla vaihtosuhteella, jos järjestelmän kestävyys sitä vaatii.

Siis vaikka näin. Tietyn iän täytettyään (esimerkiksi 58-60 vuotta) olisi oikeus ”ostaa” itseltään 1-2 eläkekuukautta per vuosi nautittavaksi etukäteen. Niiltä kuukausilta korvaus oli tulevan eläkkeen suuruinen – hyvää valmentautumista eläkeajan tulotasoon sekin.

Jos ostaisit viitenä viimeisenä työvuotena kunakin kuukauden ylimääräistä vapaata, eläkeikäsi siirtyisi vastaavasti 63 vuodesta eteenpäin. Joko samat viisi kuukautta tai huonommalla vaihtosuhteella vähän enemmän. Asiantuntijat miettikööt yksityiskohdat.

***
Mitä tästä seuraisi?

Työnantajalta se edellyttäisi vähän järjestelyjä, mutta toisaalta säästyisi kuluja, kun työntekijä olisi 1-2 kuukautta vuodessa ”eläkkeellä”. Se pudottaisi ikääntyvän työntekijän vuotuisia palkkakuluja kymmenillä prosenteilla ja olisi kelpo kannuste pitää heidät leivissä – sitäkin on monissa eläkepuheenvuoroissa toivottu.

Työntekijä jaksaisi paremmin töissä, kun saisi palan taivaasta nautittavaksi (lomailua, lukemista, golfia, lastenlapsia... mitä niihin eläkehaaveisiin aina kuuluukaan) jo etukäteen. Tästä olisi etua virkeämpänä työpanoksena myös työnantajalle. Työkyvyn heikentyessä tämä saattaisi riittää monelle työkyvyttömyyseläkkeelle hakeutumisen sijasta.

Eläkejärjestelmä hyötyisi siitä, että tämän tuloksena ihmiset jaksaisivat työelämässä pitempään. Eläkkeelle pääsyn taivaallinen houkutuskin vähän arkistuisi, kun kiellettyä hedelmää - ja tulevaa tulotasoa - pääsisi maistelemaan jo etukäteen.

Eläkkeelle siirtymiseen tulisi kaivattua joustoa, ilman lisäkustannuksia. Veikkaan, että tämä malli vähentäisi kustannuspaineita. Vapaaehtoisesti, ilman pakkoa.

Järjestelmä voisi toimia joko osa-aikaeläkkeen rinnalla tai sen sijasta.

***
Ajatus on niin yksinkertainen (ja hyvä!), että se ei voi olla uusi. Todennäköisesti se on käsitelty Jukka Rantalan eläketyöryhmässä ja haudattu kaikessa hiljaisuudessa ilman kunnialaukauksia.

Voi olla, että siinä on sisäänrakennettu laskuvirhe. Yksinkertaisissa oivalluksissa jää usein joku oleellinen tekijä huomaamatta. Mutta mikä?

Kertokaa ihmeessä, eläkeasiantuntijat, miksi ette ole jo aikoja sitten toteuttaneet mainiota mallia?

Antti Marttinen

Katso myös:

Eläkkeen ikäraja 63 ei muutu

Puhutaanko työuran paksuudesta?

Jaskasta tuli vapaaherra

 

Sanomalehtiä kustantavat pörssiyhtiöt ansaitsevat erityismaininnan, kun puhutaan korruptioon liittyvistä ilmiöistä Suomessa.
 
Suomihan on tuoreimman listauksen mukaan maailman neljänneksi vähiten korruptoitunut maa. Edellämme ovat vain kärkipaikan jakavat Tanska, Uusi-Seelanti ja Singapore.

Tästä meidän suomalaisten on täysi aihe olla tyytyväisiä ja ylpeitä, monestakin syystä.

Ensinnä se kaikkein tärkein tekijä. Meillä on pitkä rehellisyyden perinne tavallisten kansalaisten asioinnissa viranomaisten kanssa. Suomessa ei tarvitse maksaa lahjuksia, jotta voisi käyttää julkisia palveluja ja hoitaa asioitaan. Ei niitä myöskään pyydetä tai vaadita.

Suuressa osassa maailman maita tämä ei ole mikään itsestäänselvyys.

***
Toinen ylpeyden aihe liittyy viime vuodet julkisuutta hallinneeseen vaalirahaskandaaliin. Sen jälkeen, kun pitkään uinunut media vihdoin heräsi vaatimaan vaalirahoituksen avoimuutta ja penkomaan siihen liittyneitä ongelmia, se ei ole suostunut lopettamaan, ennen kuin muutoksia alkoi tapahtua.

Kaiken lopputuloksena poliittiset päättäjät ovat reagoineet. Lakeja on muutettu ja seuraavat vaalit käydään huomattavasti avoimemmissa merkeissä.

Ilmeisesti juuri tehtyjen muutosten ansiosta Suomi nousi korruptiolistalla kuudennelta sijalta neljänneksi.

***
On kolmaskin myönteinen seikka, johon on hyvä kiinnittää huomiota. Suurin osa nyt arvostelun kohteena olleesta pimeästä vaalirahasta on kautta vuosien maksettu ilmoitustuloina kolmelle pörssiyhtiölle: Sanomalle, Alma Medialle ja MTV3:n omistaja Bonnierille (ja tietty myös Ilkalle, Keskisuomalaiselle ja Pohjois-Karjalan Kirjapainolle). Eiväthän rahat ehdokkaiden omaan taskuun ole jääneet.

Silti kaikki näidenkin yhtiöiden toimitukset ovat olleet yhtenä miehenä pöyhimässä esiin skandaaleja, vaikka tästä koituu jatkossa ilmeisiä taloudellisia menetyksiä yhtiöiden osakkeenomistajille.

Tämä on ollut ilahduttava ilmaus vapaasta tiedonvälityksestä.

***
Tästä on hyvä jatkaa. Itsetyytyväisyyteen ei silti ole aihetta. Esimerkiksi harmaan talouden torjunnassa on paljon tekemistä ja uusia maan tapoja ja muita ongelmia nousee koko ajan pintaan.

Joka tapauksessa on hyvä syy uskoa, että ensi kevään eduskuntavaalit käydään – ainakin rahoituksen osalta – paljon puhtaammissa merkeissä kuin edelliset.

Kaiken ryöpytyksen jälkeen on hyvä osoittaa arvostusta niille, jotka yhä uskaltavat panna itsensä likoon vaaleissa. Toivotan kovasti onnea kaikille, jotka nyt lähtevät mukaan vaalitaisteluun.

Toivottavasti te kaikki puoluekannasta riippumatta saatte juuri sen äänimäärän, jonka ansaitsette.

Antti Marttinen

On kahdenlaisia veroja. On suosittuja, joiden korottamista useimmat kannattavat mielipidekyselyissä. Ne kohdistuvat yleensä hyvin harvoihin. Ja sitten on näitä meidän tavallisten ihmisten veroja, jotka eivät ole aivan yhtä suosittuja.

Suositut verot tuottavat hyvin vähän verotuloja. Itse asiassa vieläkin vähemmän, koska ne yleensä tavalla tai toisella kierretään. Vastaavasti tavallisten ihmisten verot tuottavat paljon, ja niillä ylläpidetään koulut ja sairaalat.

***
Varallisuusvero oli suosittu vero, ja silti se lopetettiin. Se tuotti hyvin vähän ja sitä oli helppo kiertää. Edelleen sitä silti haikaillaan takaisin.

Varallisuusvero ei kohdistu minkäänlaiseen tuloon, vaan omaisuuteen, joka jossain muodossa olla jököttää. Kiinteänä omaisuutena, tavarana tai numeroina bittiavaruudessa. Sitä samaa omaisuutta sitten yritetään verottaa vuodesta toiseen, uudelleen ja uudelleen.

Jotta varallisuusvero tuottaisi satoja miljoonia, se pitäisi ulottaa suureen keskiluokkaan. Mutta silloin se ei enää olisi niin suosittu. Paha pulma.

***
Ainakin toistaiseksi suurimman oppositiopuolueen puheenjohtaja Jutta Urpilainen (sd) on keksinyt keinon, jolla suositun varallisuusveron kakun voi ainakin hetken aikaa sekä syödä että säästää.

Konsti on siinä, että ehdotetaan uudenlaista varallisuusveroa, mutta ei kerrota mitä ehdotus sisältää ja keneen se kohdistuu.

Silloin syntyy mielikuva, että se iskee vain niihin toisiin. Niihin tavattoman rikkaisiin. Toisaalta voi silti lupailla satojen miljoonien verotuottoja, eikä kukaan oikein pääse pureutumaan väitteeseen kiinni.

Eikä oikein ehdikään, kun entisen pääministerin oletetut rakkausseikkailutkin ovat vielä lopullisesti selvittämättä.

***
Kerrataan nyt kuitenkin. Suurien tuottojen hankkimisesta vain rikkaimpiin kohdistuvalla verolla voi maalailla ruusunpunaisia unelmia. Siihen se sitten jääkin.

Elävässä elämässä satojen miljoonien varallisuusverotuotot edellyttävät ihan tavallisen työtätekevän tai eläkettä nauttivan keskiluokan verottamista.

Kyllä Jutta Urpilainen ja hänen taustajoukkonsa tämän hyvin tietävät. Siksi saattaa vielä kulua tovi, ennen kuin varallisuusveroehdotuksen sisältö avataan. Jos ylipäätään avataan.

Antti Marttinen
 

Ymmärrän hyvin, että ehdotus kerjäämisen kieltäväksi laiksi sai heti vastalauseryöpyn asiantuntijoilta. Ehdotusta pidettiin tehottomana, tulkinnanvaraisena, syrjivänä tai sitten vain pelkkänä rangaistuksena köyhyydestä.

Näinhän se on. Kiellot ja rangaistukset toimivat tässä kohtaa huonosti. Kerjuukielto tekisi uhreista syyllisiä.

Nyt täytyisi käyttää luovuutta. Jos kerjääminen todella koetaan ongelmalliseksi ja sitä halutaan vähentää, on tehokkaampiakin keinoja kuin kiellot.

Ei kielletä kerjäämistä vaan sallitaan se. Säädetään laki, että ”yleisellä paikalla tapahtuva toistuva ammattimainen kerjääminen säännöllisten tulojen hankkimiseksi on sallittua – ja luvanvaraista”. Eli vähän niin kuin normaalia yritystoimintaa.

***
Perustettava ammattikerjuuyritys rekisteröidään kaupparekisteriin. Yksinkertaisinta olisi perustaa toiminimi, mutta miksei myös avoin-, kommandiitti tai osakeyhtiö.

Patentti- ja rekisterihallituksesta saa apua nimen valinnassa. Kotoisa nimi tyyliin T:mi Erkin Kerjuu voisi brandina istua alan mielikuvaan, mutta myös International Begging Oy kuulostaa komealta. Se viittaisi toimialan globaaliin luonteeseen. Jos haluaa luoda mielikuvaa arvokkuudesta ja pitkistä perinteistä, Brunnsparkens Tiggeri Ab toimisi hienosti.

***
Entä toiminnan rahoitus, vakuutukset ja kirjanpito, jotka aloittavalla yrityksellä voivat muodostua pahaksi kompastuskiveksi? Hyvää perustietoa saa esimerkiksi Yritys-Suomen verkkopalvelusta. Ja ilman muuta kannattaa ottaa yhteys lähimpään ELY-keskukseen ja varata aika yritysneuvojalle.

Myös uusyrityskeskukset voivat tarjota hyvää apuaan yritysidean arvioinnissa, liikeidean kehittämisessä, talouslaskelmien teossa, rahoitusmahdollisuuksien selvittämisessä, toiminta- ja yritysmuodon valitsemisessa, lupa- ja ilmoitusasioiden selvittämisessä, markkinointisuunnitelman teossa ja toimitilan valinnassa.

Kun nämä portaat on hyvällä avulla selvitetty, ei muuta kuin kadulle yrittämään ja harjoittamaan luvallista kerjuutoimintaa!

***
Luvallisen kerjuutoiminnan myönteisiin puoliin kuuluu se, että työntekijöiden hyvinvoinnista huolehditaan monella tavoin. Eläkettä kertyy, työterveyshuolto toimii ja Stefan Wallin katsoo perään, ettei tasa-arvoasioissakaan synny ongelmia.

Työsuojelutarkastajat tutkivat työpaikan ergonomian ja monet työturvallisuuteen liittyvät kysymykset. Terveysviranomaiset ovat tarkkana, ettei hygieniassa ole puutteita tai kulkutaudit pääse leviämään.

Liittyminen yrittäjäjärjestöön tai alan ammattiliittoon tuo vakautta toimintaan.

Veroasioiden hoitaminen on luonnollisesti tärkeää, ettei uusi yrittäjä vastoin tahtoaan ajautuisi harmaan talouden syövereihin. Verohallinto voisi tätä tarkoitusta varten tuottaa esimerkiksi lisensoituja keräysastioita, joissa olisi valmiiksi oma lokeronsa veroille.

Näin kerjuuyrittäjän vauraampi asiakas voisi sujauttaa suoraan vaikka puolet maksustaan sinne veropuolelle, ja vähän pienituloisempi tuollaiset 20-30 prosenttia.

Kerjuuyrittäjän parhaaksi hänen toimintaansa valvottaisiin monin muinkin tavoin. Modernin julkisen hallinnon periaatteita noudattaen valvottavat vastaavat valvonnan kustannuksista itse. Kohtuullinen kerjuuvalvontamaksu voisi olla vaikka kolmannes päivän tuotosta.

***
No, leikki sikseen. Eihän kerjäämisessä olisi mitään järkeä, jos niskoille isketään noin mahdoton byrokratiataakka. Koko toimialan olemassaolo joutuisi uhanalaiseksi, kun ihmisiä tuolla tavoin käytännössä rangaistaisiin köyhyydestä. 

Antti Marttinen
 

Ensi viikolla säästetään energiaa ja vietetään energiansäästöviikkoa.

Jokainen kokee energiansäästön omalla tavallaan. Jollekin se on pieniä henkilökohtaisia tekoja, vaikka sitten hyssyttelyä syysillan hämärässä - kynttilänvalossa ja punaviinilasi kourassa.

Energiansäästöviikolla romanttinen tunnelmointi varmasti sallitaan, mutta tähtäin on paljon pitemmällä. Viikolla yritetään jakaa vinkkejä hyvistä energiaa säästävistä ratkaisuista. Kertoa kokemuksista, jotka voisivat toimia jossain muullakin.

Energiansäästöön liittyy myös paljon bisnestä. Itse havahduin kampanjaviikon lähestymiseen, kun sähköpostiin alkoi tulla energiansäästöä pursuavia tiedotteita ja kutsuja aihetta koskeviin tiedotustilaisuuksiin.

***
Tiesittekö esimerkiksi, että parvekelasitus tuottaa keskimäärin kuuden prosentin säästön asuintalon lämmitysenergiakuluissa? Asiaa on tutkittu Tampereen yliopistossa ja siitä kertoi tiedotteella parvekelaseja tuottava Lumon Oy.

Koko energiansäästöviikon huipennus taas järjestetään Veikon Koneessa Suomenojalla. Siellä Motivan, Työtehoseuran ja Marttojen (sekä Veikon Koneen) edustajat kertovat kodinkoneisiin liittyvistä energia-asioista.

***
On oikein hyvä asia, että energiansäästöstä on tullut bisnestä. Niin kauan kuin se on vain valveutuneiden kuluttajien valojen sammuttelua, muutokset ovat kovin vähäisiä.

Mutta kun energiansäästöä voi käyttää myyntiargumenttina, sen tueksi valjastetaan vahvat markkinavoimat ja mainonta.

Aivan aidosti on valtava määrä tilanteita, joissa mukavuus, säästö ja hyvä bisnes yhdistyvät niin, että kaikki hyötyvät. Tuo parvekelasitus on hyvä esimerkki.

Itse olen ehtinyt lasittaa jo kolmen asunnon parvekkeet ja kohta on edessä parvekeremontin jälkeen neljäs kierros. Eli kokemusta on.

Lasituksessa todella yhdistyy mukavuus alussa esitettyihin energiansäästöihin, joita en hetkeäkään epäile. Paljon massiivisempia hankkeita toteutetaan taloyhtiöissä energiansäästön nimissä, eivätkä hyödyt (ja varsinkaan mukavuushyödyt) ole lähelläkään tuota tasoa.

Parvekelasifirman etuna on tietysti levittää tietoa kaikesta tästä. Se sille sallittakoon.

***
Silti kannattaa olla tarkkana. Kaikki, mitä säästön nimissä kaupataan, ei ole hintansa väärti. Hyväkuntoista kodinkonetta ei välttämättä heti kannata vaihtaa, vaikka energialuokka ei olisikaan aivan parhaasta päästä.

Mutta jos tekniikka on laitteen elinikänä isosti parantunut, se voi olla syy nopeuttaa vaihtoa. Ja kun vaihdon aika tulee, kannattaa katsoa energiamerkintöjen perään.

Tämä kaikki pistää ovipumpun laulamaan Veikon Koneessa, Mustassa Pörssissä ja muissa kodinkoneliikkeissä. Mutta jos edut ovat yhteiset, hyvä niin.

***
Myös politiikassa energiansäästö on suosittu perustelu. Pitkin syksyä on käyty kädenvääntöä siitä, miten osuvia ovat hallitukset esitykset energiaverojen korotuksista.

Säästöllä niitäkin on perusteltu, vaikka päätavoite on ollut vain rahan kerääminen valtion kassaan. Sekin toki on ymmärrettävä tavoite, jos toisaalla on nakerrettu veropohjaan aukkoja.

Pitkässä juoksussa suunta työn veroista energian veroihin on ihan terve suuntaus. Mutta silloinkaan pidä purematta niellä kaikkea, mitä energian säästön verukkeella kaupataan.

Antti Marttinen

katso myös:

Selkänahkaa vai työn iloa

Poliisi muisti kirjeellä
 

Millaisia veroja maksamme ensi eduskuntavaalien jälkeen?

Yleistä suuntaa ei ole vaikea arvailla - riippumatta siitä, mitkä puolueet seuraavaa hallitusta kokoavat.

Työn ja eläkkeen veroja ehkä jonkin verran alennetaan. Pääomaveroja korotetaan, sitä lupaavat kaikki valtiovarainministeri Jyrki Kataisesta alkaen. Toisaalta sitten yritysveroja alennetaan - enemmän tai vähemmän. Ja suuri keskiluokka maksaa kulutuksestaan entistä enemmän.

***
Tämä ei tarkoita, etteikö vaalien alla vängättäisi veroista tiukasti. Paremman puutteessa on syksyn mittaan nostateltu tunteita tasaveropuheilla, joista iso osa on ollut täyttä hölynpölyä.

Ainakin, jos tasaveroksi luullaan kunnallisveroa, johon on viime vuosikymmenen aikana rakennettu hyvin selkeä progressio ansiotulovähennyksellä.

Kun tämän muistaa, tilastoista on vaikea löytää tukea tasaveropuheille. OECD:n tilaston mukaan kotitalouksien tuloveroilla kerättiin vuonna 1995 yhteensä 31,1 prosenttia Suomen veroista, vuonna 2008 30,9 prosenttia. Tästä toki osa on pääomatuloja, joiden veroprosentti on tuolla aikavälillä noussut.

Kulutusveroilla kerättiin OECD:n mukaan vuonna 1995 30,2 prosenttia veroista, vuonna 2008 30,1 prosenttia. Mikroskoopissa täytyy olla vahvasti värittyneet linssit, jos noista luvuista löytää pyrkimystä kohti tasaveroa.

Eniten tuona Paavo Lipposen ja Matti Vanhasen hallitusten aikana kasvoivat yritys- ja omaisuusverojen osuudet. Tasaveroja toki nekin.

***
Mutta kansalaisten mielissä se suurin kysymys taitaa olla, mitä tehdään verovähennyksille? Esittääkö Martti Hetemäen verotyöryhmä vuodenvaihteessa rakkaiden vähennysten lakkauttamista?

Tuskin sieltä sellaisia ehdotuksia tulee. Sen sijaan se hyvinkin voi esittää eri vähennysten tasojen viilaamista muuttamalla vaikka euromääräisiä ylärajoja tai vähennysprosentteja.

Poistamalla joku iso vähennys kokonaan voitaisiin kyllä yksinkertaistaa verotusta. Mutta se ei ole työryhmän tehtävä.

Mistä minä tämän tiedän? Olen lukenut työryhmän toimeksiannon. Jos työryhmän tehtävänä olisi yksinkertaistaa verotusta, se olisi siinä mainittu.  Mutta siellä ei ole mitään siihen viittaavaa.

Työryhmän tavoitteeksi on asetettu, että ”verojärjestelmä tukee kestävää talouskasvua ja samalla kestävää julkisten palvelujen ja etuuksien rahoitusta ottaen huomioon ekologisen kestävyyden vaatimukset.”

Lisäksi ”työryhmän tulee pohtia verotuksen rakennemuutoksia suotuisan tuottavuuskasvun, korkean työllisyysasteen ja yrittäjyyden kannalta.”

Ja sen täytyy vielä pitää ohjenuorana oikeudenmukaisuuden ja kannustavuuden vaatimukset sekä verojärjestelmän kansainvälinen kilpailukyky.

Missään ei sanota, että työryhmän pitäisi yksinkertaistaa verotusta poistamalla vähennyksiä. Ollaan siis ihan rauhassa.

”Tarjoamme palvelukonseptin, joka sopii korkealaatuisesta ja kansainvälisestä majoituksesta nauttiville liike- ja vapaa-ajanmatkailijoille. Uutta on henkilökunnan moniosaajuus. Hotellissamme osataan omien töiden lisäksi töitä myös yli osastorajojen.”

”Kerroshoitaja voi auttaa aamiaisen ruuhkatunneilla, asiakas saa vastaanotosta tiedon ravintolan päivän suosituksista tai vastaanottovirkailija voi poiketa avustamaan baaritiskille illalla.”

”Palvelemme asiakkaitamme ”Yes, I can” –asenteella. Olemme aina valmiita auttamaan. Samalla kannamme vastuun työntekijöistä tarjoamalla jokaiselle mahdollisimman paljon työtunteja sekä mahdollisuuksia oppia uutta ja sitä kautta edetä urallaan.”

Pakko myöntää, että kyyninen minäni heräsi, kun lueskelin tänään remontoituna Espoossa avatun Radisson Blu –hotellin esittelytekstiä. Viestintätoimisto oli lasketellut parastaan, mutta oliko se vielä maalannut mustan valkoiseksi?

***
Tarkoittaako tuo moniosaajuuskonsepti vain sitä, että työntekijöiden määrä on kutistettu minimiinsä? Entä ”mahdollisimman paljon työtunteja” ja ”mahdollisuus edetä uralla?” Joillakin silmälaseilla tuon voi lukea, että ”ei vakituisia työpaikkoja” ja ”halpaa ja kokematonta työvoimaa.”

Ilman silmälasejakin tietysti on selvää, että hotellin omistaja pyrkii mahdollisimman tehokkaaseen työvoiman käyttöön. Se on osa bisnestä. Kiinnostava kysymys kuitenkin on, onko tällainen pois työntekijöiltä tai asiakkailta?

***
Voihan tässä nähdä myös ihan positiivisia win-win-tilanteita.

Moniosaaminen voi olla tervetullut siirtymä pois fordilaisesta liukuhihna-ajattelusta, jossa jokaisen työmuurahaisen piti vain tehokkuuden nimissä vääntää yhtä ja samaa mutteria tunnista, päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Tylsyydestä tylsyyteen.

Töistä voi tulla kokonaisempia. Työnteko yhteisössä, jossa pääsee tekemään vähän kaikenlaista, voi olla paljon mukavampaa kuin jos vain laput silmillä tehdään sitä omaa juttua, muihin vilkuilematta.

***
Asiakaskokemuksena itse olen aina pitänyt pienistä hotelleista ja ravintoloista, joissa samaan naamaan voi törmätä mitä moninaisimmissa rooleissa.

Parhaimmillaan tuntuu, että siinä paikassa jokainen kantaa vastuuta palvelukokonaisuudesta. Kukaan ei yritä paeta tuttuun ”emmä tiedä, ei kuulu mulle, mä oon vaan täällä töissä” –asenteeseen.

***
Se on selvää, että moniosaajan työpäivät ovat kokonaisempia. Jäykästi järjestetyssä palvelutyössä tulee yleensä luppotunteja, kun asiakkaat tulevat ja menevät omien tarpeidensa mukaan, eivätkä tasaisesti työtunnit täyttäen.
Kunhan pysytään kohtuudessa, tätäkin muutosta voi työntekijän kannalta pitää ihan myönteisenä. Pitkästyminen työpaikalla voi olla saavutettu etu, mutta todennäköisesti kovin harvalle se lopulta on ilo.

Entä asiakkaan kulmasta? Jostakin syystä pitkään toimettomana levännyttä palvelutyöntekijää on yleensä paljon vaikeampi saada liikkeelle kuin sellaista, jolla on kaiken aikaa ollut jotain puuhaa, välillä jopa kiirettäkin.

Lepokitka on aina suurempi kuin liikekitka.

Nostavatko puolueet vanhuuseläkkeen alarajan vaalien jälkeen ylös 63 vuodesta? En usko.

Yksi seuraavan hallituksen kolmesta mahdollisesta pääpuolueesta on jo sanoutunut nostosta irti. Jutta Urpilainen on täräyttänyt korkokenkänsä tomerasti syksyiseen maaperään ja sanonut ei!

Demarit ovat lukeneet gallupeja. Tuskin mitään asiaa kansalaiset vastustavat niin yksimielisesti kuin eläkeikärajan nostoa. Jos siis joku puolue aikoo ensi vaaleissa voittaa hallituspaikan, sen pitää vastustaa eläkeikärajan nostoa.

Näin yksinkertaista se on. Kokonaan toinen juttu on, että ikärajan säilyttämiselle on aidostikin helppo löytää hyviä perusteluja.

***
Veikkaan, että ennen vaaleja myös Kokoomuksen ja Keskustan hermot pettävät ja ne ilmoittavat sitoutuvansa vanhaan ikärajaan.

Mutta miksi ne eivät tee sitä jo nyt, vaan Mari Kiviniemi ja Jyrki Katainen vain kiemurtelevat. Siksikö, että he oikeasti haluaisivat korottaa ikärajaa, toisin kuin äänestäjänsä?

Ehkä pikemminkin siksi, että ikärajan nostouhka on lähes ainoa ruuvi, jolla hallitus voi enää kiristää kolmikannan muita osapuolia hakemaan sopua muista työuria pidentävistä ja paksuntavista ratkaisuista.

Todellisia päättäjiähän eläkeasioissa ovat tunnetusti työeläkkeiden maksajia edustavat työmarkkinajärjestöt. Jos maan hallitus lupaa niille suoraan, että ikärajaa ei nosteta, se pelaa ainoan valttikorttinsa pois käsistä.

Näin tulee kuitenkin käymään. Valitettavasti sinä päivänä, kun kokoomus ja keskusta ennen vaaleja ilmoittavat sitoutuvansa 63:n ikärajaan, työuraneuvottelijoiden kiireet loppuvat kokonaan.

***

Sinänsä eläkkeen ikärajaa ei ainakaan työurien pidentämiseksi tarvitsekaan korottaa. Ns. elinaikakerroin hoitaa saman asian. Sen vaikutuksesta uusien eläkeläisten – ei tietenkään nykyisten – eläkkeet pienenevät niin, että yhä useamman on pakko tehdä töitä pitempään, jos vain kynnelle kykenee.

Elinaikakerroin on ihan hyvä piiskuri pitempään työuraan. Mutta on siinä heikkoutensa. Se tekee entistä jyrkemmäksi eron hyväkuntoisten ja niiden välille, joiden kunto ja terveys ei kestä.

Vielä tänään moni palkansaaja haaveilee varhaisesta pääsystä eläkkeelle. Tämä tilanne voi yllättävän pian kääntyä päälaelleen. Tulevaisuudessa yhä useampi kokeekin joutuvansa pienelle eläkkeelle kituuttamaan, kun omat voimat eivät riitä jatkamaan superkarttumilla pitempään. Tai kun työpaikka vain menee alta.

 

Katso myös:

Puhutaanko työuran paksuudesta

Jaskasta tuli vapaaherra
 

Vielä pari vuotta sitten sanalla työura oli hienosteleva kaiku; menestystä, uraputkea ja vaikutusvaltaa. Nyt työurista ja varsinkin niiden pidentämisestä on tehty kansakunnan pelastusrengas.

Pituuden ohella pitäisi silti paljon enemmän puhua myös paksuudesta. Siitä että töitä tehdään fiksummin, siis ollaan tuottavampia. Ja toisaalta siitä, että mahdollisimman moni työikäinen ylipäätään olisi terveenä töissä.

Näinhän ei nyt ole. Vuoden 2007 lopussa oli pelkästään ”mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden” takia 115 302 suomalaista työkyvyttömyyseläkkeellä. Kasvava osuus tästä porukasta on nuoria ja eläkkeellä masennuksen takia.

***

Päätös työkyvyttömyyseläkkeestä on nuorelle ihmiselle käytännössä useimmiten elinkautinen tuomio.

Vaikka eläkepäätöksen saajalle se onkin vapauttava ja tarjoaa helpotuksen opiskelun ja työelämän paineista, siinä ei ole tippaakaan kadehtimista. Loppuelämän toimeentulo on yleensä hyvin niukka, eivätkä eläkepäätöksen aiheuttaneet ongelmat sillä katoa mihinkään.

***

Suomessa eläkelinjoista päättävät käytännössä työmarkkinajärjestöt, jotka edustavat eläkkeiden maksajia. Onkin ymmärrettävää, että komiteoissa ja työryhmissä on keskitytty jauhamaan siitä, miten työelämä saataisiin vähemmän masentavaksi.

Tottakai, kun mukanaolijoiden asiantuntemus painottuu juuri siihen kolmannekseen vuorokaudesta (tai viidennekseen vuodesta), joka ollaan töissä.

Ja kyllä työelämän sisällössä onkin paljon kehittämistä. Hyvä että pulmia on perattu esiin ja toivottavasti myös ratkotaan.

***
Mutta jokin tässä ei oikein mene kohdalleen. Ainakin, kun puhutaan nuorten masennuseläkkeistä.

Nythän lähdetään siitä, että juuri työnteko olisi se suuri pöpö ja ongelmien aiheuttaja. Mutta harva nuori kai työnteosta ehtii sairastua, vaan pikemminkin muusta syystä sairastuttuaan ei pysty tekemään töitä - tai opiskelemaan.
 
Vaikka elo työpaikalla rasvattaisiin millaiseen huippukuntoon; vaikka pomot heittäisivät kuperkeikkaa ja työkaverit kaikki taiottaisiin mukaviksi ja kannustaviksi, ei se välttämättä pysty paikkaamaan sitä, jos muu elämä – vapaa-aika, terveys, opinnot, elämäntavat tai ihmissuhteet - on pielessä. Tai jos suurin työongelma on sinne töihin pääsy.

Työuran ehtoopuolella tilanne on toinen ja työelämään liittyvillä ratkaisuilla on paljon suurempi paino.

Jos nuorten masennukseen haetaan vakavissaan yhteiskunnallisia lääkkeitä, jotkut komiteat voisivat paneutua myös työelämän ulkopuolisiin asioihin. Silti työelämäkin voisi parhaimmillaan olla yksi osa ratkaisua. Joustavampi. Erilaisuutta sietävä. Arkisen turvallinen. Ja ylipäätään saavutettavissa.
 

Jos minulle (tai vaikka Heinäluoman Eerolle) olisi tarjolla hyvä työpaikka Nizzasta, pitäisin naurettavana venkoiluna, jos töihin menon estäisi jossain Pariisin kulmilla havaittu työtön ranskalainen toimittaja.

Tai sitten se, että Ranskassa on muutenkin jo 10 prosentin työttömyys. Eihän siinä olisi järjen hiventä.

Silti vastaavaa suhtautumistapaa tarjotaan meillä työperäisen maahanmuuton perusmalliksi aivan vakavalla naamalla. Miksi?

Siksi, että se uppoaa hyvin kansaan: ”Tervetuloa vain tänne ahkeroimaan, mutta vasta sitten kun työttömyys on poistettu…”

***
Työperäinen maahanmuutto on nostettu eduskuntavaalien isoksi teemaksi. Siihen voi olla monta näkökulmaa. Yksi on juuri tuo asettuminen itse työnhakijan tilanteeseen.

Voidaan myös puhua vaikka espoolaisesta Sari Sairaanhoitajasta. Rosvoaako hän jonkun työpaikan, jos hän muuttaa maakuntarajan yli Kainuuseen töihin? Vai muuttuuko sama Sari työrosvoksi vasta, jos hän on kotoisin Tallinnasta?
 
***
”Meillä on jo paljon työttömiä” –ajattelu lähtee siitä kuvitelmasta, että on olemassa joku kiinteä työpaikkojen varanto. Jos yksi tyyppi tulee rajan takaa lisää, joku täkäläinen automaattisesti lentää pellolle.

Näinhän ei elävässä elämässä tietenkään ole. Päinvastoin, työ luo työtä. Ahkeruuden tuloksena tarvitaan entistä enemmän työtätekeviä käsiä.

***
Sanotaan myös, että juuri nyt pitää panna hanat kiinni, koska on huonot ajat. Avataan ne sitten taas, jos vaikka viiden tai kymmenen vuoden päästä työteliästä väkeä tarvitaan. Homma vain ei tälläkään foorumilla ole näin yksinkertaista.

Jos jonain päivänä tänne tarvitaan sata, tuhat tai satatuhatta maahanmuuttajaa kaikenlaisiin töihin lääkäreistä siivoojiin, heidän pitää käytännössä silloin jo olla täällä asumassa, suurimman osan ties kuinka pitkään suomalaisiksi juurtuneina. Perheineen ja lapsineen.

Ei siis ole mahdollista, että kun yhtenä päivänä napsautamme sormia, tänne putoaa taivaasta satatuhatta oikeiden alojen ammattilaista, jotka sattumoisin hallitsevat valmiiksi kielen ja muutenkin tuntevat täkäläisen elämänmenon. Ja ovat vielä onnesta soikeina, kun pääsevät tänne meitä lottovoittajia palvelemaan.

Puhumattakaan, että he vielä olisivat työvoimaviranomaisten käsin poimimia valioyksilöitä, juuri niiden alojen osaajia, joilta puuttuu viraston selvitysten mukaan työvoimaa. Kas tuosta shoppaamme Bulgariasta kolme naislääkäriä Harjavaltaan, Puolasta kaksi kuorma-autokuskia Tuupovaaraan, Latviasta sutkin puhelinmyyjän Ristiinaan ja vielä Kosovosta viisi kokenutta rautakaupan kassaa Ideaparkkiin…

Paitsi että se on mahdotonta, se jo ajatteluna on kaikkein karseinta ulkomaalaispolitiikkaa. Ikään kuin Suomi olisi suuri siirtotyömaa, jonka parakkeihin poimimme kuin marjapuskasta sopivasti kypsää työvoimaa tarpeen mukaan. Ja tarvittaessa taas parakit vain nurin, potku perseelle ja ulos maasta.

***
Ettei jäisi epäselväksi, sanotaan tämäkin:

Täällä Suomessa tehdään tietenkin töitä suomalaisilla työehdoilla. Se on tänne tulijan oikeus. Samalla tavoin myös rehellisillä suomalaisilla duunareilla ja yrityksillä on oikeus vaatia, että työehdoista huolehditaan. Jos johonkin pitää panna paukkuja, niin tähän, eikä työvoimabyrokraattiseen venkoiluun.
 

Hyviä uutisia Suomen työläisille! Kiinassa ja Intiassa työntekijät ovat lakkoilleet palkkojensa ja työolojensa puolesta.

Ei siellä mitään massarynnistystä ole meneillään. Pikemminkin olemme saaneet uutisista joitain hyvin hiljaisia signaaleja siitä, että maailma pikkuhiljaa kulkee luontaista rataansa sielläkin.

Tämä sama on tapahtunut kaikkialla muuallakin. Ensin on pakosta tehty työtä nälkäpalkalla ja sitten vähitellen palkat ovat hivuttautuneet ylöspäin. Joskus kovien kumousten ja taistelujen myötä, joskus pehmeämmin liukumin.

Liikuteltavissa olevan matalapalkkatyön tekopaikat ovat muutosten myötä valuneet eteenpäin yhä uusiin halpamaihin. Aikanaan Suomikin oli sellainen, kun mm. tekstiiliteollisuutta siirrettiin Ruotsista tänne.

Sittemmin halvan työn kiertokulku jatkui Suomesta vaikka Portugaliin, sieltä Viroon ja aina edemmäksi itäiseen Eurooppaan, nyttemmin jo pitkät ajat Kiinaan ja Intiaan.

Ja mitä paremmin siellä työläisten elinolot kohenevat, sitä kiivaammin globaalit yritykset etsivät vielä köyhempiä seutuja hyödynnettäväksi. Yhä niitä löytyy Aasiasta ja Afrikasta, mutta sitten ympyrä alkaa olla täysi; maapallo on kierretty.

***
Tämä kaikki ei tapahdu huomenna eikä ensi vuonnakaan. Mutta muutos on todennäköisesti paljon nopeampi kuin arvaammekaan.

Ei Kiinan työläisten palkkataso Suomen korkeuksiin kohoa, ainakaan sellaisessa tulevaisuudessa jonka pystymme näkemään. Mutta muutokset ovat osa kokonaisuutta, jossa palkat ovat usein vain pieni osa kustannuksista. Silti vielä pitkään mitä kummallisimpia asioita kannattaa teettää jossain pallon toisella puolella ja rahdata sitten laivalla ympäri maailmaa.

Yksi tekijä tässä on se, että laivakuljetukset ovat (maatalouden ohella) varmastikin maailman subventoiduin toimiala. Alkaen laivojen rakentamisesta ja päätyen varustamojen ja miehistöjen verotukseen.

Aasiaan valuneita töitä tuskin kannattaa suuressa mitoin haikailla takaisin. Mutta jos siellä työolot hissukseen paranevat, uusien töiden valumisen vauhti ehkä hidastuu. Ja sehän olisi kerrassaan mainiota, kaikkien kannalta.

***
Halvat työt ovat jo menneet, mutta globaalien suomalaisyritysten pääkonttorit eivät ole toistaiseksi täältä kadonneet. Kaukaisen idän sijasta puheissa onkin yleensä ollut niiden siirtyminen suurempiin läntisiin metropoleihin.

Tässä suhteessa Suomea auttaa se, että asiantuntijoiden ja toimihenkilöiden palkoissa Suomi on yhä läntinen halpamaa. Ja näissä toiminnoissa palkat ovat iso tekijä yrityksen kuluissa kiinteistömenojen rinnalla.

Tästä vinkkelistä suuryhtiön pääkonttorin siirtyminen jonnekin Lontooseen tai jenkkilään ei tunnukaan enää kovin suurelta uhkalta.

On tässä yhtymäkohtansa myös verotuksen uudistushankkeisiin. Millään tasolla ei kannattaisi työn verotuksen kiristyksillä kammeta suhteellista palkkatasoa korkeammaksi. Se on yksi tehokas tapa karkottaa työpaikkoja maasta.
 

Verkossa voisi olla paljon enemmän hyviä palveluja, jos pieniä summia kannattaisi jotenkin laskuttaa. Nyt euron tuotteesta laskutuskulut ovat niin suuret, että homma menee tappiolle. Pienemmistä kertasummista puhumattakaan.

Tämä totuus on ollut paha tulppa verkko- ja mobiilipalvelujen kehittelyssä. Kun pieniä ja halpoja tietotuotteita ei ole kannattanut myydä, on yritetty kääriä niistä isompia paketteja, vaikkapa vuositilauksia.

Se on nähty, että ihmiset eivät halua maksaa näistä. Niinpä tiedontuottajat, esimerkiksi lehtiyhtiöt, ovat tarjonneet tavaraansa ilmaiseksi toivoen, että edes ilmoitustulot kattaisivat kulut.

Ei sekään yhtälö ole toiminut, eikä useimpien kohdalla toimi jatkossakaan. Poikkeukset vahvistavat säännön.

***

Näin ei olisi pakko olla. Jos esimerkiksi teleyhtiöt eivät olisi olleet niin ahneita palvelujensa hinnoittelussa, meillä voisi jo olla ihan toimivat tietopalvelujen markkinat, joissa maksu menisi kännykkälaskun yhteydessä.

Mutta kun uuden palvelun aloittamiskulut ovat korkeat ja kuluttajan maksamasta hinnasta leijonanosan vie teleyhtiö, palveluverkko ei ole päässyt kehittymään.

Jostain syystä pankeilla ja luottoyhtiöilläkään ei ole ollut kipinää uuden maksutavan kehittämiseen.

Ei ihme, että hiljattain mm. Nokian yhteiskuntasuhdejohtaja Esko Aho arvosteli Suomen pudonneen mobiilipalvelujen kehityksen kelkasta. Niin onkin.

Jotta meillä olisi kymmenen hyvää toimivaa palvelua, meillä pitäisi olla sata pienempää ja tuhat aloittelevaa ideaa. Nyt tämä aluskasvillisuus on tapettu juurilleen. Ja myös teleyhtiöt kärsivät lyhytnäköisyydestään.

Jotkut massiiviset viihdepalvelut toimivat näilläkin ehdoilla. Mutta pääosa tietopalveluista on liikevaihdoltaan sen verran pientä, että korkeat kulut tyrehdyttävät yrittämisen alkuunsa.

***
Suomessakin on viime aikoina kehitelty ns. nanokukkaroita, joilla pikkuruisten summien maksaminen verkossa olisi asiakkaalle helppoa. Niissä myös palvelun tuottaja saisi kohtuullisen korvauksen ilman että väliporras lypsää koko tuoton.

Näille hankkeille täytyy toivottaa parhainta menestystä. On verkon käyttäjänkin etu, että tarjolle voi tulla paljon uusia, laadukkaita ja luotettavia palveluja.

Mitä nämä uudet hienot palvelut sitten ovat?
Ei harmainta aavistusta. Toistaiseksi ei ole lyönyt leiville kehittää sellaisia palveluja, joille ei ole järkevää myyntitapaa. Parhaat aivot ovat askarrelleet ihan muiden hankkeiden kimpussa.

Jos nanomaksut ottavat tulta alleen, edessä voi kohta olla ties mitä uutta, mielenkiintoista ja yllättävää.

Eletään toivossa!

Pyytämättä ja yllättäen alkaa vaikuttaa siltä, että ensi kevään eduskuntavaaleista on tulossa todella mielenkiintoiset. Demarien jo valitussa Jutta Urpilaisen, Eero Heinäluoman ja Mikael Jungnerin kolmiyhteydessä riittää jännitettä ja jännitettävää moneen suuntaan. Katto on korkealla, seinät levällään ja ovi kannettu kellariin.

Ensi viikonloppuna keskustalaiset vaihtavat Matti Vanhasen selvästi nuorempaan Mari Kiviniemeen ja Jarmo Korhosen selvästi vanhempaan Timo Laaniseen, mikäli ennakkoveikkaukset pitävät. Jos eivät, draama on sitäkin suurempi ja ainakin kilpailevissa puolueissa revetään kiljumaan riemusta.

Joka tapauksessa puheenaiheita riittää sekä pintaliitäjille että vakavammille pohtijoille. Rohkeimmat veikkaavat jopa perinteisen kolmen suuren mahtiaseman murtuvan, mutta se jää nähtäväksi.

***

Vaalitaiston lähtökohtiin, ilmapiiriin ja myös käytännön muotoihin iso vaikutus on ilman muuta vaalirahaskandaalilla, joka horjuttaa osaa puolueista ja myös monia perinteisiä kärkiehdokkaita.

Vaalibudjetit kutistuvat. Se(kin) osaltaan voimistaa sosiaalisen median vyöryä vaalikampanjoissa. Facebookit, twitterit, blogit ja vaalikoneet ovat kamppailun keskiössä.

Vahvoilla ovat ne ehdokkaat, puolueet ja mainostoimistot, jotka hallitsevat muuttuvat mediat muita paremmin.

***

Jos uusien medioiden ihmettelyn sijasta uskoo historian vain toistuvan, kannattaa lyödä vetonsa sen puolesta, että sosialidemokraatit palaavat ensi keväänä hallitukseen.

Suomessa on nimittäin vuoden 1983 jälkeen käyty kuudet eduskuntavaalit, ja vain kerran hallituksen kaksi valtapuoluetta ovat saaneet jatkopestin. Tämä tapahtui vuonna 1999, kun kokoomus ja SDP siirtyivät notkeasti Paavo Lipposen ykkösestä Lipposen Paavon kakkoseen.

Kaikissa muissa vaaleissa oppositiossa pulskistunut kolmas valtapuolue on pyörähtänyt yhden vaalikauden tauon jälkeen takaisin hallitusvaltaan.

Oppositiolla on ikiaikainen oikeus luvata kuu taivaalta ilman lupauksen lunastusvelvollisuutta. Kaikki keinot kelpaavat. Keskusta nousi hallitukseen Irak-paljastuksilla ja kokoomus neljä vuotta myöhemmin Sari Sairaanhoitajan palkankorotuksella.

Niinpä SDP uskaltaakin nyt luvata kaikille  työtä kolmessa kuukaudessa, paljon rakkautta ja vielä heinäluoman korkuisen panssariaidan rajojemme ympärille.

***
Oikeita asia-aiheitakin vaaleihin riittää, jos joku vain sattuisi niistä kiinnostumaan. Kuntatalouden syöksykierre, velkakriisi ja suurten ikäluokkien eläköityminen pakottavat tulevan hallituksen myllertämään maan taloutta ja työelämää syvästi. Ilmastokysymykset eivät ole väistyneet mihinkään.

Ja tietenkin maahanmuutosta jauhetaan, vaikka pääasiassa asian vierestä.

Myös verotuksessa kortit ovat nyt poikkeuksellisen avoinna. Martti Hetemäen verotyöryhmä ehtii avata koko paketin ennen vaaleja, ja sieltä todella löytyy isoa ja pientä veroasiaa itse kullekin mietittäväksi.

Onkin mainiota, että veroista päästään puhumaan avoimesti ja vankalta asiapohjalta ennen vaaleja. Vaalien jälkeisellä hallituksella on silloin koostumuksesta riippumatta vahva selkänoja verouudistustensa perustaksi.
 

Torstaina 20. toukokuuta vuonna 2010 tehtiin Suomessa historiaa. Silloin kirjoitettiin ja toimitettiin juhlallisesti apteekkiin maamme ensimmäinen sähköinen resepti. Sähköinen resepti otettiin käyttöön Turussa Kirkkotien terveysasemalla ja Nummenmäen apteekissa. Pilottikokeita tosin tehtiin jo vuosina 2004-2005.

Tämän vuoden aikana käyttö laajenee myös muualle Turkuun. Suunnitelmien mukaan sähköinen resepti otetaan seuraavaksi käyttöön Kotkassa. Hiljaa hyvä tulee.

Eihän ollut kulunutkaan kuin 12 vuotta siitä, kun Leonia Pankki (vieläkö muistatte?) ryhtyi Meritan ja Osuuspankin jälkeen viimeisenä suurista pankeista tarjoamaan asiakkailleen sähköisiä tilisiirtoja, laskunmaksuja, online-ostoksia ynnä muuta mukavaa verkossa vuonna 1998.

Mitä kaikkea – hyvää ja vähemmän hyvää - olemmekaan ehtineet kuluneiden vuosien aikana jo kokea? Mutta niinkin yksinkertainen asia kuin sähköinen resepti ottaa siis vasta hapuilevia ensi askeleitaan. Uskomatonta!

Tämä kiteyttää sen surkean tavan, jolla tietotekniikka on otettu käyttöön Suomen terveydenhuollossa. Lain mukaan sähköinen resepti pitäisi saada toimimaan koko maassa jo ensi huhtikuussa. Veikkaan, että tätä vauhtia vuonna 1998 syntyneet lapset ehtivät täysi-ikäisiksi ennen kuin sähköinen resepti on levinnyt kattavasti.

***
Kuvittele neljänsadan ihmisen työpaikka, jossa jokainen on hankkinut itse omat tietokoneensa ja järjestelmänsä, kuka mistäkin. Monella heistä on ehkä hyvätkin vermeet, mutta suurella osalla ei.

Niiden hankkiminen on tullut erittäin kalliiksi. Ne eivät keskustele keskenään. Harva osaa niitä kunnolla hyödyntää. Jokaisella kuluu kohtuuton osa työpäivästä niiden käytön opetteluun.  

Jokseenkin tällainen on tilanne tietotekniikan suhteen Suomen kunnissa. Kaikilla on omat systeeminsä. Osa kuulemma tehty aikanaan jopa tahallaan erilaisiksi, jotta naapurikuntaan liittäminen olisi vaikeampaa.

Minua viisaammat asiantuntijat sanovat, että kunnissa on tuhansia ihmisiä tekemässä niitä it-hommia, joiden pitäisi paremmin organisoituna hoitua satojen, jopa kymmenten ihmisten voimin.

Kun hommat eivät pelitä, tietotekniikka usein vain heikentää ja hidastaa sellaisten ammattilaisten kuin lääkärien ja sairaanhoitajien työtä, kun se pitäisi auttaa ja nopeuttaa sitä.

***
 Keskiviikkona 19. toukokuuta, siis päivää ennen Turun Kirkkotien sähköistä reseptiä, 18 kuntaa allekirjoitti aiesopimuksen yhteisen ICT-palvelukeskuksen perustamisesta.

Taustalla on SITRAn puuhaama hanke kuntien yhteistyön kehittämiseksi tietotekniikassa. Palvelukeskuksen myötä on tarkoitus yhteistyöllä parantaa osaamista, yhtenäistää hankintoja ja tuottaa laadukkaampia palveluja nykyistä kustannustehokkaammin. Tavoitteena on, että mukana olisi jo tänä vuonna 50 kuntaa ja 40 prosenttia väestöpohjasta.

Sopii toivoa, että hanke etenee ripeästi. Vihdoinkin vähän valoa pitkään pimeyteen. Kaikki tiedämme, että julkisia palveluja on pakko lähivuosina tehostaa. Tämä on yksi parhaita esimerkkejä siitä, mitä voidaan tehdä järjenkäyttöä lisäämällä. Tehostaminen ei todellakaan tarkoita hiostamista.

Ja kuten Sitran Kuntaohjelman johtaja Antti Kivelä toteaa, ”potentiaalia on paljon.” Todella paljon.
 

”Juoppohan se Costas on aina ollut. Kaikki sen tiesi jo kun se otettiin meidän firmaan duuniin, olisiko ollut 2001 tai jotain. Kostea-Costas oli sen lempinimi jo tullessa.”

”Paavo tiesi sen hyvin. Saulikin, vaikka kuulemma vähän narisi, että mitä täällä taas juoppoja hyysätään. Mutta se oli Fritzille ja Pierrelle jotenkin tärkeä juttu saada se messiin ja nehän täällä jutut aina lopulta päättää.”

”Vähän ketku se on, aina yrittämässä jotain vempautusta. Mutta helevetin hauska ja rento veikko muuten. Yhdessä on vedetty brenkkua monet kerrat. Vaimokin tykkää siitä, tai varsinkin Costaksen pojista. Kävi kylässäkin niillä monta kertaa ja aina kehui että hienoja miehiä.”

”Niin, iso perhe sillä on. Sen takia sen touhuja kai on sitten jatkuvasti katseltu läpi sormien.”

”Aluksi se tietty lupasi pyhästi parantaa tapansa. Fritz ja Pierrekin sanoi jutelleensa sen kanssa ja sopineensa asioista. Mutta tietäähän sen, miten juopon lupausten kanssa yleensä käy. Sama meno vaan jatkui ja paheni.”

”Nyt ollaan sitten ikään kuin viimeisellä rannalla. Äijä pitäisi passittaa hoitoonohjaukseen, kovalle kuurille. Se oli vippaillut vähän kaikilta fyrkkaa ja vetänyt monta päivää ja yötä yhteen putkeen. Sitten se rupesi jo näkemään harhoja ja uhkasi räjäyttää koko firman. Siinä oli varsinkin Diegon ja Ronaldon työhuoneet ihan vieressä, ne olis menneet tuusannuuskaksi saman tien.”

”Kovaa se on varmaan sen muijalle ja kakaroillekin, kun elatus käy niukaksi. Vaikka mehän se porukka varmaan joudutaan elättämään. Timppa heti vinoilikin, että tätä hän on aina sanonut. Missä Costas, siellä ongelma, se jankkaa ja hekottaa.”

”Firman hallituksessa sitä jo käsiteltiin. Kaikkia veetutti aika lailla. Monet kyseli, että miten tässä näin pitkälle on jouduttu, miksei puututtu aikaisemmin? Kuulemma se oli huijannut työhöntulotarkastuksen verikokeessakin. Joku sitten vaan totesi, että myöhäistä pieraista kun on paskat jo housussa. Ja niinhän se vähän on.”

”Sitä mä vähän ihmettelin, kun Eero ja Jutta rupesi siellä kokouksessa suureen ääneen panemaan hanttiin. Eerolla oli sen tavallinen ovela ilme päällä ja Jutta tietysti peesasi.”

”Ne on sentään Costaksen parhaita kavereita olleet molemmat, samasta puolueestakin vissiin. Ja muutenkin samalla tapaa rentoja tyyppejä, aina valmiita sanomaan, että pannaan vaan ranttaliksi, kyllä ne laskut joku sitten maksaa. Otetaan veronmaksajan piikkiin, hehe! Ja aina puhuu kivasti, että kaveria ei jätetä, kunhan se vaan pysyy omassa maassaan ihan omalla tavallaan.”

”Jotenkin se touhu tuntui kaksnaamaiselta. Ne sanoivat, että kapakat on syyllisiä kaikkeen, kun ne on juottaneet Costasta ja tienanneet sillä isot rahat.”

”Ne vaatikin, että ensteks pitää kerätä kaikki Costaksen juomat rahat kapakoilta takaisin. Ja sitten pitää panna heti kieltolaki voimaan, ettei kukaan enää koskaan sortuis viinaan.”

”Muuten ne eivät kuulemma suostu kannattamaan hoitoonohjausta, jos ei näin heti päätetä. Huikkasivat vielä perään, että ties mistä niitä Costaksen kakaroitakin vielä tupsahtaa esiin meidän elätettäväksi.”

”No, toisaalta, kyllähän ne tiesivät, että toiset kuitenkin hoitaa homman ja kerää haukut kaikilta niiltä, jotka olis antaneet Costakselle suoraan fudut, tai sitten olis vaan halunneet kokeilla, että uskaltaako se poika lopulta räjäyttää koko paikan. Eli sillä tavalla ne olivat oikeastaan saletissa.”

”Ei tarvinnut päättää mitään, ja silti homma hoituu. Ja sitten pääsee leveilemään, että me olis hoidettu tää juttu paljon paremmin, mutta kun Jyrki ja Kuiva-Matti veti herneen nenään.” 
 

Kun Elinkeinoelämän Keskusliitto joitakin vuosia sitten ryhtyi nuijimaan nauloja Tupo-Suomen arkkuun, se tiesi, mihin pyrki.

Keskitetty työehdoista sopiminen piti saada loppumaan. Palkoista piti päättää alakohtaisesti ja mieluiten suoraan työpaikoilla. Rivien väliin oli kirjoitettu, että tässä asetelmassa työnantaja olisi vahvemmilla.

Eihän hankkeeseen tietenkään muuten olisi ryhdytty.

***
Nyt on nähty, että EK todella onnistui sammuttamaan intomielisimpienkin tuporomantikkojen haaveilut keskusjärjestöjen rakentamista tuloratkaisujen raameista.

Mitä muuta se sai aikaan?

Ensinnäkin se kuohitsi luotettavimmat neuvottelukumppaninsa, työntekijöiden keskusjärjestöjen johtajat.

Kun se vei Lauri Lylyltä, Mikko Mäenpäältä, Matti Viljaselta ja heidän seuraajiltaan mahdollisuuden vaikuttaa palkoista ja työehdoista sopimiseen, se käytännössä vie muunkin vallan heiltä ja ojentaa sen kultalautasella Antti Rinteelle, Timo Rädylle ja muille kapinakenraaleille.

Eihän valta mihinkään katoa. Se vain vaihtaa asuinsijaa.

Vallan makuun päässeet liittojohtajat näyttävät kolmikolle kaapin paikan, kuten on jo nähty. Kolmikannan leikkimisestä on tullut ulkopuolisen silmin pelkkää näytelmää, kun keskustelijoilla ei enää taida olevan valtuuksia sopia oikeastaan mistään.

Liittojohtajat taustalla lyövät molemmin puolin lukkoon niin ehdottomia kantoja, että väheksytyn Jukka Ahtelan työelämäryhmän tuotokset voivat nousta tulevien saavutusten määrittämällä asteikolla vielä hämmästyttäviin korkeuksiin.  

***

Kysymys ei ole ensisijaisesti henkilöistä. Se vain on niin, että kuka tahansa suuren keskusjärjestön vetäjä joutuu päivät pitkät yhdistelemään hyvin ristiriitaisten porukoiden etuja ja hänen valtansa ensisijainen lähde on kyky sopia ja sovitella. Tekemällä oppii.

Vastaavasti liittojohtajan roolissa on ajettava härkäpäisesti oman väen etua. Muuten on kohta entinen liittojohtaja.

Vanhoina vallantäyteisinä aikoinaan keskusjärjestöpomot saattoivat hakea tukea maltillisimmista liittojohtajista. Nyt kovapäisimmät kohta määrittävät suunnan ja tahdin. Ei se ehkä merkitse kaikkien sotaa kaikkia vastaan, mutta vähän sen suuntaista.

***
Mitä muuta on saatu?

Koko kevät on ollut jatkuvaa rähinää ja samanlaista on luvassa jatkossakin. Tästä eteenpäin on aina joku taistelu päällä. Ja kuten on huomattu, pienikin kina pystyy pysäyttämään puoli Suomea. Nyt niitä on luvassa toinen toisensa jälkeen.

Asemia haetaan laillisten ja laittomien yhteenottojen kautta. Työpaikkojen erimielisyydet puidaan raastuvassa. Periksi ei anneta kummallakaan puolella.

En tiedä, halusiko EK kaikkea tätä? Ehkä se sai mitä tilasi, mutta kuormassa taisi tulla kylkiäisiksi kaikenlaista muutakin.

PS. Seuraako kolmikannan alamäestä parlamentaarisen demokratian uusi kukoistus?

Enpä usko. Kolmikannan kautta heikompikin hallitus on pystynyt ujuttamaan läpi myös kipeitä ja epäsuosittuja ratkaisuja. Niitä on lähivuosina edessä monia.

Mutta mikä hallitus ajaa keljuja hankkeita omin voimin läpi, kun se saa jatkossa vastaansa järkähtämättömän ay-liikkeen, kulloisenkin opposition ja sosiaalisen median sankkenevan populistilauman, jota ei kannata väheksyä.

Kansansuosiota kaipaavan hallituksen tahdon lamauttava ei-rintama syntyy kevyesti mistä tahansa aiheesta, ja kohta täälläkin tapaillaan kreikkalaisen zorbaksen askelia
 

Talouden kasvu on huono päämäärä ja bruttokansantuote kerrassaan kehno hyvinvoinnin mittari. Onnellisuus löytyy toisaalta.

Tämä  terveesti politiikan valtavirtaa kyseenalaistava ajattelu pulpahtaa aina silloin tällöin keskusteluun. Nyt ajatushautomo Demos on tehnyt WWF:n tilauksesta Onnellisuuspoliittisen manifestin, joka sisältää 15 käytännön politiikkaan suunnattua ehdotusta onnellisuuden lisäämiseksi.

Julistuksen perustana on se, että ihmisten lasketaan käyttävän kuluvana vuonna luonnonvaroja noin 1,5 kertaa yli maapallon kestävän kantokyvyn.

Manifestissa todetaan, että ympäristöä kuormittava talouskasvu ei tällä vauhdilla enää lisää hyvinvointia, vaan se syö tulevien sukupolvien luonnonvarat. Siksi hyvinvoinnin mittarit pitäisikin pohtia uusiksi ja bkt ainakin kärrätä mittareiden ongelmajätelaitokselle.

***

Olen vahvasti samaa mieltä siitä, että talousmittareilla on ajattelussamme ja varsinkin käytännön politiikassa liian suuri valta. On helppo löytää esimerkkejä onnellisista asioista – alkaen vaikka rakkaudesta - joita bkt ei lainkaan mittaa. Ja vastaavasti ikävyyksistä, jotka vain kasvattavat bkt:ta, kun ensin tehdään tuhoja ja sitten korjataan jälkiä.

Siihenkin manifestin keskeiseen ajatukseen on helppo yhtyä, että oravanpyörässä juokseminen ei tietyn perustason jälkeen kohenna henkilökohtaisen onnellisuuden tasoa.

Onnellisuuspolitiikkaa siis tarvitaan.

***
Hitaamman elämän onnellisuusajattelussa on kuitenkin vielä yksi pieni ratkaisematon ongelma.

Yleensä ”hullu paljon työtä tekee” –ajattelu saa riemastuneimman vastaanoton juuri niiltä, jotka toisaalta lämpimimmin arvostavat myös hyviä julkisia palveluja ja yhteisvastuuta; kouluja, kirjastoja, opintotukea, työttömyysturvaa, päivähoitoa, lapsilisiä, vanhuspalveluita…

Ikävä todeta, mutta valitettavasti juuri bkt:lla mitattava työnteko ja taloudellinen toiminta on tähän asti ollut ainoa tapa tuottaa niitä verotuloja, joilla tämä hyvinvoinnin julkinen osuus kustannetaan. Ja on sitä vastakin.

Eli jos sinä ja minä päätämme vähän hellittää työntekoa ja nauttia sen sijaan virikkeellisestä vapaa-ajasta ja kauniista luonnosta, oma onnellisuutemme voi siitä hyvinkin kasvaa. Samalla kuitenkin julkiselle hyvinvoinnille suorittamamme taksvärkki alkaa kuihtua.

Itse asiassa julkisen sektorin toimintakyky on yhteiskunnassamme kaikkein voimakkaimmin riippuvainen jatkuvasta taloudellisesta kasvusta, pakkotahtisesta työstä ja kiivaasta kuluttamisesta.

***
Jätin tarkoituksella hyvinvointipalvelujen listasta sairaanhoidon pois. Siinä kohdalla Demos nimittäin vähintään rivien välissä ilmaisee, että sairaanhoitoon hassattuja rahoja pitäisi vähentää, kunhan vain kunnon elämäntavoilla tuotamme enemmän terveyttä ja hoitotestamentilla kuitataan loput.

Muita onnellisemman elämisen nimissä karsittavia bkt-palveluita tai tukia en sen sijaan ensi silmäyksellä löytänyt Demoksen manifestista. Niitäkin pitäisi tällaisessa julistuksessa pohtia. Talouskasvun ja julkisten palvelujen noidankehä on vaikea yhtälö, jonka ratkaiseminen voisi olla vaikka kunnianhimoisen ajatushautomon seuraava haaste.

***
Tutustukaa ihmeessä onnellisuusmanifestiin. Se antaa paljon parempaa ajattelemisen aihetta kuin päivästä toiseen medioissa pyörivä politiikan henkilösirkus.
 

Laiskottelin ja kapinoin lukioaikoina niin, että en millään olisi päässyt yliopistoon, jos paikat olisi jaettu pelkästään ylioppilastutkinnon perusteella.

Sinne silti päädyin pääsykokeiden perusteella. Voi toki olla, että parempi olisi ollut toisin. Siihen aikaan nimittäin yhteiskuntatieteen opinnoilla Tampereen yliopistossa oli pelkästään tyhmentävä vaikutus ihmiseen.

Tästä huolimatta (tai tämän takia) kohkaus pääsykokeiden autuaallisesta vaikutuksesta opiskelijavalinnoissa on minusta tuntunut täysin suhteettomalta.

***
Ikään kuin ehdotettu painopisteen siirto valinnoissa tarkoittaisi automaattisesti pääsykokeiden lakkauttamista kokonaan. Toivottavasti tällainen massiivinen väärintulkinta ei heijasta tämän päivän yliopistokoulutettujen kykyä hahmottaa suhteellisia muutoksia yleensäkin.

Tosin tällaista se yhteiskunnallinen keskustelu näinä aikoina on. Perustetaan tukiryhmiä ja laaditaan adresseja vastustamaan sen ja sen lakkauttamista. Kuitenkin useimmiten tärkeät yhteiskunnan muutokset ovat sitä, että jotain vähennetään tai jonnekin lisätään. Niin kuin tässäkin tapauksessa.

***
Minä kannatan lämpimästi sitä mallia, jossa osa opiskelijoista valitaan suoraan ylioppilastutkinnon näytöillä. Tietenkin painotetusti niin, että matemaattisella alalla matikan näytöillä on paljon isompi paino kuin vaikka ranskan taidoilla. Ja päinvastoin.

Yhtä selkeästi sitten pitää olla toinen väylä meille, joilla yo-näytöt eivät riitä, tai jotka ovat edenneet elämässään mutkaisempia teitä. Siinä paikat jaetaan puhtaalta pöydältä.

Mutta kaikkien juoksuttamisessa pääsykokeiden kautta ei ole ollut tähänkään asti mitään mieltä. Kyllä ne lukion hikipingot tytöt hoitavat itsensä lääkärin tai juristin opintoihin pääsykokeidenkin kautta, jos se heitä kiinnostaa.

Miksi heitä pitäisi turhaan vielä pääsykokeilla kyykyttää, kun he ovat jo näyttönsä antaneet?

Ajankohtaista jääkiekkovertausta käyttäen, päästetään runkosarjan parhaat vain suoraan playoffeihin. Huonommin pärjänneillä on silti mahdollisuus säälipleijareiden kautta yltää vaikka mihin.

Veikkaan, että uudistetulla systeemillä suunnilleen samat ihmiset valtaavat opiskelupaikat jatkossakin. Mutta vähemmillä (turhilla) välivuosilla ja vähemmällä pääsykoebisneksellä. Välivuosi lukion jälkeen voi olla tervekin, mutta miksi tuhlata sitä pänttäykseen? Päästetään välivuoden viettäjät mieluummin lentämään maailmalle ja oppimaan elämää.

Ahteriaan ehtii kuluttaa luentosaleissa ihan tarpeeksi, kun varsinaiset opinnot alkavat.

***
Yksi koulukunta julistaa, että kaikille yhteiset pääsykokeet tarvitaan motivaation mittaamiseen. Höpö höpö. Jos se olisi oleellista, motivoituneimmat voitaisiin helpommin karsia istuttamalla pyrkijöitä vaikka saunassa tai ilman ruokaa, kunnes vähemmän innostuneet luopuvat leikistä.

Jos siis se hirmuinen motivaatio olisi niin oleellista. Mutta viisaasti sanotaan, että ei armeijaan kaivata niitä, jotka ovat kaikkein sotahulluimpia (=motivoituneimpia). Politiikassa vallanhimoisimmat (=motivoituneimmat) voivat olla kaikkein vaarallisimpia tyyppejä.

Samalla tavoin yltiöpäinen halu pyrkiä vuodesta toiseen opiskelemaan jotain suosittua alaa ei välttämättä lainkaan kerro soveltuvuudesta kyseiseen hommaan. Monessa tapauksessa se kertoo ihan päinvastaisesta; suhteellisuudentajun vääristymisestä, kyvyttömyydestä joustaa omassa ajattelussaan ja löytää elämässään uusia vaihtoehtoja…

Niin että uudistetaan ihmeessä opiskelijavalinnat. Jo on aikakin. Älä anna periksi, opetusministeri Virkkunen!

Ystäväni Jaska täytti juuri 63. Mikä upea ilon ja vapauden päivä!

Ei. Jaska ei jäänyt eläkkeelle. Hänelle koitti muuten vain vapauden aika. Tästä eteenpäin hän saa olla vapaasti töissä, jos huvittaa. Jos ei, eläkkeelle voi jäädä vaikka saman tien.

Tällainen vapaus on väkevä voima. 63-68 vuoden eläkehaarukka on vuoden 2005 eläkeuudistuksen ehdottomasti viisaimpia puolia.

Nimittäin aika pian viidenkympin jälkeen ihmisten vaihtoehdot työelämässä alkavat kaventua. Monella toki jo paljon aikaisemmin. Jos omalla työpaikalla on tilaa edetä uralla, se on vielä mahdollista. Mutta poikittaisesta liikkumisesta työpaikasta toiseen tulee vuosi vuodelta harvinaisempaa ylellisyyttä.

Nuorempana harva miettii työpaikkaansa tulevien työvuosien kannalta. Edessä oleva kvartaali voi tarkoittaa neljännesvuotta tai neljännesvuosisataa. Turha sitä on miettiä.

Mutta yli viisikymppinen oppii helposti laskemaan edessä olevia vuosia. Vielä tusinan verran vuosia täällä tai – vielä huonompana vaihtoehtona – jossain heittopussina tai työtä vailla. Aika pakkotahtinen valinta.

Todellisuudessa työ voi olla ihan mukavaa. Tai sitten ei. Jollekin pomo on kivi kengässä. Toisella nuoremmat työkaverit hengittävät niskaan. Tai työtehtävät eivät muuten vain istu kohdalleen. Harmittaa, kun omaa osaamista ei pääse kunnolla käyttämään.

Kaikissa asioissa on aina hyvät ja huonot puolensa, mutta tuollaisessa tilanteessa aika äkkiä tuijottaa silmänsä sokeaksi niihin huonoihin. Vähän kuin parisuhteessa, joka alkaa mennä pieleen. Kumppanissa näkee vain huonoimmat puolet ja ne tuntuvat kasvavan kasvamistaan.

Ei ihme, että Jaskakin vuosi sitten oli tasan varma, että jää eläkkeelle heti kun ikäraja taittuu. Rajan lähestyessä hän vähitellen alkoi fundeerata, mitä mukaviakin puolia töissä oli. Hän rohkeni puhumaan vähän töitten järjestelyistäkin. Ja päätyi lopulta jatkamaan, ihan vain toistaiseksi.

Nyt Jaska jatkaa ihan kohtuullisen tyytyväisenä töissä, uusituissa tehtävissä, uusilla joustavammilla työajoilla. Eläkkeen superkarttuma on pieni lisäkannustin, mutta ei hän sen takia. Ihan muuten vain, siihen saakka kuin huvittaa ja on sellainen tunne, että oma osaaminen vielä kelpaa. Ja jos terveyttä riittää.

Muutaman kuukauden tai pari vuotta. Oman itsensä herrana.

 

PS. Juuri tätä Jaskaa ei oikeasti ole olemassa. Mutta monta muuta samanlaista on ja hyvä niin.

Kun eläkeryhmät jatkavat pohdintojaan, vapaus työssä ja työhön voisi olla niiden ykkösasia. Se hakkaa pidennetyn pakkotyön mennen tullen.

Tästä aiheesta myös:

Sitä teet mitä mittaat
Neuvostoliittolainen sauvasuristin
Samaan aikaan toisaalla
Saako sairasta häiritä?
Ei saa sotkea eläkebunkkereita

”Metsän myyjä nauttii nyt kulta-ajoista. Hinnat ovat korkealla.

Kolikon kääntöpuolella kannetaan suurta huolta metsäteollisuuden tulevaisuudesta, kun halvan puun virta Venäjältä uhkaa tyrehtyä. Uhan siivittämänä yliasiamies Esko Ahon johtama työryhmä latoi äskettäin hallitukselle esityksiä kotimaisten hakkuiden lisäämisestä. Yksi esityksistä oli juuri tällaisen valistuksen lisääminen.

Ahon ryhmässä istui arvokkaita asianosaisia. Metsäjohtajien rinnalla vielä ay-pomot Lauri Ihalainen, Jouko Ahonen ja Antti Rinne.  Niinpä se ei tyytynyt leikkimään käpylehmillä. Teollisuutta varten pitäisi kaataa puita vielä 15 miljoonaa kuutiota (lähes kolmannes) nykyistä enemmän.

Näin suuri äkkinousu olisi huikea hyppäys alalla kuin alalla, varsinkin kun ei eletä sosialistisessa suunnitelmataloudessa. Metsän kasvun puolesta se ehkä hyvinkin onnistuisi, mutta kun ne pahuksen puut vielä seisovat väärissä paikoissa.

Monet työryhmän ehdotukset pulman ratkaisemiseksi kuulostavat ihan järkeviltä. Esimerkiksi alemman tieverkon ja metsäautoteiden kunnostamisesta voisi hyötyä muukin liikkuminen matkailusta marjastukseen.  Syrjäseutujen asumisesta ja työssäkäynnistä puhumattakaan.

Silti vähän tuntuu, että suuressa innossa on jossain kohtaa mopo karannut käsistä. Veronmaksajan piikki on ollut todella pitkä, kun sekä metsänomistajille että teollisuudelle on mietitty porkkanoita.

Jos valtavin yhteisin ponnistuksin metsistä lopulta nyhdettäisiin kolmannes lisää puuta tehtaille, löytyykö oikeasti kaikelle tuotetulle paperille maksuhaluisia ostajia? Tunnen työni puolesta lehtialan trendit maailmalta huomattavasti metsiä paremmin, ja voin vakuuttaa, että Taloustaidon tapaiset jatkuvasti levikkiään kasvattavat lehdet ovat nykyään suuria harvinaisuuksia.

Ennen kuin ylituotannon pulmiin asti päästään, täytyisi jostain haalia tuhansittain metsäkonealan ammattilaisia perämetsiin töihin. Siis vaikka tekijöistä on jo nykyisellään huutava pula. Ei näitä uusia kortistosta poimita vaan muista töistä. Ja millä houkutellaan, jos ei paremmilla liksoilla ja mukavammilla työoloilla? Mistä niille kyllin hyville palkoille saadaan maksaja, kun ei ole tähänkään asti löytynyt?

Ja vielä. 100-150 miljoonaa euroa ehdotetaan käytettäväksi kolmen korpiradan kunnostamiseen vuosina 2009-2011. Se on iso raha. Vapise Vantaan kehärata ja Sipoon metro! Ynnä muut tie- ja ratahankkeet, joista hallitus ja eduskunta ovat vääntäneet kättä tuhannet päivät ja yöt.

Nyt topparoikka kolisteleekin metsien läpi Porokylästä Vuokattiin, Joensuusta Ilomantsiin ja Äänekoskelta Haapajärvelle. Kaikista näistä radoista aika hyvin tiedetään, että niiden ainoa käyttötarkoitus olisi kuljettaa junalla puuta yhteen suuntaan ja ajaa tyhjänä takaisin.

Miten vaikkapa StoraEnson Wallenbergit tai UPM:n omistajat osallistuisivat omaan yksityiskäyttöönsä kunnostettujen ratojen kuluihin?  Jos sanotaan, että osallistuvat vain veroja ja ratamaksuja maksamalla, odottavan aika voi olla pitkä.

Ja mistä saadaan takeet siitä, että vaikkapa ylituotannon uhatessa – tai puutullien uudelleen poistuessa  -  korpia eivät jää halkomaan tyhjät miljoonaraiteet?

Ei mistään. Eihän pörssiyhtiö sellaisia takeita voi antaa, se on jo nähty.

Huoli metsäteollisuudesta on aiheellinen. Jos tehdas kerran pannaan nurin, se ei enää palaa. Silti ei ehkä kannata toteuttaa kaikkea, mitä toiveitten tynnyriin on kiireessä viskottu.  Ainakaan veronmaksajien piikkiin.”

***
Kirjoitin tämän pääkirjoituksen maaliskuussa 2008 ilmestyneeseen Taloustaitoon heti Ahon työryhmän väliraportin ilmestyttyä. Pääministeri Matti Vanhasen hallitus ei tietenkään varoitteluista piitannut, vaan heittäytyi heti toteuttamaan kaikki hurjimmatkin ehdotukset.

Nyt, 25.3.2010 julkistettiin VM:n apulaisbudjettipäällikkö Markus Sovalan johtaman kolmen ministeriön virkamiestyöryhmän selvitys ”metsäteollisuuden toimintakyvyn edellyttämistä liikenneinvestoinneista.”

Selvityksessä todetaan virkamiesmäisen kohteliain sanankääntein, että pannaan nyt jo ihmeessä stoppi tälle hullutukselle. Rivien välissä ja vähän riveilläkin ilmaistaan, että harvoin on näin huterasti perustelluilla päätöksillä heitetty rahaa taivaan tuuliin.

Mitä tästä opimme? Aina ei kannata kaiken maailman puuhiin heittäytyä, vaikka toiveiden tynnyriä olisi täyttämässä arvovaltainenkin porukka.

Ja toiseksi. Lyhytnäköinen kvartaalin mittainen perspektiivi ei aina ole yritysjohtajien yksioikeus. Samaan pystyvät joskus kokeneet poliitikot ja työmarkkinapamputkin. Valitettavasti.
 

Tiesitkö, että poliitikot ovat juuri nyt tappavan vaarallisia, kaikkialla maailmassa? He voivat syöstä meidät kaikki turmioon ihan vain tekemällä huonoja päätöksiä.

En oikein osannut tätä poliitikkojen tärkeyttä aiemmin arvostaakaan, kunnes viime viikolla johdin puhetta Vero2010-tapahtuman sijoituspaneelissa. Paikalla oli kolme kokenutta ja osaavaa talouden asiantuntijaa; tutkimusjohtaja Jussi Hyöty Pohjolasta, pääekonomisti Jari Järvinen Tapiolasta ja markkinastrategi Tomas Hildebrandt Evlistä.

 

Kaikilla oli meikäläiseen verrattuna moninkertaisesti tietoa ja näkemystä siitä, mihin suuntaan talouden viisarit osoittavat. Ja sieltähän se huolestuttava tieto tuli, kaikilta vähän eri sanoin.

 

 

TALOUDEN kehitys lähivuosina on nimittäin tavattoman epävarmaa. Tulee jyrkkiä nousuja ja laskuja.

 

Mutta yksi uhka on ylitse muiden; poliittinen järjestelmäriski. Se tarkoittaa, että korkeat poliittiset päättäjät eivät onnistukaan elvyttämään ja sen jälkeen kiristämään julkista taloutta parhaalla tavalla, vaan Kreikan tyyppiset korttitalot romahtelevat siellä täällä.

 

Haastehan on äärimmäisen vaikea. Yhtälön ratkaiseminen vaatii paitsi loistavaa taitoa ja nappiin onnistunutta ajoitusta, myös roppakaupalla hyvää onnea.

 

Jos tämä ei onnistu, toteutuu poliittinen riski.

 

JOKIN tässä puheessa rassaa. Enkä nyt tarkoita juuri paneelikolmikkoamme; samoilla sanoilla puhutaan missä tahansa, missä taloutta ennustellaan  ja piirretään käyriksi.

 

Siis jos vaikkapa EU:n päättäjät toimivat niin erinomaisen viisaasti, että Kreikan kriisi saadaan suuremmitta häiriöittä puretuksi, niin ikään kuin mitään ei ole tapahtunut? Mutta jos eivät onnistu, poliitikkoriski toteutuu.

 

Eli kaiken aikaa operoidaan miinusmerkkisellä puolella.

 

Mutta missä ihmeessä sitten piileksii pankkiiririski? Miksei missään skenaarioissa näy uhkakuvana sitä, että juuri nämä rahanpyörityksen ruhtinaallisesti palkitut ammattilaiset mokaavat oikein joukolla – jälleen kerran?

 

 Ei. Jos hyvin menee, Morgan Stanleyn, JPMorgan Chasen ja Goldman Sachsin pojat ja tytöt ovat palkkionsa ansainneet. Jos huonosti käy, se on sitten taas poliitikkojen vika.

 

Ja kuitenkin, jos jotain olemme tuoreesta pankkikriisistä oppineet, investointipankkien toimintaan kytkeytyy kaiken aikaa vakava järjestelmäriskin mahdollisuus. Ongelma on se, ettei tätä riskiä voi oikein poistaakaan kaatamatta koko järjestelmää.

 

Se kanssa on vain pakko elää. Mutta voisi asioista puhua sentään oikeilla nimillä.

 

MITÄ muuten sitten tapahtuu, jos tämä mainittu poliitikkoriski toteutuu? Valtiot vain uppoavat syvemmälle velkakierteeseen eikä mikään konsti oikein ota toimiakseen?

 

Siihen panelisteilla oli lopulta ihan lohdullinen näkemys. Se on niin iso riski, että sen ei kerta kaikkiaan anneta toteutua. Ei voida antaa.

 

Jos ei muu auta, vaihdetaan pelisääntöjä. Kenen eduksi, se onkin sitten toinen juttu.

 

OECD tyrmää Hesarin tietojen mukaan  Jukka Ahtelan työelämäryhmän ehdotukset työurien pidentämisestä, koska ”on mahdotonta laskea vuosina, miten ehdotukset pidentäisivät työuria.”

Kotimainen tutkimuslaitos Etla sanoo tämän vielä selkeämmin:”Ei ole olemassa tutkimustietoa, jonka avulla voitaisiin arvioida, kuinka paljon näiden ehdotusten toteuttaminen vaikuttaisi eläkeikään… Väitteille ei siten ole perusteita…”

 

Ovatko nämä arviot oikeassa vai väärässä? Kyllä ja ei.

 

***

Oikeassa ne ovat siksi, että Suomen kansainvälinen luottokelpoisuus vaatii yksinkertaisia ja mitattavia esityksiä.

 

Luottokelpoisuutta arvioivat laitokset ovat nimittäin hyvin yksinkertaisia. Ne ovat niin yksinkertaisia, että ne mm. pitivät suunnilleen kaikkia talouskriisissä romahtaneita pankkeja ja valtiota loppuun asti parhaimman AAA-luokan suoriutujina.

 

Kunnes sitten tuli romahdus, hupsista. Nyt ne ovat korkeintaan taloudellisen AA-kerhon sinnittelijöitä.

 

Yksinkertaisuudestaan huolimatta näillä laitoksilla on suuri valta. Erityisesti kun suunnilleen kaikki maailman maat ovat velkaantuneina samassa luottojonossa.

 

Jos siis pitää valita rautakangesta väännetty selkeä halki-poikki-pinoon –malli tai monimutkainen toimenpiteiden kokonaisuus, kankilinja on luotonoton kannalta selkeästi parempi. Täysin riippumatta siitä, kummalla tavalla oikeasti päästään tuloksiin työurien suhteen.

 

***

Väärässä tällaiset arviot ovat ihan samasta syystä. ”Sitä teet, mitä mittaat” –linja voi johtaa yhteiskunnassa erittäin vaarallisiin virhearvioihin.

 

Se asettaa helposti mitattavissa olevat keinot etusijalle vain mittareiden takia, ei lopputuloksen. Vaikka mittari olisi kuinka tarkka, se voi mitata lopputuloksen kannalta ihan väärää asiaa.

 

Hyvä esimerkki on terveydenhuolto. Jos tähdätään vain mitattavissa oleviin (kalliisiin) terveydenhuoltosuoritteisiin, vaikeammin mitattavat (ja edullisemmat) terveyden edistämisen keinot jäävät helposti taka-alalle.

 

Esimerkiksi ennaltaehkäisevistä keinoista ei rehellisesti ottaen pysty sanomaan paljoa sen tarkempaa, kuin mitä leveällä pensselillä voi sutia taivaanrantaan. Silti ne voivat olla moninkertaisesti parempia kuin ne konstit, joista voidaan piirtää millimetrintarkkaa tuloskäyrää.

 

***

Mittareista riippumatta Ahtelan ryhmän ehdotuksilla tuskin vielä ratkaistaan työurien pidentämisen solmua. Asiaan joudutaan palaamaan. Mutta pannaan nyt ensin niitäkin parhaasta päästä toimeksi eikä jäädä peukaloita pyörittämään.

 

Ja jos ihan silmänlumeeksi tavoitellaan vain luottokelpoisuutta edistäviä näennäistoimia, pitäisikö kutsua Amerikasta itsensä Goldman Sachs neuvomaan meitä? Sen avulla ja vinkeillähän Kreikkakin kuulemma vuosikaudet huijasi koko Euroopan Unionia.

 

Tästä aiheesta myös:

Neuvostoliittolainen sauvasuristin.

Samaan aikaan toisaalla.

Saako sairasta häiritä.

Ei saa sotkea eläkebunkkereita.

 

 

Voiko ministeri olla päättämässä raha-automaattiyhdistyksen avustuksista, jos hänen siskonkumminkaimansa asui joskus vanhustentalossa, jota RAY rahoittaa? Tämän suuntaisia pohdittiin, kun hallitus joku viikko sitten teki päätöksiä RAY:n rahoista.

Lopulta pari ministeriä jääväsikin itsensä päätöksenteosta. Joko kannanottona pääministeriVanhasen ympärillä ryöpsähtäneeseen jääviyskeskusteluun tai sitten ihan vakaasta harkinnasta. Molempi pahempi.

 

***

On hyvä, että poliittisten päättäjien taustoja ja puolueiden vaalityön rahoitusta on pari viime vuotta tongittu. Paljon tärkeää ja vähän törkeääkin on saatu päivänvaloon. Lopputuloksena avoimuus ehkä lisääntyy, ja se on oikein hyvä juttu.

 

Mutta on tässä noussut esiin aika kummajaisiakin. Niin kuin tämä jääviyden taivastelu. Päivystävien dosenttien ja meidän harrastelijajuristien laintulkinnoilla väännetään äkkiä jääviyden käsite sellaisiin ulottuvuuksiin, että sen piirissä on kohta kaikki inhimillinen toiminta.

 

Mistä on esimerkiksi ministerille enemmän henkilökohtaista – jopa taloudellista – hyötyä kuin hänen oman puolueensa menestyksestä? Voiko siis kukaan ministeri ollenkaan osallistua puoluetukea tai vaalilakia – tai ylipäätään politiikkaa - koskeviin päätöksiin?

 

Lisäksi Suomen kokoisessa maassa puolet kansasta on äkkiä laskien ministerien sukulaisia, tuttuja tai palkintoaan odottavia kannattajia ja tukijoita. Tai vielä pahempi, vastustajia ja vihamiehiä. Aina jäävi?

 

Äärimmäinen jääviystulkinta olisi terveen järjen vastainen halvaannuttaessaan koko päätöksenteon. Mutta olisi siinä muitakin huonoja puolia.

 

Päättäjistä jäävittömin olisi se, jolla on kulloinkin käsiteltävään asiaan vähiten yhteyksiä ja niukimmin tiedon tuomaa tuskaa. Sitäkin enemmän ehkä asenteita ja ennakkoluuloja.

 

***

Päättäjiä ei kuitenkaan ole valittu jääväämään itseään vaan kantamaan vastuuta. Sekä helpoista että vaikeista päätöksistä. Tätä vastuuta ei pidä kiertää luiskahtamalla ilman aihetta jääviyden suojiin.

 

Jos hyväksyisimme ylikorostetun jääviysperiaatteen, rivien välissä itse asiassa nielisimme päätöksenteon puolueellisuuden. Ja ainakaan minä en pitäisi ministerin luottamuksen arvoisena sellaista henkilöä, jonka ei lähtökohtaisesti voi olettaa käsittelevän asioita asioina, riippumatta siitä onko niiden kohteena mummin serkun kummipoika, innokas puoluetoveri tai kotimaakunnan kellokas.

 

***

Ollaan silti realisteja. Aina ei kaikilla omien ja yhteisten rahojen pitäminen erillään vain onnistu. Puolueet vetävät yhä nimityspäätöksissä kotiinpäin silloinkin, kun toisin väitetään.

 

Tähän lääkkeeksi tarvitaan ennen kaikkea avoimuutta ja ärhäkkää seurantaa, ei jäävistelyä. tietysti entistä selvempää ja yksiselitteisempää lainsäädäntöä ja sen tulkintaa. Etteivät lain kirjain ja maan tapa pääse liihottelemaan aivan eri suunnille.

 

Ja vielä toistaiseksi ssshhhh!

Laki uusista eläkesäästäjien ps-tileistä tuli voimaan vuodenvaihteessa, mutta toistaiseksi on aivan hiljaista. Tosi toiminta alkaa vasta huhtikuussa.

Nyt vain odotellaan, sillä pankit ja rahastoyhtiöt eivät mielellään kerro etukäteen kilpailijoille, millaisia ps-tuotteita ne kohta tarjoavat – ja mihin hintaan.

 

Silti pinnan alla käy kova kuhina. Huhtikuussa alkaa ilotulitus.

 

***

 

Tähän on monta syytä.

 

Ps-tilien myötä pankkien ja alan yritysten hyllyillä on pitkästä aikaa jotain uutta tavaraa myytäväksi säästäväisille asiakkaille. Tavallisissa säästötileissä ei ole ollut paljoa kehumista sen jälkeen, kun islantilaiset korkosoturit nostivat kytkintä. Eikä rahastojen tuotoissa, jos sihti on yltänyt vähänkään yli vuoden. Puhumattakaan osakesäästämisestä, josta ei puhuta.

 

Tänä keväänä on liikkeellä paljon ”liikkuvia äänestäjiä”. Moni kurkkii tuttua ykköspankkiaan pitemmälle. Tämä on tilaisuus pienemmille yrittäjille – ja markkinaosuustaiston paikka isoille.

 

Vaikka ps-tilin siirtäminen yhtiöstä toiseen onnistuu toisin kuin vakuutussäästäjiltä tähän asti, on helppo veikata, että pääosa markkinakakusta jaetaan aika pian. Asiakkaat puntaroivat vaihtoehtoja aikansa – ja asettuvat sen jälkeen taloksi yhden palveluntarjoajan huomaan.

 

***

Mahdolliset ps-tilisäästäjät ovat pankkien näkökulmasta kaikin puolin hyviä asiakkaita. Rahoistaan huolta pitäviä, tavoitteellisia ja ehkä kiinnostuneita muistakin palveluista. Kunhan se kiinnostus ensin herätetään.

 

Ps-tileistä voikin tulla pankkien varainhoidon sisäänheittotuotteita. Ja varainhoito taas on alue, joka nyt on vahvasti muodissa. Miljonäärien lisäksi alkaa kiinnostaa jo keskiluokankin säästöjen hallinnointi.

 

***

 

Ps-tuotteita tulee olemaan laidasta laitaan. Toisessa päässä tarjotaan hyvin yksinkertaista säästötiliä sille, joka haluaa vain helpolla ja turvallisella tavalla hyödyntää verovähennystä.

 

Toisella laidalla on sitten luvassa omaehtoista osakesäästämistä ja varainhoitoa.

 

Palvelujen hinnoittelussa haetaan ensin suuntaa, mutta sekin haitari asettunee tietylle tasolle aika pian.

 

***

 

Tavallisen säästäjän kannattaa keväisen humun keskellä huolella punnita omia tarpeitaan ja eri vaihtoehtoja. Kannattaako ps-tili ylipäätään ja jos, niin millainen?

 

Todennäköistä on, että ylilyöntejäkin tarjonnassa sattuu. Esimerkiksi verovähennystä ylikorostetaan. Kysehän on pääosin vain veronmaksun lykkäämisestä.

 

***

 

Taloustaidon lukijoille tarjotaan tietoa ps-tileistä koko kevään ajan. Kerromme niiden verotuksesta, eri tuotteista ja vaihtoehdoista – ja myös niistä sudenkuopista, joita on syytä välttää. Ps-tilit ovat laajasti esillä myös Veronmaksajien Vero2010 –tapahtumassa.

Erään helmikuun ensimmäisenä maanantaina valtiovarainministeriön ylijohtaja Jukka Pekkarinen kertoi, että Suomen julkinen talous ajautuu umpikujaan. ”Ilman sopeutustoimia joudutaan kestämättömään tilanteeseen.”

 

Ongelman ratkaisemiseksi hän manasi ennen kaikkea rakenteellisia toimia, mutta sen lisäksi kaikkien menojen kriittistä arviointia ja supistuksia sekä verojenkin kiristyksiä.

 

Vai niin, saisikohan tästä jonkun pikku uutisen raapaistuksi seiskasivun alalaitaan, pohti Pekkarista kuunteleva toimittaja.

 

***

Samaan aikaan toisaalla katkesivat neuvottelut kuntien työntekijöiden palkoista. Erimielisyyttä oli yllättäen rahasta. Edellisen yhdentoista prosentin palkankorotuksen jatkeeksi piti saada nyt tarjottua enemmän, koska joku muukin on saanut.

 

***

Samaan aikaan toisaalla katkesivat myös kuljetusalan sopimusneuvottelut. Sen seurauksena AKT:n Timo Räty uhkasi pysäyttää Suomen viennin ja tuonnin satamiin parin viikon kuluttua.

 

***

Samaan aikaan toisaalla katkesivat myös työmarkkinapamppujen vuoden kestäneet jutustelut siitä, miten eläkkeelle jäämistä saisi myöhennettyä muutamalla vuodella niin, että eläkeikää ei koroteta.

 

Tosin se Jukka Ahtelan johtama hyvinvointityöryhmä, jossa pelattiin lähinnä veronmaksajien rahoilla, sai kyllä työnsä tehtyä ja ehdotti kaikkea hyvää uusien työryhmien mietittäväksi.

 

Mutta Jukka Rantalan varsinaisen eläketyöryhmän jäsenet istuivat hiljaa pistimet selässään. Toisten takana tökkivät yritysjohtajat ja määräsivät, että tuumaakaan ei liikuta. Toisten takana koputtelivat ammattiliittojen pomot ja määräsivät, että tuumaakaan ei liikuta.

 

Eikä siis tuumaakaan liikuttu.

 

Sitten jäätiin kinaamaan siitä, liikuttiinko kuitenkin. Ja pitikö yleensä liikkuakaan vai ovatko kaikki asiat jo muutenkin ihan mallillaan ja koko rypistys turha?

 

***

Samaan aikaan toisaalla valtiovarainministeri Jyrki Katainen haukkui yritysjohtajat, jotka loikkaavat hyvävoimaisina kuusikymppisinä eläkkeelle ja näyttävät muille huonoa esimerkkiä.   

 

***

Samaan aikaan toisaalla Sanoma Magazinesin loistokuntoinen ja työn iloa säteilevä Suomen johtaja Raili Mäkinen vietti ensimmäistä eläkepäiväänsä 65-vuotiaana.

 

Hän jäi eläkkeelle tehtävästä, johon siirtyi kilpailevasta lehtitalosta kymmenen vuotta aikaisemmin, parhaassa eläkeputkeen siirtymisiässä. Tällaisiin rekrytointeihin on viime vuosina harvemmin sorruttu. Tuossa iässä työntekijältä nykyään kysytään, onko parempi lähteä vai itkeä ja lähteä.

   

***

Samaan aikaan toisaalla Martti Hetemäen verotyöryhmä piti kokoustaan ja yritti kehitellä jonkinlaista järkevää lähestymistapaa verotuksen muuttamiseen tilanteessa, jossa poliitikkojen hermo alkaa pettää ja yksi jos toinenkin alkaa vaatia, että nyt sitä ja sitä yksityiskohtaa pitäisi viilata ja välittömästi. Nyt heti.

 

***

Samaan aikaan toisaalla kansanedustajat valmistautuivat iloiseen jälleennäkemisen hetkeen. On aika palata levänneenä ja uusia raikkaita ajatuksia täynnä pitkältä ja mukavalta joululomalta. Hyvä niin, sillä vielä on jaksettava monta kuukautta ennen kuin kesäloma koittaa.

 

***

Samaan aikaan toisaalla joku hyräili tuoretta euroviisuvoittajaa ”työlkii ellää mut kaupall rikastuu…” Niinhän se.

 

***

Samaan aikaan toisaalla uusi lumipyry lähestyi Etelä-Suomea. Eikä maan hallitus pystynyt sillekään mitään.

Vanhasta luopuminen on vaikeaa. Lapsiperheenkin koti pyrkii jatkuvasti muuttumaan romuvarastoksi.

Nurkat pursuavat lasten pölyttyviä pehmoleluja, kaapit ovat täynnä äidin vaatteita ja mitä yllättävimmistä paikoista löytyy isän ”näillä voi vielä olla joskus käyttöä” johtoja, kaapeleita ja jouluvalojen jäänteitä.

Olen arvostanut pääministeri Matti Vanhasta ilmeisesti juuri niistä syistä, jotka pahimmin ovat rapisuttaneet hänen kansansuosiotaan.

Olen jotenkin kunnioittanut sitä vähäeleistä – jahkailevalta ja päättämättömältä vaikuttavaa - toimintatapaa, jota hän on pääministerinä edustanut.

Juuri tuolla tavoin monipuoluehallituksen pääministerin täytyy työskennellä, jos haluaa saada jotain muuta aikaan kuin riitaa. Ei siihen hommaan kuulu tomera touhotus ja terhentely. Tai niin sanottu tahtopolitikointi.

Ymmärrän kyllä, että tämä on aiheuttanut harmaita hiuksia politiikan toimittajille, jotka toimituksen pomo on usuttanut taas uuden mehevän riidan perään. Mitä tehdä, kun haastavaan kysymykseen tulee vastaukseksi pelkkä vino hymy ja ystävällinen toteamus, että ”eiköhän tästä parin viikon sisällä saada yhdessä ratkaisu.”

Ei Vanhasen yksityiselämäkään ole nostattanut minussa kauhunväreitä. Ottamatta kantaa yksityiskohtiin, jotka eivät minulle edes millään tavoin kuulu, olen kokenut jotenkin luottamusta herättäväksi sen, että pääministeri on ilmiselvästi lihaa ja verta eikä pelkkä pakastekala.

Vanhasella on ollut poliittiset kuningasajatuksensa joiden kanssa olen joskus ollut samaa mieltä ja aika usein eri mieltä. Sekin on – ihan ikiomasta näkökulmastani katsoen – aivan kohtuullinen rekordi.

Eli tällä maalla olisi voinut olla paljon huonompikin pääministeri. Mahdollisista keskustan puheenjohtajista en sano mitään, etten tule sotkeneeksi itseäni politiikkaan.

***
Silti Vanhasen ilmoitus luopumisesta oli ihan viisas ratkaisu, kun ottaa huomioon kaikkien jo julkistettujen tietojen lisäksi sen, mitä tällä viikolla ilmestyvän Taloustaidon luottamuskysely kertoo.

Siinä reilu tuhat Taloustaidon lukijaa vastasi kysymykseen, keneen politiikan päättäjiin he luottavat niin, että antaisivat vaikka oman lompakkonsa heidän hoidettavakseen. 45 nimen listalta sai valita niin monta kuin haluaa.

Vain 2,8 prosenttia nimesi istuvan hallituksen pääministerin mukaan tähän joukkoon. Peräti kaksikymmentäkaksi muuta tuttua ja tuntematonta politiikan päättäjää ja johtavaa virkamiestä sijoittui hänen edelleen.

Sattumoisin edellinen pitkäaikainen pääministeri Paavo Lipponenkin juuri sijaa paremmaksi.

Vaikka kyse oli Taloustaidon lukijoista eikä koko Suomen kansasta, näidenkin vastausten viesti on päivänselvä. Ei noin kaukaa takamatkalta voi millään  nousta reilussa vuodessa eduskuntavaalien voittajaksi (ja samalla edes jotenkuten kunniallisesti hoitaa pääministerin töitä).

Oli valtava epäsuosio ansaittua tai kohtuutonta, Vanhanen teki luopuessaan ainoan viisaan johtopäätöksen.

***
Taloustaidon kysely ei muutenkaan käsitellyt hellästi aktiivipoliitikkoja. Lähes kautta linjan kaikkien luottamus oli laskenut vuoden takaisesta. Poikkeuksen teki kaikkien gallupien sankari, eduskunnan puhemies Sauli Niinistö, jonka talouskykyihin luotti lähes puolet vastaajista.

Ainoa edes Niinistön lähimaastoon yltänyt nimi oli kyselyssä valtiosihteeri Raimo Sailas. Olisi aika yllättävää, jos presidenttigallupien kykyjenetsijät eivät nostaisi näin luotettua miestä demarien vaisuhkon ehdokasgallerian jatkeeksi?

Ensin tuo uutinen suorastaan järkytti. Se sisälsi jotain lähes käsittämätöntä. Sellaista, johon en muista ikinä törmänneeni niiden vuosikymmenten aikana, jotka olen läheltä seurannut suomalaista politiikkaa.

”Erkki Tuomioja (sd) kiittelee hallituksen linjausta… Tuomiojan mukaan hallitus on päätynyt ainoaan oikeaan ratkaisuun…”

Lausunnon yllättävyys ei liity siihen, että Tuomioja tällä hetkellä sattuu olemaan oppositiopuolueen kansanedustaja. En muista hänen kehuneen hallitusta silloinkaan, kun demarit ovat olleet johtava hallituspuolue.

En edes silloin, kun Tuomioja itse istui hallituksessa ministerinä.

***
Leikki sikseen. Arvostan erittäin suuresti Tuomiojan kannanottoa EU:n huippukokousten lautaskiistaan.

En ensisijaisesti siksi, että olen itsekin samaa mieltä. Enkä myöskään siksi, että Tuomioja sattuu kiittelemään istuvaa Matti Vanhasen hallitusta.

Kunnioitan Tuomiojaa siitä, että hän on pystynyt tässä asiassa säilyttämään johdonmukaisen linjansa ja näkemyksensä. Riippumatta suhdanteista, riippumatta suhtautumisesta nykyiseen tai mahdolliseen tulevaan presidenttiin.

Riippumatta poliittisesta taktikoinnista tai hallitus/oppositioasetelmista.

Tällaista johdonmukaisuutta tarvitaan, kun puhutaan perustuslaista.

Tällainen suhtautuminen on yhtä arvostettavaa, on henkilö sitten presidentin valtaoikeuksien vähentämisen tai säilyttämisen kannalla.

***
Presidentin valtaoikeuksilla on laaja kannatus kansalaisten piirissä. Jopa niin laaja, että se on ihan ymmärrettävä selitys joidenkin poliitikkojen ja puolueiden populistisiin kuperkeikkoihin.

Osittain kannatusta ehkä selittää kaipuu vahvaan isä- tai äitihahmoon. Toinen iso syy on vaalitavassa. Presidentin vaali on (euroviisu- ja idolsäänestysten ohella) ainoa suora henkilövaali, jossa valitaan Suomen vaalipiiristä yksi henkilö voittajaksi.

Se tarjoaa upean väylän kiihkeälle samastumiselle, fanittamiselle ja suoranaiselle henkilöpalvonnalle.

Se voi nostaa korkealle ihailun jalustalle sellaisiakin henkilöitä, jotka tavallisina poliitikkoina ja ministereinä vielä olivat pelkkää (nykyään perin halveksittua) poliittista massaa.

Eduskuntavaaleissa ja kunnallisvaaleissa valitut voivat kovin harvoin  päästä edes pienimuotoisesti tällaisen arvostuksen kohteiksi.

***
Jos vaalitapa innostaa kannattamaan presidentti-instituutiota, eikö siitä voisi ottaa oppia demokratian puiolustuksessa?
 

Ehkä suoran henkilövaalin elementtejä ja sen tuomaa hurmiota pitäisi tuoda myös eduskunta- ja kunnallisvaaleihin? Yhdistettynä suhteelliseen vaalitapaan tasauspaikoilla tai vastaavilla.

Suomalainen demokratia kaipaa uusia tuulia säilyttääkseen kannatuksensa ja kansan luottamuksen. Tämä voisi olla yksi tapa tuoda innoitusta vaalirahakohujen ryvettämään politiikkaan.

Tuttavani nuljautti nilkkansa ja sai pitkän sairausloman. ”Mitä ihmettä, enhän minä nilkalla ajattele. En puhu enkä kirjoita”, hän puhkui työintoa.

”Pidä lomasi vain. Se on oikeus ja saavutettu etu”, ystävät muistuttivat.

Terveys ja työkyky ei ole mikään helppo ja yksiselitteinen juttu tämän päivän työelämässä, jossa moni hoitelee työasioita kotisohvalla läppäri sylissä tai kännykkä kourassa.

Eikö se sujuisi myös nilkka paketissa?

***
Ajattelu sairauslomasta työsuhteeseen liittyvänä luontaisetuna lienee viety pisimmälle Ruotsissa, jossa lomaedut opittiin hyödyntämään siitä riippumatta, oliko vaivoja tai ei. Viime aikoina sielläkin on yritetty päästä maan tavasta eroon.

Toisaalta aivan aiheellisesti kannetaan huolta myös siitä, ryömiikö työnantaja kohta seuraksi sairaalavuoteeseenkin, jos työntekijät eivät osaa pitää oikeuksistaan kiinni.

Rajanveto ei ole helppoa, varsinkin kun harva enää oikeasti työskentelee siellä sorvin ääressä.

***
Hiljattain julkistetun ”Työkunnossa” –raportin mukaan vuosittain viisi miljoonaa työpäivää jää tekemättä lihas-, nivel- ja selkävaivojen takia. Tuki- ja liikuntaelinten vaivat aiheuttavat kolmanneksen suomalaisten sairauslomista.

Kaikki, mitä voidaan tehdä näiden – tai mielenterveyden - vaivojen ennalta ehkäisemiseksi, on inhimillisesti parasta ja taloudellisesti edullisinta. Terveysongelmien ennaltaehkäisyn myös kansanedustajaehdokkaat nostivat ykkösasiaksi, kun Taloustaito kyseli heiltä viime vaalien alla parhaita säästökeinoja.

Valitettavasti ennaltaehkäisy ei yleensä ole lakisääteistä.

Siksi siitä tingitään ensimmäisenä, kun taantuma iskee ja rahat käyvät tiukalle. Niin käy myös nyt. Lasku maksetaan sitten moninkertaisena jälkikäteen.

***

Helpoimmin yhteinen näkemys muodostuu siitä, että nopeutetaan hoitoon ja toimenpiteisiin pääsyä. Siitä hyötyy sairas itse, työnantaja ja koko yhteiskunta. Ynnä ne työkaverit, joiden niskoille sairastuneen työt yleensä ilman korvausta sälytetään.

Toisaalta sekin vaatii voimavaroja. Jo nykyisellään kansainvälisissä selvityksissä Suomea arvostellaan siitä, että meillä on ihan liian hyvä työterveyshuolto. Suo siellä, vetelä täällä.

Monin verroin vaikeampi juttu on sitten toipumisaika. Selvää on, että työkyky ei ole on/off -tyyppisesti joko sataprosenttinen tai olematon. Yleensä se on asteittain muuttuvasti jotain siltä väliltä.

Mitä tehdä? Tämän päivän työelämään sovitettu viisaus olisi nyt kullanarvoista. Sen pitäisi tukeutua kannustavuuteen. Lisää hiostamalla mennään ojasta allikkoon.



***
Terve ja laadukas työelämä on esillä myös niissä työryhmissä, joissa mietitään keinoja eläkeiän nostamiseksi.

Tavoitteena on saada lisää terveitä työvuosia. Niitä on pakkokin saada, jos haluamme tulevaisuudessa säilyttää toivotun eläketason.

Yksi viisaus piilee siinä, että pitkälle sairauslomalle joutuvaa ei saisi jättää oman onnensa nojaan. Jos jätetään, se on varmin tie työkyvyttömyyseläkkeelle.

Työpaikoilla pitäisikin olla näiden tilanteiden varalta ennalta sovitut toimintatavat. Kuka pitää yhteyttä ja milloin? Ei ahdistella, vaan tasoitetaan yhdessä tietä takaisin töihin.

Mitä tervejärkinen ihminen tekee, kun ilma on sakeana synkkiä talousuutisia, pankkeja kaatuu ja yritykset irtisanovat.

Todennäköisesti hän vähän tinkii kulutuksesta ja kerää pientä puskuria pahan päivän varalle. Suurimmalle osalle suomalaisista tämä on ollut mahdollista, ja näin on myös tapahtunut sen jälkeen, kun talousmyrskyt iskivät vuosi sitten.

Mitä me olisimme tehneet, jos silloin olisi vielä peloteltu, että nyt sitten peruutetaan kaikki luvatut veronkevennykset, koska se on talousteoreetikkojen mielestä ihan kamalan väärää elvytystä?

Me olisimme tietenkin säästäneet kahta kauheammin!

Tämä on tällaista arkirealistista päättelyä. Mutta ehkä joku kansantaloustieteen teoria todistaa sen perättömäksi?

***
Talousjärjestö OECD on siitä mukava putiikki, että siltä riittää näkemyksiä jokaiseen makuun. Nyt se on niittänyt talousteoreetikkojen keskuudessa suosiota, kun se on arvostellut suomalaista elvytystä. Elvytys on kuulemma painottunut liikaa veronkevennyksiin.

Väärin sammutettu!

Tällainen arvio on saatu aikaiseksi tulkitsemalla jopa sosiaaliturvan parannukset on veronkevennyksiksi.

Samalla toiselta puolelta on karsittu pois vuokratalojen rakentamista julkisella tuella, monet tieurakat, pienyritysten rahoitusjärjestelyt. Siis elvyttäminen.

Ja simsalabim! Lopulta lähes kaikki jäljelle jäänyt onkin ollut veroelvytystä.

Kun kyllin kaukaa katsoo, voi tietysti tulkita näinkin.

Ymmärrettävästi suomalainen oppositiopoliitikko on haljeta riemusta, kun saa näin arvovaltaista tukea kritiikilleen.

Mutta mitä se kertoo suomalaisen taloustieteilijäporukan tasosta, jos tällaisen tulkinnan ympärille muodostuu laaja tieteilijöiden konsensus, kuten Hesari tänään tampereleisen kansantaloustieteen professori Matti Tuomalan suulla arvioi.

***
Suomalaisilla on yhteensä noin 70 miljardia euroa asuntovelkaa.

Kun uutta velkaa ei ole otettu tänä vuonna entiseen tahtiin, se tarkoittaa, että suomalaisten säästämisaste nousee. Uuden velan ottamisen sijasta vanhaa maksetaan pois.

Viime syksystä myös asuntolainojen korot ovat pudonneet nelisen prosenttiyksikköä.

Neljä prosenttiyksikköä tarkoittaa sitä, että suomalaiset maksavat vuodessa lähes kolme miljardia euroa vähemmän asuntovelkojen korkoja. Kun kuukausierät useimmilla pysyvät samana, he vastaavasti lyhentävät velkojaan kolmisen miljardia enemmän.

Näillä ilmiöillä on todella iso vaikutus säästämisasteen nousuun Suomessa. Tuloveron kevennysten säästövaikutus on siihen verrattuna kuin hirvikärpäsen liri Saimaassa. Ja ainakin osittain siis jopa eri suuntainen.

Tähän en ole huomannut taloustutkijoiden kiinnittävän huomiota.

Sain kotiin kirjeen poliisilta. Sisällä oli huomautus lievästä ylinopeudesta. Vaimo oli körötellyt valvontakameran ohi vauhtia, jolla viime kesänä olisi vielä tientukkona sotkenut liikenteen.

Autoja paremmin tuntevat ystäväni ovat valistaneet minua siitä, kuinka jyrkästi kulutus ja päästöt nousevat, kun vauhti kiihtyy. Siksi olen yrittänyt suhtautua myönteisesti nopeusvalvonnan tiukempaan linjaan. Onhan sillä vaikutuksensa myös teiden turvallisuuteen.

Monelle meistä vauhdin hiljentäminen voi olla vaikeaa. Reippaasti yli rajoitusten ajaminen on ollut maan tapa. Ehkä tämä(kin) tapa on nyt muuttumassa.

***

Uusi auto kuluttaa matkalla Helsingistä Rovaniemelle jopa 30 prosenttia vähemmän polttoainetta kuin muutaman vuoden takainen versio samasta automallista. Tämä ei ole tapahtunut tehon tai muidenkaan ominaisuuksien kustannuksella. Päinvastoin.

Monissa maissa on ilmastonmuutokseen liittyen tiukennettu autoiluun liittyviä säädöksiä. Ja kas kummaa, yhtäkkiä autoteollisuus onkin pystynyt tekemään aimo harppauksen kulutuksen ja päästöjen vähentämiseksi. Keppi on tehonnut. Kun koville ottaa niin koiraskin poikii!

***
Tämä on aika hyvä esimerkki siitä, että poliitikkojen ratkaisuilla on mahdollista saada nopeastikin paljon aikaan. Totta kai taustalla on myös yleisen mielipiteen muutos.

Mutta autoteollisuuden linjaa ei käännetty facebookin adresseilla tai twitterien sirityksellä. Siihen on tarvittu ihan vanhanaikaisia poliittisia päätöksiä. Hallitusten istuntoja ja eduskuntien äänestyksiä. Tylsää, mutta joskus myös tuloksekasta.

***
Suomessa ostettujen uusien autojen hiilidioksidipäästöt ovat kahdessa vuodessa alentuneet kymmenen prosenttia, kun päästöt tulivat autoveron perusteeksi. Hyvä saavutus.

Olen kaikkiaan aika optimistinen sen suhteen, että liikenteen päästöjä pystytään merkittävästi vähentämään. Tekniikka kehittyy, tulee tehokkaampia moottoreita, hybridejä ja sähköautoja.

Polttoaineet paranevat. Verotus tulee ohjaamaan kansalaisia kevyempään suuntaan.

Jos samaan aikaan pystytään parantamaan joukkoliikenteen tasoa ja tekemään viisaita ratkaisuja yhdyskuntasuunnittelussa, monet tekijät vahvistavat toisiaan.

Eikä tämän välttämättä tarvitse heikentää elämisen laatua tai edes kovin merkittävästi liikkumisen mahdollisuuksia. Jos vaikka bensavero litraa kohden nousee, se kuittaantuu äkkiä, jos kulutus samaan aikaan pienenee.

Tämä on myös ympäristöverojen yleinen dilemma verotuottojen kannalta. Jos ne ohjaavat käyttäytymistä niin kuin toivotaan, tuotot pienenevät.

***
Se, mikä keskimäärin toimii, ei tietenkään ole yhtä mukavaa jokaisen yksilön kannalta. Vaikka päätöksiä ohjaisivat ympäristötavoitteet, sosiaalisen mielen on pysyttävä myös herkkänä.

Liikenteen ympäristöveroihin liittyen syntyy helposti tilanne, jossa isolla joukolla ihmisiä on käsissään myyntiarvoltaan olematon, mutta raskaasti käyttöverotettu ja kallista bensaa ahneesti hörppivä vanha kiesi.

Siihenkin täytyy löytyä kohtuullinen ratkaisu. Ehkä se on joissakin maissa käytetty romutuspalkkio, ehkä jokin muu.

Taloyhtiössämme on tänä vuonna yritetty viedä rivakasti eteenpäin pitkään suunniteltua julkisivuremonttia.

Vauhdittajana on ollut maan hallituksen lupaama 10 prosentin elvytystuki, joka tällaisessa hankkeessa tekee jo ison kasan euroja.

Mutta vaikka kyse ei ole mistään häthätää kyhätystä jutusta, matkassa on pakolliset hidasteensa. Täytyy tehdä suunnitelmia ja selvityksiä, kokoustaa, käsitellä ja päättää.

Välillä kysytään yhtiökokoukselta valtuuksia viedä asiaa eteenpäin. Taas jatketaan suunnittelua. Piirretään malleja, teetetään tarjouspyyntöjä. Sitten odotetaan vastauksia, tehdään yhteenvetoja, kokoustetaan, neuvotellaan, esitellään taas yhtiökokoukselle ja niin edelleen. Ennen kuin urakka on edes alulla.

Tässä kyse on yhden taloyhtiön yhdestä remontista. Ajatelkaapa tilalle isoja valtion rakennushankkeita, ja mitä kiemuroita ne vaativat.

***
Pitkin syksyä on varoiteltu, ettei elvytystä saa vielä missään tapauksessa lopettaa. Jopa talousnobelisti Paul Krugman kävi syksyllä täällä muistuttamassa tästä.

Mutta mitä se tarkoittaa? Elvytystä on nimittäin monenlaista, nopeaa ja hidasta.

Ensimmäisenä tuli korko- ja rahoituselvytys, jolla estettiin pankkijärjestelmän romahdus. Luulen, että kansainväliset varoittelijat puhuvat – ihan viisaasti - juuri tästä. Siis että korkoja ei saa liian äkkiä ryhtyä korottamaan ja rahoitushanoja kiristämään.

Sillä voisi olla tuhoisat seuraukset. Samoin kuin äkkinäisellä verotuksen kiristämisellä.

Vaan enpä ole havainnutkaan, että kukaan korkea päättäjä kiirehtisi näitä elvytystoimia purkamaan.

***

Sitten tulee tämä kaikkein hitain elvytys, josta eniten politiikan piirissä kiivaillaan. Siis kaikenlaiset julkiset ja verorahoilla tuetut rakennushankkeet. Tiet, koulukorjaukset – ja vaikka nämä taloyhtiöiden remontit.

Ne ovat tosiaan toistaiseksi työllistäneet lähinnä suunnittelutoimistoja. Varsinainen rakennuselvytys on vasta oraalla.

Omassa taloyhtiössämme töiden painopiste asettunee ensi vuodelle. Isot julkiset hankkeet taas alkavat ensi vuonna vasta hiljalleen päästä vauhtiin.

Näin hiljattain laskelman, jonka mukaan alkuvuonna päätetyistä elvytyshankkeista vain yksi viidennes vaikuttaa ja työllistää tänä vuonna. Suurin paino on ensi vuodella, kaksi viidennestä. Mutta kaksi viidennestä vaikutuksista ajoittuu pitkin ensi vuosikymmentä.

Häntä on pitkä.

Elvyttämistä ei siis saa millään äkkiä loppumaan, vaikka yrittäisi.

Mutta se ei tarkoita, että elvytyksen jälkihoitoa ei pitäisi jo kohta ryhtyä pohtimaan. Myös siinä vierähtää melkoinen aika sanoista tekoihin.

Ei aikajärjestyksen hahmottaminen turhan helppoa ole. Pörssimaailma on nyt jo puhkumassa ja puhisemassa kohti seuraavaa kuplaa, kun julkinen talous vasta on aloittamassa syöksykierrettään. Päätä siinä sitten, onko lama ohi, päällä vai vasta tulossa?

”Lainmukainen verotus voi olla väärin. Vaikka Olaus Petrin tuomarinohjeissa sanotaan, että se mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei saata olla lakikaan, voi kohtuuton verotuspäätös olla lain mukainen.”

Tämä Vesa Korpelan toteamus tuli mieleen kun Helsingin hallinto-oikeus teki ratkaisun, jonka mukaan työntekijöiden työmatkoista kertyneet bonuspisteet ovat verotettavaa tuloa, jos niitä käytetään yksityismatkoihin.

Vaikka päätöksessä olisi tulkittu lakia oikein, ei siinä silti ole mitään järkeä.

***
Miksi?

Siksi, että lentoyhtiöitä ei oikein voi kieltää jakamasta bonuspisteitä haluamallaan tavalla.

Siksi että etu on lopulta erittäin vähäinen. Luin jostakin, että esimerkiksi Finnairilla Bangkokin ilmaislippuun tarvitaan 150 000 pistettä, jotka kerätäkseen olisi käytävä lähes 100 kertaa Ivalossa tai 50 kertaa Brysselissä. Ei käy kateeksi.

Useimmiten saatavat edut ovat vain alennuksia matkapaketeista tai muista tuotteista. Mikä on lopulta alennuksen arvo nykymaailmassa, jossa samassa koneessa vierekkäin voi muutenkin lentää 50 euron tai 500 euron hinnan matkastaan maksanut?

Kummasta hinnasta pisteillä saatu verotettava etu lasketaan?

***
Ennen kaikkea päätös on järjetön (vaikka laillinenkin) siksi, että pisteiden käyttöä on mahdotonta valvoa.

Samalla kortilla on sekaisin työntekijän itse maksamista, työnantajan maksamista ja ties minkä muiden tahojen maksamista matkoista kertyneitä pisteitä. Tai vaikka bonuspisteillä ostetusta matkasta kertyneitä uusia bonuksia.

Työnantajan on mahdotonta valvoa tätä, eikä työnantajalla liene oikeuttakaan päästä kurkkimaan tietoja työntekijän vapaa-ajan käytöstä. Työntekijän itsensäkin voi olla vaikea eritellä kenties vuosien kuluessa kertyneitä pisteitä, joilla yhteenlaskettuna kenties saisi muutaman kympin alennuksen viikonloppumatkasta.

Eikä tämä ole herkkua verottajankaan kannalta. Tarkastajilla on tuhat kertaa parempaakin käyttöä ajalleen kuin halkoa hiuksia lentopisteistä.

Kansainvälisissä suuryhtiöissä tämä tuskin on ongelma. Niillä matkustelu on niin iso kuluerä, että sen suhteen on selvät sävelet, eikä firmalta heru ylimääräisiä etuja niille työläisilleen, jotka kyhjöttävät iltansa ja yönsä koneessa ja lentokentillä.

***
Selvintä olisi, että lakipykälien tasolla lentobonukset todetaan niin vähäpätöiseksi eduksi, kuin ne oikeasti ovatkin. Annetaan verottajan keskittyä olennaiseen, eikä pakoteta yrityksiä rakentamaan turhanpäiväisiä lentopisteiden valvontajärjestelmiä.

Ja jos joku maksaa viisinkertaisen hinnan matkastaan, jotta saisi enemmän lentopisteitä, pitäköön tyhmyytensä.

Eduskunnassa lietsotaan säästövihaa. Jostain syystä poliittinen vasemmisto Suomessa on kautta vuosien suhtautunut erittäin kaunaisesti säästämiseen ja siihen, että ihmiset ovat halunneet panna jotain syrjään tulevaisuuden turvaksi.

Tässä sen rinnalla on esiintynyt varsinkin sak-lainen ammattiyhdistysliike. Vapaaehtoisille eläkesäästöille on kehitetty pilkkanimikin, ”ostoeläke”, ja tavallisesta säästäjästä on maalattu jonkinlainen riistoporvarin nykyaikainen vastike.

***
Miksi? Sitä ei ihan lonkalta ole helppo ymmärtää.

Olen paremman puutteessa koettanut tajuta tämän kiukuttelun jonkinlaisena työeläkejärjestelmän kieroutuneena puolustusreaktiona.

Siis että pelätään vapaaehtoista eläkesäästämistä kannustavien järjestelmien jotenkin nakertavan työeläkkeitä. Tai että niitä kehitettäisiin, jotta työeläkkeistä päästäisiin eroon. Tällaisessa pelossa ei ole hiventäkään järkeä, mutta ei poliittisissa luutumissa useinkaan ole.

Se ei sinänsä ole ihme, jos nimenomaan kansanedustajat eivät ymmärrä eläkesäästämistä. Heille itselleen on turvattu niin ruhtinaalliset eläke-edut, että omakohtainen ymmärrys tavallisen kansan vaatimattomia tarpeita kohtaan ei millään voi kehittyä.

Eduskunnan urheilukerhon rahojen kavaltaminen edustajien silmien alla taas kertoo, miten pitkälle Arkadianmäen lintukodossa on voitu vieraantua arkisten raha-asioiden tajusta.

***

Säästämiseen yritetään nytkin kytkeä vastakkainasettelua, kun eduskunnassa käsitellään ns. ps-lakeja. Sanotaan, että köyhä Siwan kassa ei voi säästää. Ja että säästäminen hyödyttää vain rikkaita.

Kumpikin väite on kaukana elävästä elämästä. Juuri pienipalkkaisilla naisilla ja pätkätöiden tekijöillä voi olla eniten tarvetta omiin eläkesäästöihin työeläkkeiden täydentäjänä. Ja kyllä he säästävätkin heti kun kynnelle kykenevät, vaikka lantin kerrallaan. Se näkyy myös tilastoista.

Entä ne rikkaat? Vapaaehtoisen eläkesäästämisen piiriin kuuluvat nyt ja jatkossakin enintään 5000 euron vuotuiset säästöt. Kuka todella rikas viitsisi nähdä vaivaa tuollaisen (hänen kannaltaan) pikkusumman takia? Aikooko Nalle Wahlroos nyt rikastua eläkesäästäjänä? Höpsis.

Eläkesäästämisen uudet mallit tarjoavat vaihtoehtoja aivan tavallisille suomalaisille. Hyvä niin.

”Ahne on se, joka haluaa paljon ja kyltymättä jotakin, esimerkiksi rahaa.”
Tämän määritelmän mukaan ahne ei pysähdy, vaikka maha on jo täynnä.

Ahneus on keskeisessä roolissa professori Tauno Tiusasen hiljattain ilmestyneessä muistelmakirjassa ”Elämä rautaesiripun varjossa”.

Taloustaito Yritys –lehden kolumnistinakin tutuksi tullut taloustieteilijä kertaa kirjassa kokemuksiaan vuosikymmenten ajalta entisessä Neuvostoliitossa ja ns. reaalisosialismin piirissä. Kannattaa lukea.

Tiusanen pitää itäisen Euroopan maita hallinneen poliittisen yläluokan, ns. nomenklatuuran, ahneutta ja omien etujen ajamista suurena syynä siihen, miksi näissä maissa kaikki pyrkimykset muutoksiin ja taloudelliseen kehitykseen nuijittiin aina maan rakoon.

Ahneiden johtajien oma suu oli lähempänä kuin köyhyydessä ja kurjuudessa eläneiden kansalaisten. Uudistukset olisivat voineet uhata omia etuoikeuksia. Siksi elämä käytännössä pysähtyi niillä seuduilla vuosikymmeniksi.

***

Ahneudesta on puhuttu paljon myös kansainvälisen talouskriisin yhteydessä. On sanottu, että kriisin taustalla on ollut pankkiirien loputon ahneus. Ja varsinkin, että sitä ruokittiin aivan poskettomin palkitsemisjärjestelmin.

Niinpä pankkiirien palkkiot olivat tärkeällä sijalla myös parin viikon takaisessa talousmahtien G20 –kokouksessa. Hyvä että olivat.

Suuret pankit – ja Suomessa vaikkapa metsäteollisuusyritykset – nostaa omaa luokkaansa se, että niiden johtajien hölmöilyt kaatuvat loppujaossa veronmaksajien niskaan. Siinä vaiheessa on enää turha haikailla väärien kannusteiden perään.

Arvovaltaisten johtajien puheissa oli toki iso annos silmänpalvontaa kansalaisten kiukun edessä. On nimittäin aika toiveikasta kuvitella, että jättipankkiirien tuloille voitaisiin asettaa sellainen katto, jota nämä eivät pystyisi kiertämään mennen tullen. Kyllä suuren maailman yrjökoprat aina keinot keksivät.

G20:n linjaukset jäivätkin lähinnä toivomukseksi, että pankkiirien palkkiot sidottaisiin pitemmän aikavälin menestykseen, jotta lyhyen ajan voittojen tavoittelulla ei taas sotkettaisi maailman taloutta. Toivotaan, että pankkien omistajat oivaltavat omankin pitkän tähtäyksen etunsa.

***
Mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin sen, että ahneus on uusiutuva luonnonvara ja että se kukoistaa kaikissa talous- ja yhteiskuntajärjestelmissä.

On hyvä kuitenkin muistaa, että ahneus on vahva talouden käyttövoima ja yritys sen kitkemiseen olisi kehityksen kannalta tuhoisaa. Reaalisosialismissa tavallisten kansalaisten ahneutta suitsittiin kovalla kädellä – murheellisin seurauksin.

On tärkeää, että riittävän monen yrittäjän ahneus jatkuu kyltymättömänä vielä senkin jälkeen, kun tienestit hyvin riittäisivät lonkanvetoon vaikka loppuelämäksi.

Tällaisia kyltymättömiä yrittäjiä kutsutaan kasvuyrittäjiksi. Näiden niukkuutta taas murehditaan jatkuvasti kaikissa vientikauppaseminaareissa.

Ahneuden kanssa joudumme elämään jatkossakin. Nautimme sen hedelmistä ja samalla yritämme pitää haittavaikutukset kohtuullisissa rajoissa.

Hyvä renki ja huono isäntä, tiedättehän.

Vaalirahakohusta on vaikea saada otetta ilman, että sen yhdistää laajempiin kuvioihin. Nyt nimittäin saattaa vihdoin olla vireillä se uusi vanhan valtaus, jota muinaisen tapahtuman vuosipäivinä on aina kulttuurisivuilla kuikuiltu.

Ja kuten aikaan sopii, tietenkään ei vallata mitään savupiipulla varustettua vanhaa rakennusta vaan mediatila.

Tämän laajemman kytkennän takia vaalirahasolmut eivät oikene millään kliinis-rationaalisella ratkaisulla, jossa vain pöytä putsataan, rikolliset rangaistaan, tehdään uudet säännöt ja ryhdytään toimimaan niiden mukaan.

Kohut ja skandaalit vaihtavat silloin vain aihetta ja muotoa, mutta eivät lopu. Kohut ovat nykyaikaisen sukupolvisodan tärkeimpiä aseita.

***
Uuden valtauksen alkukahakoita on käyty jo parin vuoden ajan seksiskandaalien yhteydessä. On ollut kanervaa, kalapuikkomiehiä ja kiesejä… Juopa mediatilan valtaajien ja vanhan järjestyksen välillä on yhtä syvä kuin 60-lukulaisten ja sodankäyneen sukupolven omana aikanaan.

Se mikä toisille on mustaa, on toisille valkoista. Ja siihen on turha yrittää mennä väliin sanomaan, että tuossahan näyttää olevan valtava värien kirjo, kirkasta ja hyvin työstettyä, mutta toisaalta seassa aika lailla tummempiakin sävyjä.

***
Kun ajatusleikkiä uuden valtauksesta jatkaa, verrokkeja vanhaan löytyy vaikka kuinka.

Irakissa ja Afganistanissa on jo pitkään käyty Vietnamin sotaa. Ylen Mikael Jungner on mediataistojen keskipisteessä kuin Eino S. Repo aikanaan. Todennäköisesti hänet kohta korvataan jollain sisäsiistillä raatikaisella?

Seuraaviin vaaleihin on jo petattu ainekset 70-luvun alun vennamolaisten nousuun vertautuvalle perussuomalaisten äänivyörylle.

Vanhoissa puolueissa uusi sukupolvi marssii esiin kuten Erkki Liikanen, Ben Zyskowicz, Ilkka Kanerva ja kumppanit neljä vuosikymmentä sitten. Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen kuuluvat seuraavan eduskunnan veteraanisiipeen.

Uudeksi kekkoseksi nousee Sauli Niinistö, jonka myllytykset niellään yhtä kritiikittömästi kuin harvatukkaisemman edeltäjänsä.

Himohiihtäjän ja yleisurheilupomon tilalle tulee vain aikaan paremmin istuva rullaluistelija ja jalkapallojohtaja.

***

Myös uudelle taistolaisuudelle on vahva tilaus. Se ei tänä aikana tietenkään löydy puolueiden sisältä vaan pikemminkin facebookista ja verkon keskustelupalstoilta. Eikä yhteys löydy muodoista vaan ajattelutavoista.

Tämän nykytaistolaisuuden johtotähtinä on edeltäjänsä tapaan vankka ”tarkoitus pyhittää keinot” –ajattelu. Ja tietenkin, jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Tärkeintä on kuitenkin pyrkimys päästä hallitsemaan kieltä ja määrittämään se, mitä kenenkin on luvallista sanoa.

Jos vanhataistolaisuuden kieltolistan kärjessä oli Neuvostoliiton arvostelu, uustaistolaisen kielenhuollon tabut ovat vahvasti sukupuolisidonnaisia.

Uuden 70-luvun koittaessa rationalistit painavat taas niskan kyyryyn, pistävät suunsa suppuun ja opettelevat uuden kielen vivahteet, haistelevat tuulta ja myötäilevät varovasti vallitsevia suuntauksia. Näin pysytään kiinni työpaikassa, vallansyrjässä…

Mutta ketkä ovat tällaisen uuden 70-luvun ehrnrootheja ja junniloita, oman aikansa kelvottomia vastarannankiiskiä?

Säästäväisen suomalaisen vaihtoehdot lisääntyvät ensi vuonna. Vapaaehtoisten eläkevakuutusten verokohtelu on laajenemassa niin, että se koskisi myös pankkitalletuksia, rahastosäästöjä ja suoria osakesijoituksia.

Se on erinomainen juttu, koska tähän asti mikään talouskriisi maailmassa ei ole johtunut liiasta säästäväisyydestä vaan velkaantumisesta ja yli varojen elämisestä. Näin on myös jatkossa.

***

Rehellisyyden nimissä on pakko todeta, ettei muutos ole säästäjän kannalta läheskään niin ruusuinen kuin sen vastustajat uskovat – tai uskottelevat.

Kun puhutaan säästämisen verotuesta, oikeasti sillä tarkoitetaan siirrettyä verotusta. Säästöön pannuista rahoista ei siis makseta heti veroa, kun ei niitä kerran saada käyttöönkään. Se on aika järkeenkäypä periaate.

Vero maksetaan sitten eläkeiässä, kun rahat oikeasti saadaan kouraan. Ei verotuki ole tämän kummempi. Silti moni arvostaa sitä niin, että se kannustaa säästämään. Hyvä niin.

Paljonko säästäjä aikanaan joutuu maksamaan veroa, riippuu pääomaverotuksen kehityksestä. Jos se tulevaisuudessa nousee, se vielä heikentää verotuen voimaa. Mutta kuka tietää, millaiset verot meillä on kahdenkymmenen vuoden kuluttua?

***
Vähennyskelpoisten säästöjen enimmäismäärä ei nouse. Yläraja pysyy 5000 eurossa per vuosi.

Sen sijaan nostamisen ehdot tiukkenevat entisestään. Ikärajat nousevat ja peliin tulee erikoinen rajoitus; säästöt saa nostaa eläkkeelläkin vain pieninä pätkinä kymmenen vuoden kuluessa.

Rajoitus on hölmö ja perustuu täydelliseen väärinkäsitykseen pitkäaikaissäästäjän mielenlaadusta. Ikään kuin ihminen, joka vuosikymmenet sitkeästi säästää eläkevuosia varten, tyrkkäisi rahansa heti palamaan, kun tilaisuus tulee.

Joskus tulee mieleen, että kunpa tekisikin niin ja nauttisi elämästään.

Todellisuudessa säästäväisyys on monella niin syvälle sieluun tatuoitu elämäntapa, että siitä on vaikea päästä irti, vaikka yrittäisi. Useimmat jatkavat sentinvenytystä eläkeiässä ihan vanhaan malliin. Siksi holhous on aivan turhaa.

***
Vaikka säästäjän taivaat eivät aukene, uudistuksessa on silti paljon hyvää.

Hienoa on se, että säästäjä saa nyt vaihtoehtoja. Se lisää palveluyritysten kilpailua. On nimittäin epäilty, että tähän asti eläkesäästäjän ”verotuki” on hulahtanut suoraan vakuutusyhtiöiden kuluihin. Epäily ei välttämättä ole pahasti pielessä.

Myönteistä on myös se, että suora osakesäästäminen on tulossa vaihtoehtojen piiriin. Suomen talouden kannalta on todella hienoa, jos tämä edes pikkuisen vahvistaa ja laajentaa täkäläisten pörssiyhtiöiden kotimaista omistuspohjaa.

Työmatkaajia kannustetaan ensi vuonna junan ja bussin käyttöön parannetulla työsuhdematkalipulla. Siihen sisältyy isompi veroetu kuin nykyiseen.

Tämä on ihan hyvää jatkoa sille, että autoverotus muutettiin päästöpohjaiseksi.

Työsuhdematkalippu on verovapaa 200 euroon asti. Tässä kai tähtäimessä ovat satunnaiskäyttäjät, jotka yleensä käyvät töissä omalla autolla. Sitten verotusarvo nousee, kunnes 600 eurosta 3400 euroon asti verotusarvo on 400 euroa. Tässä taas tarjotaan porkkanaa pitkämatkaisille.

***
Matkalipun arvo on helpointa laskea, jos työnantaja on niin reilu, että antaa sen lisäetuna nykypalkan päälle. Tai ainakin voi ynnätä, että plussalle siinä ilman muuta päädytään.

Tämä tuskin on yleisin vaihtoehto. Todennäköisempää on, että työsuhdelipun mahdollisuutta tarjotaan osaksi nykyistä palkkaa, kunhan tämä palkka on sopimusten vähimmäistasoa korkeampi.

Silloin työsuhdelipusta saatava etu lasketaan vertaamalla siihen, että ottaa palkan palkkana ja maksaa itse matkansa.

Ihan lonkalta ei laskutoimitus taida sujua. Huomioon pitää ottaa matkakulut, oma veroprosentti, matkakuluvähennykset ynnä muut mahdolliset tekijät.

Taloustaidossa teemme syksyn kuluessa lukijoiden avuksi tästä suuntaa antavia esimerkkilaskelmia. Toivottavasti ne osoittavat, että tulossa on ihan todellinen kannuste. Mutta jos ei ole, kerromme tietysti senkin. Ja sen, miksi ei ole.

***
Työsuhdematkalippua ei ole kehitetty sitä varten, että saataisiin uusi tukimuoto meille, jotka jo tähänkin asti olemme liikkuneet julkisilla. Meitä tuetaan jo mm. lipun hintoihin kohdistuvilla subventioilla ja työmatkavähennyksillä.

Eli ei meitä varten tarvitse uusia veroetuja keksiä.

Työmatkalipun selvänä ympäristötavoitteena täytyy olla se, että lippu tarjoaa osalle omalla autolla työmatkaavista porkkanan siirtyä julkisten käyttöön. Tässä onnistumista on tärkeää mitata ja seurata. Väheneekö oman auton käyttö, lisääntyvätkö julkisten käyttäjämäärät?

Jos käteen jää vain uusi tukimuoto ilman näitä vaikutuksia, hanke on pielessä. Silloin se on pelkkä verotusta monimutkaistava turha rönsy. Silloin se pitää joko hylätä kokonaan tai kehittää sellaiseksi, että toimii paremmin.

Millaiset verot meillä on viiden vuoden kuluttua? Millaiset haluaisimme? Mitä pidämme oikeudenmukaisena ja kohtuullisena?

Miten saada runsaasti verotuottoja mutta samalla pitää lypsävä lehmä hengissä?

Periaatteen ja käytännön yhdistäminen ei aina ole helppoa. Verojahan ei ole tarkoitettu rangaistukseksi ahkeruudesta ja menestyksestä. Päinvastoin, niiden pitäisi suorastaan kannustaa työntekoon.

Edes oikeudenmukaisuus ei ole kaikille sama. Osalle kansasta oikeudenmukaisuus toteutuu vasta, kun veroilla tehdään rikkaista köyhiä.

***
Tässä ristikkäisten toiveiden ja tavoitteiden aallokossa joutuu johdonmukaista linjaa etsimään alivaltiosihteeri Martti Hetemäen vetämä verotyöryhmä, jonka maan hallitus nimitti keväällä. Valmiita ehdotuksia pitäisi syntyä ensi vuoden loppuun mennessä.

Paineet verotulojen lisäämiseksi ovat kovat, kun lama romautti julkisen talouden korttitalon. Näistä paineista tuskin selvitään ilman isompia muutoksia verotuksen rakenteisiin. Kaikki muutokset tuskin herättävät hurraahuutoja.

Suurin oppositiopuolue SDP on perustanut haastajaksi oman verotyöryhmänsä. Se on terve lähtökohta; perehtyä ja kyseenalaistaa. Eikä vain räksyttää helppoja puolitotuuksia. Ryhmää vetää ex-kansanedustaja Jouni Backman.

Tieto näyttää lisäävän tuskaa.

”Tämä on tosi vaikea kokonaisuus. On niin paljon liikkuvia elementtejä. Jos yhden irrottaa niin sekä keskustelu että linjanveto menevät helposti hakoteille”, Backman puntaroi äskettäin puoluelehtensä haastattelussa, ja mainitsi esimerkkejä ristiriidoista:

”Meillä (demareilla) on vieläkin se käsitys, että työn progressiivinen verotus on sosialidemokraattisempaa politiikkaa, mutta se lyö korville yhtä puolueen keskeistä arvoa, työtä.”

Entä kun kulutusta pitäisi ohjata verotuksella kestävämpään suuntaan?

”Siinä meillä on sovittamattomia ristiriitoja sisäisesti. Ei ole löytynyt hyvää mekanismia, miten ympäristöverotusta voidaan kehittää ilman, että se on sosiaalisesti epäoikeudenmukaista.”

***
Niinpä. Joskus on suurinta viisautta tunnustaa, ettei tiedä, ainakaan vielä. Tai todeta, että hyvä kokonaisuus sisältää sekä mukavia että vähemmän mukavia osia. Ja että kokonaisuudesta ei aina voi valita vain sitä mukavampaa puolikasta.

Sosiaalisten neuvontapalvelujen aukottomasta ketjusta on paljastunut ammottava aukko. Lapsille on neuvolat, nuorille kouluterveydenhuolto, työikäisille työterveydenhuolto.

Mutta missä viipyvät eläkeläisten neuvolat?

Täytyyhän ikääntyviä suuria ikäluokkia opastaa solmimaan kengännauhansa, pitämään muutenkin huolta itsestään ja ennen kaikkea hyödyntämään julkisia palveluja.

On suorastaan järkyttävää huomata, että tällaiset neuvolat eivät ole tulleet mieleen ennen kuin nyt, kun ”Ikäneuvo-työryhmä” on jättänyt asiaa koskevan raporttinsa http://www.stm.fi/tiedotteet/tiedote/view/1421916#fi peruspalveluministeri Paula Risikolle.

Minäkin aloin heti huolestua, miten kohtapuoliin eläköityvä veljeni mahtaa pärjätä tässä pahassa maailmassa, jos eivät viranomaiset ole häntä jatkuvasti opastamassa? Osaako hän omin päin edes golfkentälle?

***
Työryhmän mielestä nyt tarvitaan ikääntyneiden neuvontapalvelukeskuksia. ”Ehkäisevien palvelujen ketjun on oltava saumaton läpi ihmisen elämän”, se julistaa.

Sitä varten pitää perustaa ”koko maan kattava neuvontapalveluverkosto.” Homma pitää tehdä lakisääteiseksi ja sille pitää varata tietysti paljon rahaa.

Työryhmä on ollut ilmeisen kaukaa viisas, kun se ehdottaa, että nämä tärkeät neuvot olisi laissa säädetty maksuttomaksi. Voi nimittäin olla, että moni ei muuten maksaisi…

Neuvot olisivat ”helposti saatavia matalan kynnyksen lähipalveluja.” Ne sisältäisivät ”yleistä, laaja-alaista ja selkeäkielistä tiedotusta ikääntyneiden hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä, riskeistä, palveluista ja sosiaaliturvasta.”

Jotta kukaan ei pääsisi huolenpidolta karkuun, työryhmä esittää, että neuvojan ”kotikäynnit otetaan käyttöön kaikissa kunnissa.”

***
Herää pari kysymystä.

Mistä kummasta syntyy se käsitys, että ihmiset eläkkeelle siirtyessään tyhmistyvät niin, että eivät pitkän elämänkokemuksensa perusteella enää osaisi huolehtia itsestään ilman, että sitä varten perustetaan ”maan kattava neuvolaverkosto?”

Toiseksi, jos julkiset palvelut ja sosiaaliturva on rakennettu niin monimutkaisiksi ettei niistä saa normaalijärjellä selkoa, ratkeaako asia sillä, että rakennetaan vielä niiden päälle erikseen uusi palveluneuvolaverkko?

Ja vielä. Millä ihmeen rahalla?

Finnairin toimitusjohtaja Jukka Hienonen ilmoitti tänään heittävänsä pyyhkeen kehään. Julkisuuden kautta ainakin minulle on muodostunut hänestä hyvin nykyaikainen johtajakuva.

Lentoyhtiöiden syvässä ahdingossa hän näyttää yrittäneen ratkoa Finnairin ongelmia neuvottelemalla ja keskustelemalla – myös avoimesti julkisuudessa. Etsinyt yhteistä etua ja tapaa säilyä hengissä, kun kaikki osaltaan tinkivät muinaisista eduistaan. Mutta työntekijäpuolelta on tullut säännöllisesti turpiin.

Sitten on taas pakon edessä irtisanottu ja lomautettu. Tältä se homma ainakin on näyttänyt.

Ehkä Hienonen lopulta oli vanhanaikainen. Liian avoin, lepsu ja pehmeä. Voihan kohta muodissa olla taas tuttu management by perkele –tyyli. Niin innokkaasti monet yritysjohtajat tuntuvat nyt hakevan vaikutteita Kiinasta. Enkä nyt puhu vanhoista filosofeista vaan nykyisistä kommunistipomoista.

Ehkä seuraaja ei olekaan yhtä hienonen, vaan jatkossa vyörytetään kova kovaa vasten. Ei lupaa hyvää lentomatkustajille.

Kunta-alalla lienee edessä ihan samanlainen vastakkainasettelu. Vähenevät rahat ja tinkimättömät ammattijärjestöt. Ei lupaa hyvää kuntalaisille.

***
Se, että Finnair ylipäätään on hengissä, lienee suurelta osin valtio/markkina-tasajaon ansiota. Omistuksesta puolet on Suomen valtiolla ja loput markkinoilla.

Valtion liikelaitoksena se olisi jo aikaa sitten pyyhkiytynyt kartalta tai kutistunut jonkun Helsinki-Oulu –syöttölinjan pyörittäjäksi. Äärimmäisen kovan ja markkinaehtoiseksi muuttuneen kansainvälisen kilpailun keskellä ei pienen maan virasto voisi toimia kannattavasti.

Toisaalta mikä olisi Finnairin tilanne keskellä lentoliikenteen kriisiä, jos sillä ei olisi takanaan vahvaa valtio-omistusta? Vahva ja sitoutunut valtionomistus on juuri nyt yhtiön selkänoja, ja toivottavasti vastakin.

Kun alalla tehdään karsintaa ja uusjakoa, miten juuri nyt kävisi rohkean Finnairin, jos siellä islantilaistyyppiset sijoituspelurit, ruplamiljonäärit ja amerikkalaiset eläkesäätiöt suurimpina määräisivät ja puntaroisivat halujaan pitää rahoja pienessä ja pippurisessa yhtiössä.

Veikkaan, että yhtiöstä maalattaisiin hieno tarina, minkä jälkeen se pilkottaisiin eniten tarjoavien kesken.

Sen jälkeen voi kuvitella, kuinka hyvät lentoyhteydet Suomesta olisi maailmalle. Eipä Suomi lentokohteena ole jaksanut kiinnostaa halpalentoyhtiöitäkään, jotka mittaavat yhteytensä puhtaasti bisnespohjalta.

Joku aina koettaa kepillä jäätä ja kohta luopuu pelistä. Jokunen harva yhteys on säilynyt pitempään. Sitä se elämä olisi jatkossa koko lentoliikenteen osalta, jos ilmatilamme olisi pelkkien kansainvälisten lentureiden hallussa.

Finnairin ostajallahan voisi olla jopa tuttu strategia toimia gatewayna idän suuntaan. Mutta se gatewayn turvatarkastusportti voisi sijaita jossain ihan muualla kuin Suomen Vantaalla, kunhan sinne tehdyt suuret kenttäinvestoinnit olisi ensin tehokkaasti ryöstöviljelty.

Paradoksaalista on se, mitkä olisivat todennäköisimpiä Finnairin ostajia, jos se olisi kaupan? Tietysti muiden valtioiden tukemat kansalliset tai puolikansalliset lentoyhtiöt!

Lama on surkeaa aikaa mutta entäs sitten kun, kun lamalaskut lankeavat. Miten ne hoidetaan?

Jos meiltä kaikilta yhteisesti kysytään gallupissa, annamme kolme vastausta:

1. Tippaakaan emme tingi siitä, mihin rahaa oikeasti kuluu. Tuliko selväksi!
2. Ehkä hiukan voisi karsia sieltä, mihin tähänkään asti ei ole paljoa mennyt.
3. Ja sitten vähän kiristetään suurituloisten veroja. Kyllä se siitä.

Kuvio on selvä. Enää jää kysyttäväksi että paljonko vähän kiristetään?


SUOMEN Pankki laskeskeli keväällä, että julkiseen talouteen muodostuu lähivuosina noin viittä prosenttia bruttokansantuotteesta vastaava aukko. Lehdissä kerrottiin, että veroja siis pitäisi korottaa viisi prosenttia. Kunpa päästäisiin niin helpolla.

Viisi prosenttia bkt:sta on hyvin karkeasti pyöristettynä kymmenen miljardia euroa.


KERÄTÄÄNPÄ tuo summa ylivoimaisesti suosituimmalla tavalla eli niistämällä pelkästään niiltä hyvätuloisilta, joilla on kyllä varaa vähän antaakin?

Tämähän on helppoa. Verotilastojen mukaan satatuhatta hyvätuloisinta suomalaista tienaa juuri tuon 10 miljardia! Otetaanko se?

Ikävä kyllä he ovat maksaneet jo tähänkin asti vajaa puolet siitä veroina ja maksuina. Eli tuolta ökytuloryhmältä ei edes Paavo Arhinmäki pysty teoriassakaan puristamaan kuin korkeintaan 5-6 miljardia lisää. Sitten kävelee vastaan Pomperipossa.


NYT tulee vielä pari uutta ongelmaa.

Kun näiltä porhoilta on 100 prosentin verotuksella viety kaikki tulot, kiitetty pohjoismainen hyvinvointivaltiomme rientää luonnollisesti huolehtimaan heistä. Jos lasketaan tähän hulahtavan vaikka parituhatta euroa nokkaa kohti kuukaudessa – heillä lienee aika hyvät ansiosidonnaiset edut – siihen uppoaa 2-3 miljardia vuodessa.

Mielipidekyselijälle ehkä moni sanoo, että työn sisältö on kaikkein tärkeintä eikä sillä palkalla lopulta ole niin suurta väliä. Silti on vahvoja perusteita epäillä, että vain ani harva viitsisi paiskoa töitä sadan prosentin verotuksella.

Voisi käydä jopa niin, että 5-6 lisämiljardin sijasta suurin osa heidän tähänkin asti maksamistaan veroista jää saamatta, kun työhalut lopahtavat.


HUPSIS! Mihin tässä oikein päädyttiin?

Kymmenen lisämiljardin sijasta tulot vähenivätkin 4-5 miljardilla ja menot kasvoivat sen verran, että kympin sijasta täytyy nyt haalia kokoon ehkä 17 miljardia?

Ja kaiken lisäksi se pitää tehdä niin, että satatuhatta hyvätuloista on jo likvidoitu pois kuvioista. Täytynee huutaa paroni Karl Friedrich Hieronymus von Münchausen apuun?

Viime maanantaina 8.6. vietettiin taksvärkkipäivää sen kunniaksi, että työt yhteiseksi hyväksi on paiskottu ja loppuvuoden tienestit saa käyttää ihan omiin menoihinsa; ruokaan, asumiseen, harrastuksiin ja mitä niitä lieneekään.

Kaikkein iloisimmille veronmaksajille tällaisen päivän viettäminen on loukkaus hyvinvointivaltiota kohtaan. Heidän mielestään hyville poliitikoillemme eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa pitää kyselemättä luovuttaa avoin shekki kouraan ja olla vain kiitollisia siitä, että suostuvat sen käyttämään.

Miten tämä iloinen meininki toimisi vaikkapa ruokakauppaan sovellettuna?

Supermarketin ovella luovutamme ystävälliselle osuuskaupanhoitajalle satasen setelin ja jäämme rauhassa odottamaan, mitä hyvää hän meille tällä kertaa poimiikaan.

Totta kai kauppias laajan kokemuksensa perusteella tietää paremmin, mitä sinä ja minä tarvitsemme. Hän myös tuntee kauppansa valikoiman läpikotaisin ja osaa tehdä edullisimmat ratkaisut puolestamme.

Ihan niin kuin se valtuutettu ja kansanedustajakin. Luotetaan vain siihen eikä turhaan kysellä perään. Onhan ne vaaleilla valittu.

VAKAVASTI ottaen, taksvärkkipäivä on tietysti hyvin teoreettinen. Suomessa se on tavattu laskea arvioidun kokonaisveroasteen perusteella vuoden työpäivistä. Tällä on päädytty nykyisellä veroasteella kesäkuun alkupuolelle.

Esimerkiksi Ruotsissa laskutapa on hieman toinen ja juhlapäivä ajoittuu heinä-elokuun tienoille.

Ja täälläkin kyse on vain keskiarvosta. Hyvätuloinen, autoileva ja kapakassa viihtyvä veronmaksaja taitaa käyttää vielä ison osan lomarahoistaankin henkilökohtaisen taksvärkkinsä hoitamiseen.

Kaikkien veikkausten mukaan myös keskivertosuomalaisen verojuhlapäivä alkaa sekin lähivuosina valua taas kohti heinäkuuta, missä se kertaalleen jo käväisi 90-luvun lopulla.


VÄÄRINKÄSITYSTEN välttämiseksi on ihan hyvä korostaa, ettei yhteiseksi hyväksi tehty työ tietenkään mene hukkaan, päinvastoin.

Sillä tuotetaan mahdollisuuksien tasa-arvoa, jaetaan sosiaalisten riskien kustannuksia, huolehditaan yhteisestä turvallisuudesta ja järjestetään monia palveluja, jotka eivät kohtuudella toimisi markkinavetoisesti.

Tämä toimintatapa on oikein hyvä ja sitä kannattaa kehittää. Mutta se tarvitsee piiskurikseen tiukan ja kriittisen kuluttaja-asenteen. Kritiikkiä tarvitaan sekä palvelujen laadun että niistä maksetun hinnan suhteen.

Siitä voimme olla sataprosenttisen varmoja, että julkinen päättäjä saa kyllä kulumaan jokaisen euron, joka hänen päätettäväkseen annetaan.

Lisää rahaa elvytykseen!

Eduskunnassa kansanedustajat ovat kärsimättömiä. Oppositio painaa päälle ja hallituspuolueiden edustajat hyörivät hätääntyneinä.

Miksi elvytys ei tehoa, vaikka herkimmät meistä aistivat taantuman oireet jo – herran jestas - yli kaksi kvartaalia sitten! Miksi päätökset eivät vaikuta?

Kärsivällinen odottaminen on vaikeaa jopa kypsään ikään ehtineille kansanedustajille. Kas kummaa, hyvin päätetty ei vielä olekaan sama kuin valmiiksi tehty.

No, ollaan realisteja. Opposition työtä on haukkua hallituksen toimia niiden sisällöstä riippumatta, oli oppositiossa kuka tahansa. Ei lama sitä muuksi muuta.

HESARISSA oli pari päivää sitten kuvaava taulukko elvytyspäätösten tilanteesta:

Vuokrarakentamisen korkotukilainat; vasta ensimmäiset korkotuet nyt myönnetty. Kerrostaloremonttien korjausavustus; joitakin remontteja jo aloitettu.

Perustienpito; ensimmäiset työt alkavat kesällä. Perusradanpito; pääosa töistä vasta suunnitteluvaiheessa.

Isot valtatiehankkeet; tarjousvaihe menossa. Valtatie 51; rakentaminen alkaa ensi vuonna. Mäntyluodon väylä; lykkääntyy myös ensi vuoteen.

Valtion remonttityöt; suunnitteluvaihe vasta edessä. Päiväkotien ja vanhainkotien korjaukset; ensimmäinen remontin alkamisilmoitus juuri tullut.

Vain tuloveron kevennykset ja kotitalousvähennys ovat jo kuukaudesta toiseen raksuttaneet elvyttävää ostovoimaa kansalle.

TODENNÄKÖISESTI elvytyshankkeissa on edetty normaalia ripeämmin. Mahtuihan valikoimaan vain jo pitkälle valmisteltuja hankkeita. Silti matka kirjoituspöydältä kaivinkoneelle on pitkä. Jos sitä matkaa yrittää väen väkisin lyhentää, seurauksena on vain sutta ja sekundaa.

Tämä viive pitäisi uusia päätöksiä kiirehtiessä ottaa huomioon. Uusilla elvytyshankkeilla ei tähän vuoteen vaikuteta, hyvä jos seuraavaankaan. Nopeimmat hankkeet ovat jo putkessa.

Jos merkkejä talouden toipumisesta alkaa näkyä, elvytysrahojen hanat on syytä kiristää kiinni. Ne rahat kääntyvät toimiksi vasta kun muutenkin jo ollaan vauhdissa ja tulevat maksuun, kun muista syistä – ennen kaikkea ikääntymisen takia - ollaan mahdollisimman tiukoilla.

Mikä on valtion etu pörssiyhtiön omistajana? Mikä on se veronmaksajan etu, jota valtion pitäisi ajaa? Ainakin yhtiön pitää tuottaa hyvin. Mahdollisimman hyvin.

Mutta tuotto tarkoittaa paljon useampien tekijöiden summaa kuin pelkkä osinko. Valtio ja siinä sivussa kunnat ja muu julkinen sektori tienaavat myös yrityksen, sen omistajien, työntekijöiden, alihankkijoiden ynnä muiden maksamia veroja.

Valtion taloudellisessa intressissä on tämän kokonaistulovirran kasvattaminen ja säilyttäminen vakaana. Ei vain sen yhden osasen lyhyen tähtäyksen maksimointi.

Valtion intresseihin kuuluu ilman muuta myös omien omistajakustannustensa minimointi. Nimittäin kun valtionyhtiö lomauttaa ja irtisanoo, julkinen sektori ja viime kädessä valtio ainoana yhtiön osakkaista jää edelleen huolehtimaan työttömäksi joutuneiden toimeentulosta, uudelleenkoulutuksesta jne.

Kustannuspuolella äkkinäiset käänteet suuntaan ja toiseen ovat pahinta myrkkyä. Kun menee kovaa, pitää rakentaa infrastruktuuria. Kun pudotaan, siivotaan jäljet. Eli valtio-omistajan etu ei voi olla lyhyen tähtäyksen voittojen ja riskien maksimointi.

Veronmaksajien omistajaintressi onkin paljon laajempi, syvempi ja pitkäaikaisempi kuin pelkkä ensi vuoden osingon maksimointi.

EIKÄ tämä todellakaan tarkoita sitä, että firmojen bisneksiä pitäisi johtaa Arkadianmäeltä tai edes Senaatintorilta. Yhtiön ainoa tavoite ei voi olla työllistäminen. Eikä tappion tuottaminen. Kyllä sen täytyy toimia tehokkaasti, pyrkiä tuottamaan mahdollisimman hyvin.

Mutta valtiolla on oikeus - ja samalla velvollisuus veronmaksajia kohtaan - ajaa omistajalinjaansa niin, että pitää tämän koko paketin mielessä. Se on välillä päässyt unohtumaan, kun on siirrytty neuvostoajan valtio-omistajasta toiseen äärilaitaan puhdasoppiseksi shareholderkapitalistiksi.

VOIKO tällä tavoin sitten toimia pörssiyhtiössä? Tottakai. Eivät pörssiyhtiöt ole omistukseltaan nytkään yhdestä puusta veistettyjä.

On yhtiöitä, joissa on vahva perheomistus, on vahvasti kansallisia ja läpeensä kansainvälisiä. On omenia, päärynöitä, appelsiineja ja banaaneja ja ties mitä.

Kyllä sijoittajat muutenkin punnitsevat omistajakuntaa ja sen toimintatapaa yhtenä sijoituksen arvoon vaikuttavana tekijänä. Jonkun mielestä kokonaisvaltaisemman omistajaroolin omaava valtio voisi olla miinustekijä, jonkun toisen mielestä vakauttava plussa.

Jos lopputuloksena valtionyhtiön pörssikurssi olisi viisi tai kymmenen prosenttia alemmalla tasolla kuin shareholdervaltionyhtiön, entä sitten? Mitä merkitystä sillä olisi kenellekään?

Olennaista vain on, että tällainen linja on selkeä, johdonmukainen ja julkilausuttu. Ja että se kestää sekä taloudellisten että poliittisten suhdanteiden vaihtelut.

Suuri osa verkon yleisten keskustelupalstojen sisällöstä on huutoäänestystä ja joutavaa jorinaa. Ja sitten on vielä se osuus, mikä on täyttä roskaa.

Seassa on helmiä ja mielenkiintoisia näkökulmia, mutta piilossa kuin neulat heinäsuovassa. Aikansa voi viettää paremminkin kuin etsimällä niitä satojen jätösten keskeltä.

Toisaalta mitä kapeamman alueen tai harrastajapiirin keskusteluryhmiin tai blogeihin mennään, sitä terävämpää mielipiteenvaihtoa siellä käydään. Sanomista, osaamista ja mielipiteitä siis riittää, mutta varsinkin yhteiskunnallinen keskustelu hukkuu jonnekin marginaaleihin tai ammattitykittäjien raivonpurkausten jalkoihin.

Tämä on sääli, sillä verkko sinänsä on aivan loistava paikka keskustelulle.


MITÄ tehdä? Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen on käyttänyt aiheesta useampia puheenvuoroja, ja siellä täällä on näkynyt muitakin pohdintoja.

Ongelmaa on vain lähdetty ratkomaan ihan väärästä päästä. On pohdittu laillisuusvalvontaa ja rajoituksia, joilla estää ja poistaa pahimmat törkeydet. On törmätty sananvapauteen ja verkon äärettömyyteen, jossa mitä tahansa rajoitusta on helppo kiertää.

Sitten on turhauduttu. Eletään sitten tämän paskan keskellä, kun ei muuta voida.


EHKÄ kannattaisi palata alkulähteille ja miettiä niitä iänikuisia sanomalehtien yleisönosastoja. Tiedän, tällainen kuulostaa kauhean vanhanaikaiselta. Vähän kuin telkkarin Frasier yrittäisi sormi pystyssä tyrkyttää shamppanjaa kuohujuomaksi jalkapallohuligaanien polttaribileisiin.

Eihän sieltä homeisista ja paperinmakuisista kätköistä voi löytyä mitään oppia upeaan verkkoaikaamme? Jos kuitenkin yrittäisi?

Nimittäin laadusta kiinni pitävissä sanomalehdissä ei yleisönosastoissa ikinä ole julkaistu kuin murto-osa siitä, mitä toimituksiin on tarjottu. Eikä syy siihen ole ollut pelkästään tekninen, siis että painopinta ei riitä.

Päinvastoin. Hyvin toimitettu laadukas keskustelupalsta on ollut lehden ylpeys, esimerkiksi Hesarissa. Palstan toimittaminen on ollut lukijoiden palvelua, journalismia. Miksi tämä muka ei olisi mahdollista entistä joustavampana ja nopearytmisempänä myös verkossa?


VERKOSSA on nyt valtava määrä reviirinmerkintäpalstoja, joissa kuka tahansa voi käydä laskemassa omat kikkanansa ja keltaiset lirkkinsä ja heti tarkistaa, että sinne se minun neronleimaukseni ilmestyi. Siitä saivat taas kaikki typerykset ja tolvanat!

Ne ovat tulleet jäädäkseen. Niissä toteutuu proletariaatin diktatuuri koko komeudessaan. Suosio on suuri ja mediayhtiötkin tarvitsevat niiden kävijälukuja epätoivoisessa taistelussaan verkkomainostajien sieluista.

Mutta luulisi sekaan sopivan sinne tänne myös toisenlaisia keskustelupalstoja. Niissä esiinnytään omalla nimellä ja moderaattorin tehtävänä on edistää hyvää mielipiteenvaihtoa. Eikä vain poliisina vaania kaikkein rikollisinta ainesta, josta julkaisija voi joutua vastuuseen.

Tässä olisi haastetta alkajaisiksi vaikka Hesarille. Ei kai tämä sentään Ylen julkisen palvelun niskoille kuulu?

Ei yrityksille ole hyötyä maksimaalisista johtajakannustimista. Kohtuulliset, ihan hyvätkin pitää kyllä olla. Siinä välissä on valtava rako.

”Mr. Optio” Yrjö Kopra on toista mieltä. Hän julistaa avoimesti huippukorvausten ilosanomaa.

Mutta mihin jättikannusteilla lopulta tähdätään?

Mihin pyritään sillä, että yhtiöiden isoille pomoille tarjotaan mahdollisuus moninkertaistaa tienestinsä vielä siitä korkeasta tasosta, joka palkkana (ja tulevana eläkkeenä) on jo ikään kuin pohjaksi määritetty?

AINAKIN siihen, että osakkeenomistajat haluavat johtajan ajattelevan kaikessa vain ja pelkästään heidän etuaan, eikä kenenkään muiden. Ei työntekijöiden, ei ympäröivän yhteiskunnan, ei kenenkään.

Vain siitä palkitaan, rahan ansaitsemisesta omistajille. Mitä kauempana merten takana omistajat ovat, sitä vähemmän heillä on muita suoria ohjauskeinoja, joilla estää johtajaa vilkuilemasta muiden tavoitteiden perään.

Vai onko joku kuullut johtajabonuksista, jotka maksettaisiin sillä perusteella, että firma on valmistanut hyviä, kestäviä ja tarpeellisia tuotteita ja palveluja?

Entä onko nähty osakekannusteita, jotka tilitetään maksettujen palkkojen perusteella? Tai vaikka optioita, joiden suuruus on kytketty maksettujen verojen määrään?

No ei tietenkään.

OSA johtajabonuksista kannustaa nimenomaan nopeisiin muutoksiin ja maksimaaliseen riskiottoon. Omistajien raha liikkuu, tulee ja menee. Sinä aikana se täytyy saada mahdollisimman nopeasti tuottamaan. Tätä edistää se, että myös firman johdolla on tilaisuus tienata nopeasti ja halu ottaa kovia riskejä.

Mikä tähän sopisi paremmin kuin vaikka optiot. Jos riskinotto onnistuu tai muuten käy hyvä säkä, tienestit ovat taivaalliset. Ja jos käy huonosti – no, jäähän kaikkein pahimmassakin tapauksessa jäljelle vielä se ihan kohtuulliseksi neuvoteltu peruspalkka ja kultainen kädenpuristus.

AIVAN olennainen juttu maksimaalisissa pomokannusteissa liittyy ihmiskuvaan. Uskotaan ja uskotellaan, että potentiaaliset yritysjohtajat ovat niin yksiulotteisia, että heidät voi pistää parhuusjärjestykseen pelkän rahan voimalla.

Siis että tähtitieteellisellä summalla saat taivaallisen johtajan. Ja vähän vähemmällä vain surkean luuserin. Tämä yksiviivainen ajattelu on tavattoman mukava johtajien yleisen palkkakehityksen kannalta, mutta tuskin kestäisi tarkempaa tarkastelua.

Kansainvälisessä jalkapallossa on niin läpinäkyvät pestuumarkkinat, että ollaan elävässä elämässä ehkä kaikkein lähimpänä tätä tilannetta. Mutta ei se edes siellä toimi. Muuten Chelsea voittaisi aina kaikki pelit.

Enkä nyt lähtisi vertaamaan Chelseata ja kansallisen tason johtajamarkkinoita.

NIIN uskomattomalta kuin se tuntuu, jopa hyvillä ja taitavilla johtajilla voi olla ja on muitakin arvoja kuin pelkkä raha. Enkä ole ollenkaan varma, että edes kylmimmän pörssiyhtiön paras johtaja lopulta olisi se, jolle raha on kaiken mitta.

Mutta jos rahaa ja lottovoiton mahdollisuutta tyrkyttämällä tyrkytetään, useimmat meistä ottavat sen kyllä vastaan. Jos minulle samasta työstä tarjottaisiin suurta tai valtavan suurta palkkaa, voi olla että tyytyisin siihen valtavan suureen.

Sen edellisen suuren laman aikaan 90-luvulla paiskoin töitä vanhassa lehdessä, jonka olimme juuri kovalla työllä ja isoilla remonteilla nostaneet uuteen kukoistukseen.

Sitten tietysti loppui raha.

Tehtiin lamabudjetteja. Virittäydyttiin taistelumielelle; kyllä tässä pärjätään, kun pannaan luovuutta peliin. Homma saatiin toimimaan, kun vähän venyttiin.

Kunnes alkoi seuraava kierros. Siispä rassataan vielä rakenteita, keksitään ihan uusia toimintatapoja, tsempataan! Ja venytään.

Juuri kun oli vaivoin sopeuduttu uudelle tasolle, taas valui hiekka jalkojen alta ja alamäki jatkui.

Sama juttu monessa paikassa tänäkin päivänä.

SILLOIN oivalsi hyvin sen, kuinka tärkeää on saada kovaa maata jalkojen alle. Ollaan sitten vaikka kuinka syvän kuopan pohjalla, sekin on parempi kuin jatkuva valuminen ja (selkä)nahanluonti.

Ilmeisesti viime aikojen toiveikas vire pörssissä perustuu juuri tunteeseen, että nyt ollaan pohjalla ja jalkojen alta löytyy taas kova maa. Ei sillä niin väliä, miten ylös kömmitään.

GLOBAALISSA taloudessa lama iskee paljon nopeammin kuin ikinä. Eri alueiden suhdannevaiheet eivät enää tasaa toisiaan; kaikki rytisevät alas lähes yhtä aikaa.

On muitakin vauhdittajia. Enää ei missään tuoteta varastoon. Sekin jyrkentää nousuja ja laskuja.

Globaaleilla työnantajilla on kova linja. Yyteet pannaan pystyyn jo siinä vaiheessa, kun huonot ajat vasta kajastavat taivaanrannassa. Tilapäisiäkään tappioita ei siedetä, kuten ehkä ennen.

KUN kolistaan kovaa alas, nousukin voi olla jyrkkä. Näin ainakin toiveikkaat uskovat – ja tulevat monesti vielä pettymään. Pörssi ja firmat ehkä toipuvat, mutta niiden hylkäämillä ihmisillä ja ympäröivällä yhteiskunnalla on paljon pitempi tie.

Jos kansainvälisesti syöksytään jyrkkää mäkeä tasatahtiin, maan sisällä mennään vaiheittain, kuin dominopalikat jonossa. Siinä vaiheessa kun vienti – toivottavasti – taas porskuttaa, työttömyys yhä kasvaa ja tulojen ehtyminen kuivettaa julkista taloutta vielä pitkään.

SE tieto pitää edelleen paikkansa, että miljoonilla suomalaisilla palkansaajilla ja eläkeläisillä on tällä hetkellä kulutusvaraa enemmän kuin koskaan. Tulot ovat nousseet, inflaatio mataa ja korot lähestyvät nollaa.

On silti ollut henkilökohtaisella tasolla ihan järkevää ja ymmärrettävää, että epävarmoina aikoina halutaan jonkin aikaa pihdata ja kerätä tavallista vankempia puskureita omalle taloudelle.

Silti loputtomiin tätäkään ei jakseta, vaan ne joiden tulevaisuus näyttää suhteellisen tasaiselta, kohta uskaltautuvat käyttämään rahaa tavalliseen tapaan.

Jos sekaan jää ripaus entistä terveempää harkintaa, se on pelkästään myönteistä.

Taloustoimittaja Tuomo Pietiläinen on Hesarissa ansiokkaasti nostattanut keskustelua siitä, miksi Suomessa - toisin kuin useimmissa Euroopan maissa - ei ole mitään kattoa julkisessa eläkejärjestelmässä.

Se on ihan hyvä ja mielekäs kysymys. Onko suomalaisen työeläkejärjestelmän kehittäjillä ollut jotain erityistä viisautta, joka muilta on puuttunut? Vai voisiko jonkun toisen malli olla vieläkin parempi? Ja entä sitten?

Mutta tällaista keskustelua Suomessa ei oikein voi käydä eikä turhia kysymyksiä turhan usein esitetä. Suomalaista eläkekeskustelua käydään hiljaisella äänellä ja samoja lauseita toistaen. Eipäs kun juupas.

PIETILÄINEN sentään yritti. Ja toki viritys on joitakin myös innostanut.

Aina löytyy muutama keskustalainen poliitikko, joka saa itsensä kiihotettua mistä tahansa mahdollisuudesta nakertaa jotain työeläkelinnakkeen nurkkaa.

Ja tietysti sana eläkekatto (väärin ymmärrettynä) innoittaa niitä vasemman laidan pölhöpopulisteja, jotka ihan vakavissaan luulevat, että tällä tavoin heidän ikiaikainen unelmansa rikkaiden tekemisestä köyhiksi vihdoin toteutuisi - edes eläkeiässä.

Sitten eläkeasiantuntijat tulevat vastaukseksi tähän vakuuttamaan, että näin ei suinkaan kävisi. Niin kuin ei tietenkään käy, eikä ole tarkoituskaan. Case is closed.

JULKISEN työeläkejärjestelmän hieno pääperiaate on pakkosäästäminen yhteiseen pottiin. Sillä tasataan riskit, säästetään omia ja yhteisiä kuluja, vältetään vapaamatkustajia ja pyritään huolehtimaan, että kaikilla on kohtuullinen ansioihin suhteutettu eläketurva. Jos ei ole, niin kansaneläke tulee perälautana.

Mutta erittäin hyvä periaatteellinen kysymys on se, täytyykö tämän pakkosäästämisen ulottua suurimpiin tuloihin asti? Onko julkisen eläkejärjestelmän hengen mukaista pyrkiä turvaamaan huipputuloisen huipputulot myös eläkeaikana?

Vai voisiko tyytyä siihen, että pakkosäästäminen ulottuu vain tiettyyn ylärajaan asti ja sen jälkeen valistuneet ihmiset voivat huolehtia itse omasta lisäturvastaan? Lopputulos ja vaurauden jakautuminen tuskin suuresti muuttuisi, mutta kysymys olisikin enemmän periaatteesta.

Monessa maassa on todettu että tämä on ihan järkevää ja pidetty sitä ilmeisesti myös oikeudenmukaisena.

On se ainakin isompi kysymys kuin että jääkö Fortumin uusi toimitusjohtaja Tapio Kuula eläkkeelle jo vuonna 2020 vai vasta vuotta myöhemmin. Jos sinne saakka sattuisi pysymään Fortumin leivissä.

MUTTA turha näitä kai on haastaa, edes periaatteessa. Suomalaiset eläketietäjät ja –vaikuttajat, kaikkein loistavimmat asiantuntijatkin, ovat syvällä bunkkereissa. Toisesta bunkkerista kuuluu vaimeaa napinaa, että ”on se niin väärin, työmarkkinapomot ne vaan päättää…” Ja toisesta yhtä syvästä mumistaan vastaan, että ”täydellinen järjestelmä… taas ne kepulaiset… ei saa koskea… näpit irti…”

Eivätkä nämä koskaan kohtaa.

Jos kohtaisivat, periaatteita voisi pohtia. Ehkä kritiikin jälkeen meikäläinen nykymalli todettaisiin jostain syystä sittenkin paremmaksi. Tai sitten sivistyneen keskustelun päätteeksi todettaisiin, että ei voi olla totta, muutos todella voisi vielä vähän parantaa sitä. Ainakin periaatteessa.

Ehkä silti ei niin paljon, että koko systeemiä kannattaisi sen takia myllätä. Tai sitten jopa niin paljon.

Milloin Suomeen iskee asuntolainapommi? Vai iskeekö lainkaan?

On monta hyvää syytä sille, että asuntovelkaisten tilanne ei toistaiseksi ole kriisiytynyt. Ennen kaikkea kahden asunnon loukut on pääosin vältetty.

”Osta vasta oman myytyäsi” –oppi on levinnyt laajalle ja myös pankit näyttävät pitäneen siitä tiukasti kiinni. Tämä on tosin myös jähmettänyt asuntomarkkinoita.

Korkojen lasku on tuonut vähän liikkumavaraa kaikille niille, jotka ovat vasta 20-30 vuoden lainanmaksu-urakkansa alussa.

Eikä työttömyyskään ole - vielä - iskenyt isolla moukarilla. Sen vaikutukset näkyvät asuntolainaajien joukossa isommin ehkä ensi syksystä lähtien.

Tähän liittyy irtisanomisten muoti-ilmiö, jossa kokemus ja uskollisuus työnantajalle on noussut tärkeimmäksi irtisanomisperusteeksi. Pois potkittavien ikäluokassa onneksi aika harvalla on enää ihan myllynkiven kokoista lainakaulusta kannettavanaan.

Ulos putoavien ikähaitarin toisessa päässä taas on vielä paljon vuokra-asujia.

JOS toistaiseksi on ollut rauhallista, se ei ole tae tulevasta. Jos asuntolainan maksukyky on rakennettu sen varaan, että perheessä on kaksi tervettä työssäkäyvää ansaitsijaa, toisen putoaminen työttömäksi iskee talouteen ison loven.

Siihen rinnalle vähän terveysongelmia, perheenlisäystä, karenssia, kulutusluottoja… niin ympyrät ovat jo todella pienet.

Jos pitkän lainan maksu on vasta alussa, pääosa kuukausimaksusta on korkoa. Se tilanne ei tarjoa kovin suurta joustovaraa, vaikka korot pysyisivätkin matalina.

Silloin on ihan tervettä yrittää kerätä edes pientä puskuria ehkä piankin koettavan pahan päivän varalle. Pankin kanssa kannattaa puhua jo hyvissä ajoin mahdollisista maksujärjestelyistä.

Nyt voi myös lainaturvavakuutuksella olla käyttöä, jos siihen sisältyy turva työttömyyden varalta. Kannattaa tarkistaa!

LAINANKORKOJEN verovähennysoikeus tuntuu eniten silloin, kun korot ovat korkeat. Nyt sen merkitys kutistuu.

Tutkijat korostavat usein vähennysoikeuden vaikutusta asuntojen hintoihin. Totta on, että osa vähennyksen arvosta valuukin hintoihin, aivan kuten asumistuki valuu asunnon vuokraan. Tai mikä tahansa julkinen tuki mille tahansa.

2000-luvulla on kuitenkin vaikuttanut myös toinen tekijä, jonka hintavaikutus saattaa olla suurempi. Nimittäin laina-aikojen piteneminen, joka on dramaattisesti alentanut isonkin lainan kuukausieriä.

Naputtelin lainalaskurista esimerkin noin tuhannen euron kuukausierällä ja neljän prosentin korolla. 10 vuodeksi lainaa sai 100 000 euroa. 20 vuodeksi tuli samalla kuukausimaksulla jo 167 000 euroa.

Ja kuukausierä on se mittari, johon maksukyky käytännössä kytketään. Oli sitten kyseessä oma arvio tai pankin päätelmä siitä, kuinka ison lainan pystyy kantamaan. Täytyy sen heijastua hinnoissakin.

Mitä tärkeää tapahtui puolitoista vuotta sitten? Siitä on niin kauan, että silloin tehtyjä ratkaisuja tuskin kukaan kehtaa juuri nyt muistella.

Valtavan nousukauden huumassa käytiin tuloneuvotteluja. Rahaa oli niin että ranteita pakotti. Vaalit oli juuri käyty höveleitä palkkalupauksia jakaen. Gallupeissa koko kansa säesti.

Vain kaikkein pahantahtoisimmat niuhottajat uskalsivat varovasti väittää, että raha on edelleenkin niukkuushyödyke, jota on rajallinen määrä jaettavaksi. Että pelkällä tahdonvoimalla ei taiota tyhjästä enempää. Hyi!

Siinä sitä oltiin. Kuntatyönantajien uusi johtaja Markku Jalonen oli solmimassa ensimmäisiä sopimuksiaan. Hän päätti lyödä kaikki ällikällä tarjoamalla heti kättelyssä enemmän kuin kukaan vastapuolella uskaltaisi pyytääkään.

Vanhat työmarkkinaketut nauroivat partaansa ja tarttuivat tilaisuuteen. Tuskin koskaan oli saatu näin paljon näin helpolla! Eikä siinä vaiheessa hoitajien palkkaratkaisuista vielä edes neuvoteltu.

SIIRRYTÄÄN vaivainen vuosi eteenpäin. Talouskriisi on iskemässä päälle. Onneksi kuntien verotulot olivat kasvaneet rankasti läpi vuosituhannen huipentuen vielä viime vuoden 8 prosentin loppunousuun. Jättimäinen harppaus.

Mutta mitäpä se auttaa, kun menotkin jostain kumman syytä kiihdyttivät 8 prosenttia ylöspäin. Ei tuollaista vuodesta toiseen jatkuvaa rallia kestä rautaisinkaan talous, rapakuntoisesta puhumattakaan.

TÄSSÄ sitä nyt ollaan. Kun jatkuvasti kasvavien verotulojen kupla puhkeaa, mitä tehdään kunnissa? Aloitetaan vaikka pienentämällä koululaisten ruoka-annoksia. Ei kai ne edes tykkää kalapuikoista…

Se on loistava keino. Ei tällaisilla tempuilla menoja säästetä tippaakaan, mutta nostatetaan takuuvarmasti vanhemmat takajaloilleen vaatimaan, että korottakaa nyt pliis meidän veromme vaikka tuplaksi, jotta lapsiraukoille saadaan ruokaa.

Julkisuuspeli on kovaa. Kun kansa saadaan vaatimaan lisää veroja, kukaan ei erehdy kysymään, paljonko kalapuikkoja lapsille saataisiin tinkimällä aivan toisenlaisina aikoina luvatuista kaksinumeroisista palkankorotuksista edes pikkuisen. Palkkaoptioita ei jätetä!

KUNNAT ovat nyt isossa pulassa. Osin omasta syystään ja juuri tällä hetkellä myös vaikeiden aikojen takia. Ihan hyvä, että tässä tilanteessa valtio ottaa lisää lainaa pelastaakseen kuntalaisten palvelut, vaikka siinä osin myös paikataan leväperäistä taloudenpitoa.

Hätätilassa on hätäkeinot käytössä, eikä lamaan syöksy ole oikea aika säästölistoille.

Silti, ei kuntien tilanne pitemmän päälle sillä ratkea, että korotetaan vain veroja (niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina) ja huudetaan valtiota kippaamaan lisää rahaa.

Onko kansainvälinen talouskriisi nostanut Tobinin verot, pörssiverot ja veroparatiisit entistä realistisemmiksi keskustelunaiheiksi?

Vaikea sanoa, mutta joitakin puheiden pidäkkeitä on poistunut.

Tähän asti kansainväliset markkinavoimat ovat olleet niin voimansa tunnossa, että kaikki tällaiset avaukset ovat saaneet täystyrmäyksen. Markkinat ovat voineet sanella ehtonsa heikoille kansallisvaltioille.

Nyt mahtavista mahtavimmatkin ovat polvillaan ja niiden valta kieltäytyä kaikesta on ainakin tilapäisesti vähentynyt.

Tilaa keskustelulle luo myös yleisen ilmapiirin muuttuminen suopeammaksi vapaiden pääomaliikkeiden rajoituksille.

Yhdysvalloissa hallinto on vaihtunut. Myös maailmalla leviävä protektionismi (joka ei todellakaan ole hyvä asia) saattaa nostattaa näitä ajatuksia.

Tärkein muutostekijä on kuitenkin kriisin myötä virinnyt pyrkimys kansainväliseen yhteistyöhön talouden virtojen ohjailussa. Se onkin välttämätön edellytys, jos jotain haluttaisiin tehdä.

MYÖNTEISTÄ on ollut viime aikoina sekä EU:n piirissä että Yhdysvaltojen hallinnossa noussut aktiivisuus veroparatiisien sulkemiseksi. Puheet ja julistukset voivat olla paljon tekoja suuremmat, mutta askel askeleelta veroparatiisit ovat joutuneet ahtaammalle.

Se on oikein terve piirre kaikkien maailman rehellisten veronmaksajien kannalta.

AJATUKSET pörssiverosta tai Tobinin verosta ovat samansuuntaisia. Toinen kohdistuisi osakekauppaan pörssissä, toinen valuuttakauppaan.

Verottaminen aina jarruttaa sitä toimintaa, johon se kohdistuu. Yleensä se on huono seuraus, esimerkiksi kohdistuessaan työntekoon. Pörssi- ja valuuttaverojen kannattajien mielestä jarruttava vaikutus olisi osin myös tavoiteltava seuraus.

Toinen verollepanon vaikutus on, että verotettava toiminta tulee kirjatuksi. Kolmas - vastakkainen - vaikutus on, että kun veroa kumminkin yritetään kiertää, syntyy uusia piilorakenteita.

Ja juuri niiden taloudellisten piilorakenteiden takia olemme nytkin tässä lirissä, missä ollaan. Hyvä tarkoitus voi pahimmillaan kääntyä itseään vastaan.

OLISI silti ihan tervettä käydä avoimesti keskustelua näistäkin verotuksen vaihtoehdoista ja punnita niiden plussia ja miinuksia.

Voi olla, että lopputulokset eivät maailmoja mullista. Valmius uusiin kansainvälisiin verorakenteisiin on todennäköisesti paljon pienempi elävässä elämässä kuin puheissa ja teorioissa. Ja vaikka todellista tahtoakin olisi, käytännön ratkaisut voivat osoittautua liian monimutkaisiksi.

Uusien verojen huono puoli yleensä on myös se, että ne rakennetaan vanhojen päälle. Harvemmin niin, että toisesta päästä vastaavasti kevennetään ja karsitaan.

Muun muassa nämä tekijät puhuvat uusia pörssi- ja valuuttaveroja vastaan.

Toisaalta jotkut tähän asti käytetyt argumentit ovat myös olleet aika köykäisiä. Tuskin matalalle säädetty pörssivero olisi sen pahempi kaupankäynnin este kuin korkealle asetetut välitysmaksutkaan.

Esimerkiksi Iso-Britanniassa vero on käytössä tälläkin hetkellä ja kauppa käy silti vilkkaasti Lontoon pörssissä. Toisaalta sama maa käy esimerkistä myös siltä osin, että veron ympäri on rakennettu taitavasti kiertoväyliä.

Siellä myös käydään keskustelua veron poistamisesta, kun sitä ei kilpailijamaissakaan ole.

Niin aina.

Kannatan lämpimästi työurien pidentämistä molemmista päistä.

Eniten olisi kirveellä töitä siellä alkupäässä. Opintojen aloitus viivästyy, opinnot venyvät, ahkeraa opiskelijaa ei kannusteta millään tavoin. Opetusministerit vaihtuvat ja peukalot pyörivät.

Jos opintojärjestelmää olisi uudistettu yhtä riuskasti kuin eläkepäätä, tilanne olisi tänä päivänä aivan toisenlainen.

EI SILTI, että loppusuoran ratkaisutkaan olisivat vielä täydellisiä. Aina voi parantaa.

Itse en lainkaan kummeksu sitä, että Matti Vanhanen kertoo ratkaisseensa maailmankaikkeuden eläkearvoituksen Rukan hiihtolenkillä. Itsekin olen huomannut, että lenkillä mieleen juolahtaa joskus mitä huimimpia ideoita.

Veikkaan, että neronleimaus on iskenyt pääministeriin joko Vuosselia tai Kuontivaaraa kiertäessä. Niillä reiteillä nimittäin riittää tarvottavaksi tasamaata, jolloin ajatus parhaiten pääsee vapaasti liitämään. Tai ehkä sittenkin Rukajärven suunnalla?

Aivan vakavastikin ottaen, lenkillä raikkaassa ilmassa on keksitty varmasti monta luovaa ideaa enemmän kuin tunkkaisissa kokoussaleissa.

Kun nyt räyhäkkään riidan jälkeen osapuolet varovasti hapuilevat uutta keskusteluyhteyttä, tämän voisi pitää mielessä. Eläkeratkaisuja voisi yhdessä pohtia vaikka juoksuneuvotteluissa. Niin että kukaan ei pääse takaisin saunalle ennen kuin asioissa on edetty.

Niin, saunassahan ne suuret ratkaisut tosiaan ennen muinoin tehtiin, alastomana. Sittemmin on monet kerrat koetettu kasvattaa luovuutta myös valvomalla mahdollisimman monta yötä peräkkäin.

Joten onko se hölkkäpalaveri näihin verrattuna mikään kumma ajatus?

KANSAINVÄLISILLÄ rahoitusmarkkinoilla Vanhasen 65/70 –idea varmasti säväyttää. Ja sinne se on aivan ilmeisesti suunnattukin.

Siellä pientä Suomea katsotaan kaukaa, ikään kuin kaukoputkella nurinpäin. Sieltä katsoen kaikki monimutkaisempi on yhtä mössöä.

Yksinkertaisille tarkkailijoille pitää olla yksinkertaisia ratkaisuja. Tämä 65/70 –malli totisesti on sellainen.

Vanhanen lienee ammentanut idealleen oppia EU-kokouksista. Hän on kadehtien joutunut toteamaan, kuinka monissa maissa osataan lakaista ongelmat maton alle dramaattisten julistusten saattamana.

Miksei siis joskus meilläkin. On siinä EU-kollegoilla ihmettelemistä, kuinka hupsista vain Suomessa ihmiset jäävät kaksi vuotta vanhempina eläkkeelle…

ELÄVÄSSÄ elämässä useimmille meistä on käytännössä aivan se ja sama, mikä on papereihin raapustettu virallinen eläkeikä. Suurin osa menee, pääsee tai joutuu joka tapauksessa eläkkeelle ennen säädettyä ikää.

Joko omat voimat loppuvat tai sitten työnantaja tunkee ties mihin putkeen tai viemäriin.

63 vuoden joustava eläkeikä on nyt jossain määrin toiminut kuin aasin nenän eteen viritetty porkkana, joka ainakin osan on houkutellut jatkamaan töissä pitempään.

Uudessa mallissa porkkana olisi paljon pitemmän kepin päässä. Tuhannen euron kysymys on, mitä aasi siitä ajattelee.

IKÄNSÄ eläkeasioiden kanssa painineiden asiantuntijoiden mielestä Vanhasen 65/70 –malli on vähän kuin vanhojen tarinoiden neuvostoliittolaisen teknologian huippukehitelmä; sauvasuristin.

Vehje oli muuten ihan hyvä, mutta siitä puuttui sauva – eikä se myöskään surissut.

Eli Vanhasen tapauksessa epäillään, että hänen mallinsa a) ei pidennä eläkeikää ja b) ei säästä rahaa. Muuten ihan hyvä.

Joku voisi pitää kolmantena ongelmana sitä, että esitetty ratkaisu ei millään tavoin koske esimerkiksi Mauri Pekkarista, 61, Liisa Hyssälää, 60 tai heidän ikätovereitaan.

Mutta tämähän ei ole uutinen. Suuria ikäluokkia eivät ole koskeneet myöskään työmarkkinoilla solmitut eläkesopimukset, joten miksi tämäkään malli.

Ja niin. Eipä taida eläkeratkaisut kirpaista kovin kipeästi kansanedustajia yleensäkään. Iästä riippumatta.

POLIITTINEN elämä on viime kuukausina ollut perin ahdistavaa – ainakin muille kuin kokoomuksen kannattajille.

Kokoomus on kerännyt menestystä gallupista toiseen ja samaan aikaan keskustan ja demarien kannatus on valunut alaspäin. Jotta puukkoa olisi oikein kunnolla kierretty haavassa, myös Sauli Niinistö, Jyrki Katainen ja Alexander Stubb ovat koreilleet suosiokyselyjen mitalipalleilla.

Ja tietysti Matti Vanhanen ja Jutta Urpilainen ovat kolistelleet pahnanpohjimmaisina. Suolaa haavoihin!


ILMIÖ ei ole uusi. Aina joku vetää vaalien välillä gallupkaulaa, kunnes tilanne vaalien lähestyessä tasaantuu.

Mutta kieltämättä kilpailijoilla on nyt ollut mietinnän paikka. Mistä kulmasta lähteä repimään kokoomuksen kannatusta alas?

Hallituskumppani keskusta ei oikein tosissaan voi haastaa asioista riitaa kokoomuksen kanssa – eikä varsinkaan pääministeri Vanhanen.

Näin laman aikana opposition perinteinen ” paljon lisää kaikkea hyvää kaikille”-menetelmäkään ei ole hirveän uskottava.

Eivätkä kansanjoukot kiipeä barrikadeille ja revi paitojaan, jos Jutta Urpilainen vain toistaa että mitäs minä sanoinkaan ja julmistelee hallituksen toimia oikeansuuntaisiksi mutta riittämättömiksi.


EI HÄTÄÄ, nyt on löydetty oikea ase, millä kukkoileva kokoomus saadaan taas kuriin ja järjestykseen. Nyt järkytytään!

Kilpailijat eivät vielä ehkä oivaltaneen tilaisuuttaan, kun Jyrki Katainen lehtikirjoituksessaan epäili opposition sortuneen hiihtämään Otto Wille Kuusisen viitoittamia latuja.

Katainen pyysi salamana anteeksi ja nappasi vielä siinä vaiheessa mediavoiton. Mutta kohta perään lipsahtivat sammakot ulos Henna Virkkusen suusta ja sitten Suvi Lindeniltä. Ehkä Eero Lehdeltäkin.

Ja heureka, se oli keksitty! Nyt vain kaikki järkyttymään, pöyristymään ja kauhistumaan, sanoivat kokoomuspäättäjät ihan mitä tahansa.


KAUHISTELU istuu luontevasti hallituskumppanillekin ilman, että yhteistyön säännöistä millään tavoin tingitään. Ehkä ilmaisut ovat vähän miedompia. ”Onhan se aika erikoista, että…” ”Minä ainakaan en sanoisi noin…” ”En haluaisi kommentoida, mutta sanonpa kumminkin..”

Yhtä kaikki, vihdoinkin päästään kampittamaan kumppania!

Ja oppositiossa – kaikki turhat pidäkkeet pois. Mitä tunteikkaampi parkaisu, sitä parempi. Demariedustaja Jukka Gustafssonin ”minulta voi kestää viikkoja antaa Kataiselle anteeksi” ehkä ensi hymyilytti, mutta juuri se viitoitti menestyksen tien.

Tästä vain samalla linjalla eteenpäin, niin johan gallupit tasoittuvat. Ottakaa oppia jalkapalloilijoista, jotka osaavat tarvittaessa tuulenhenkäyksen voimastakin lennellä kuperkeikkoja ja ulvoa tuskasta. Ja varovasti vilkaisevat kohti erotuomaria myötätuntoa anoen.

Eikä sillä ole väliä, mitä kokoomuksen edustajat sanovat. Päinvastoin.

ERITYISEN tärkeää on nyt järkyttyä ihan mistä tahansa ja varsinkin mahdollisimman olemattomista asioista. Hyvä tavoite on pelotella Katainen ja kumppanit varomaan joka sanaansa, pelkäämään kohta omaa varjoaankin.

Kun kokoomusministeri sitten vähän ajan kuluttua vastaa kysyjälle kuin kysyjälle, että ”no comments, mumimumihuminaa”, voidaan kilpailijoiden puoluetoimistoissa poksauttaa samppanjapullot.

Silloin tiedetään, että kokoomus on lähtenyt samalle tielle, jolla demaritkin ovat monesti menettäneet vahvan gallupkannatuksensa. Varovasti varmistellen kohti vaaleja.

Lamaa edeltäneinä vuosina Suomessa koettiin sellainen kummajainen, että pankit ryhtyivät hintakilpailuun asiakkaista. Edullisen tuntuisesta asuntolainasta tuli sisäänheittotuote.

Asiakkaan kannalta myönteinen kehitys sai vauhtia, kun väki tarttui tarjoukseen ja innostui kilpailuttamaan. Prosentin kymmenyksiä hinkattiin asuntolainamarginaalista juoksemalla pankista toiseen.

Kohta jo omastakin pankista otettiin vanhoihin asiakkaisiin yhteyttä ja tarjottiin alennusta lainan korkoon ennen kuin itse huomasi edes pyytää.


TÄMÄ tuli mieleeni kun luin Juha Tolvasen blogiin kirjoitettua terävää kommenttia. Sen oli virittänyt, jossa hän käsitteli autokatsastusten kovaa hinnannousua. Kilpailu ei tunnu toimivan. Pitäisikö meidän siis aktiivisemmin kilpailuttaa katsastajia?

Kirjoittajan mielestä useimmilla meistä ei riitä aikaa kilpailuttaa monopolistisilla markkinoilla toimivia toimittajia, kun saatavat henkilökohtaiset säästöt todennäköisesti ovat paljon pienemmät kuin käytetyn ajan aiheuttamat kustannukset.

”Tai sitten emme teekään muuta kuin jatkuvasti kilpailutamme elämisen kannalta välttämättömiä palveluja ja hyödykkeiden toimittajia.”


TOTTA. Superkuluttajan tuntipalkka kilpailuttamisesta voi jäädä kehnoksi. Miksi nähdä suuri vaiva jos lopullinen hyöty jää muutamiin euroihin tai kymppeihin vuodessa?

Niinpä hintakilpailu toimii Suomessa monelta osin todella huonosti. Tiedon puute ja hyötyyn nähden suuri vaiva rajaavat kuluttajan todellisia vaihtoehtoja. Tämä tiedetään kaupan piirissä ja hinnoitellaan sen mukaan.

Kilpailun illuusio paistaa läpi myös poliitikkojen puheista, kun he sysäävät kuluttajille vastuuta sen seuraamisesta, että kaupat ensi syksynä siirtävät ruuan alv-alennukset suoraan hintoihin.

Entä jos joku kaupparyhmä jättäisi alennuksen vähän vajaaksi? Kuinka moni vaihtaa kauppaa sen vuoksi?


PERIAATTEESSA kuluttajan asema on toki viime vuosina parantunut. Sähköinen tiedonvälitys on yksinkertaistanut tarjousten pyytämistä ja hintojen seurantaa. Verkossa on monenlaisia vertailupalveluita.

Toki monilla aloilla yritykset ovat tehneet tuotteistaan niin monimutkaisia, että suora vertailu on mahdotonta.

Voisi silti veikata, että verkkoon syntyy ajan mittaan yhä enemmän kuluttajayhteisöjä, jotka vääntävät jäsentensä puolesta kättä eri tuottajien kanssa.

Pienessä muodossa eri kansalaisjärjestöjen jäsenedut ja -alennuksetkin voivat olla kollektiivista kilpailuttamista. Ainakin silloin, jos jäsenkunta muodostaa kyseisen tuotteen tai palvelun kannalta keskeisen ostajaryhmän.

KILPAILUTTAMISEN ongelma ei tunnetusti koske pelkästään kuluttajia. Kunnilla on ollut kilpailun suhteen erittäin suuria ongelmia.

Parhaiten nekin selviävät yhteistyöllä ja yhteisvoimin. Silloin takana on suurempi ostovoima ja parempi ostamisen osaaminen.

Tyttäreni yläasteen liikuntatunnit ovat syvältä. Siellä ei ole kivaa. Siellä ei liikuta. Eikä siellä opita. Siellä vierotetaan liikunnasta niin harrastajat kuin vähemmän innostuneet.

Tuore opetusministeri Henna Virkkunen on puhunut tavoista lisätä liikkumista. Hyvä niin. Alue on täysin hunningolla, tuntimäärästä alkaen.

Perusongelma ei silti ole määrissä vaan ajattelutavassa. On ”liikunnanopetusta”, kun pitäisi olla liikuntaa.


ENNEN riitti hyötyliikuntaa. Käveltiin, juostiin, hiihdettiin tai pyöräiltiin kouluun ja harrastuksiin. Nyt lapset kuskataan autolla joka paikkaan.

On turha romantisoida vanhaa ja muistella, kuinka isä hiihti umpihangessa läpi synkän metsän kilometrien koulumatkat. Eikä se edes ole totta.

Mutta on hyvä oivaltaa, että liikuntatuntien rooli on muuttunut. Kun liike muuten vähenee, on yhä tärkeämpää että koulussa todella hikoillaan. Eikä ns. opiskella liikuntaa.


EN MUISTA vuosien varrelta monta kertaa, että tyttäreni olisi kehunut, miten mukavaa liikantunnilla taas olikaan. Päinvastoin, surkeiden sattumusten sarja on koostunut peruutuksista, muutoksista, vääristä välineistä, matkanteosta…

Syksyllä hän sai täsmällisen listan siitä, mitä lajeja eri viikoilla opiskellaan. Pesäpalloa, yleisurheilua, suunnistusta… mitä milloinkin. Uusi juttu joka viikolle.

Kun joululomalla juttelimme keittiön pöydän äärellä, mitä oikeasti oli tapahtunut, ei tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Olihan se varsinainen vierotuskurssi. Pari kertaa oli päästy hengästymään, kun peruutusten takia oppilaat olivat saaneet itse päättää mitä puuhaavat.

Muuten touhu oli ollut odottelua, jonottelua, talsimista paikasta toiseen. Kaksituntisen voi kuluttaa vaikka niin, että työnnetään pari kertaa kuulaa. Ja muuten seisoskellaan.


ON TURHA syyttää tästä yksittäistä koulua, opettajaa tai ikävien sattumien summaa.

Vika on koko ajattelutavassa, joka lähtee opettamisesta eikä liikkumisesta. Ajatus oppilaiden perehdyttämisestä eri liikuntalajien kirjoon on periaatteessa kaunis, käytännössä järjetön.

Se tarkoittaa juuri sellaista pintasilausta, että kerran vuodessa ollaan heittävinään kiekkoa
tai hypätään pari kertaa pituutta. Oikeasti ei tutustuta kunnolla mihinkään, ei opita mitään. Eikä varsinkaan liikuta.

KOKO ajattelu pitäisi muuttaa. Jos minä olisin Henna Virkkunen, antaisin kouluille vapauden keskittyä liikunnassa kouralliseen lajeja, jotka ovat kullekin koululle luontaisimpia.

Lajeja, joita pystyy harrastamaan lähellä. Joihin löytyy osaamista, innostusta ja perinnettä omasta koulusta. Mahdollisimman paljon sitä, mitä oppilaat erityisesti itse toivovat.

Jos yläasteen tytöillä on oman koulun salissa vaikka joka toinen viikko showtanssia tai aerobikkiä (millä tahansa muodikkaalla nimellä), niin kyllä se satunnaiset moukarinheitot tai väärin sijoitettujen rastien etsinnät voittaa.

Jos koulu on lumialueella tai hiihtoputken vieressä, niin harrastetaan vaikka hiihtoa. Jos ei, niin ei olla kerran vuodessa hiihtävinään.

Jos on hyvä jumppasali tai pallokenttä, käytetään sitä. Jos ei, tehdään muuta. Jos opettaja on itse jonkun lajin taitaja, hyödynnetään hänen innostustaan ja osaamistaan.

Eli ei haahuilla sinne tänne, vaan harrastetaan aktiivisesti muutamia lajeja ja liikutaan kunnolla.

Opettajan tehtävä on tällöin innostaa ja kannustaa, toimia vetäjänä, tukijana ja heikompien auttajana eikä jonain kaikkien urheilulajien kolmannen luokan asiantuntijana.

KUN pääministeri Matti Vanhanen lupasi kymmeniä miljardeja euroja joskus ensi vuosikymmenellä kaikenlaisiin hyviin tarkoituksiin, häntä kiiteltiin politiikan tuomisesta takaisin politiikkaan.

Samasta syystä – politiikka takaisin politiikkaan - on kiitelty sitä, että päähallituspuolueet ovat ryhtyneet kinaamaan hajasijoittamisesta, kelamaksuista, elvytyspakettien välistävedoista…

Tämän vänkäyksen määrä ja äänenpainot kiristyvät sitä mukaa kuin puolueiden erot gallupsuosiossa kasvavat. Lama ja elvytys antavat huutokaupalle loistavat puitteet; nyt ei kukaan kehtaa moittia vaikka lupaisit kuun taivaalta!