Kaikki tietävät, mitä tulo on, mutta kuitenkin sen määrittäminen on vaikeata. Edes verotuksessa ei ole yhtä ainoaa tulokäsitettä. Maatalouden, elinkeinotoiminnan ja palkkatulojen verotuksessa käytetään hieman erilaisia tulokäsitteitä.
Yhteistä verotuksen tulokäsitteelle on periaate nettotulon verottamisesta. Tuloista vähennetään niiden hankkimisesta aiheutuneet menot, jolloin verotuksen kohteeksi jää se rahamäärä, jonka palkansaaja ja eläkeläinen voi käyttää kulutukseensa ja yritys voitonjakoon tai investointeihin.
Periaate nettotulon verottamisesta on yksinkertainen, mutta sen soveltaminen on osoittautunut vaikeaksi. Tulkintaongelmia liittyy niin tulon kuin vähennyskelpoisen menonkin hahmottamiseen.
Työsuhteessa palkkaa on kaikki, mikä lisää työntekijän ostovoimaa ja vähentää työnantajan varoja. Jos työnantaja maksaa työntekijän elantomenoja, esimerkiksi asunnon vuokran, on sekin verotettava palkkana.
Selvää periaatetta tuntuu olevan vaikea soveltaa käytännön tilanteissa, ja niinpä lopputulos tuntuu joskus kummalliselta.
Kilpailu osaavasta työvoimasta pakottaa työnantajaa järjestämään työolot mahdollisimman toimiviksi. Työvoiman osaamista parannetaan kouluttamalla ja jaksaminen varmistetaan huolehtimalla työntekijän fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista.
Osaamisen ylläpitäminen on hankalaa, koska verottaja haluaisi panna kaikki vähänkään arvokkaammat koulutukset työntekijän palkaksi. Koulutusmarkkinoille on kehitetty hyviä koulutusohjelmia työelämän tarpeisiin. Tuotteistaminen on kuitenkin aiheuttanut vero-ongelmia, koska menestyvä tuote, esimerkiksi MBA-koulutus, katsotaan helposti perustutkinnoksi.
Perustutkinto on elantomenoa eikä tulonhankkimiskulua. Jos siis työnantaja kustantaa perustutkinnon, se on työntekijälle palkkaa. Mutta onko kyse palkasta, jos työtekijä normaalin päivätyönsä lisäksi ponnistelee iltaisin ja viikonloppuisin ollakseen vielä parempi työntekijä?
Joskus työntekijä voisi olla kotona täydellä palkalla, mutta työnantajan intressissä on saada hänet työpaikalle. Hallinto-oikeuden enemmistö katsoi kuitenkin työntekijän saavan etua siitä, että työnantaja palkkasi hänen sairaalle lapselleen hoitajan, jotta hän saattoi tulla töihin. Onneksi lainsäätäjä ymmärsi tällaisen tulkinnan älyttömyyden ja muutti lakia.
Toinen paikka, jossa lainsäätäjän puuttumista kaivataan, ovat työnantajan intressissä tehdyt leikkaukset.
Avaintyöntekijän olkapää vihoittelee ja aiheuttaa toistuvasti sairauslomia. Kiireettömään leikkaukseen pääseminen julkisella puolella kestää vähintään kuukausia. Parintuhannen euron leikkaus yksityissairaalassa poistaisi ongelman viikossa, ja työntekijän työteho olisi taas huipussa. Verottaja katsoo kuitenkin työntekijän saavan verotettavan edun, vaikka suurin hyötyjä on työnantaja.
Verotuskäytäntö on hyvin epäjohdonmukainen sen suhteen, milloin työntekijä saa verotettavaa etua joltain muulta kuin työnantajalta. Oikeuskäytännöstä löytyy jopa tapaus, jossa edustusluontoiselle matkalle puolisonsa kanssa kutsuttua toimitusjohtajaa verotettiin puolison matkan arvosta. Verolle joutui nimenomaan toimitusjohtaja, jonka oman matkan katsottiin liittyvän hänen työtehtäviinsä. Ihmettelen, miksei veroa pantu ”hyödyn” saaneen puolison maksettavaksi.
Edustuksen kohteeksi joutuminen ei yleensä ole verotettavaa etua. Mutta jos joudut hotelliketjun tai lentoyhtiön markkinointiponnistelujen kohteeksi ja saat bonusmatkoja tai -yöpymisiä, olet Verohallinnon käsityksen mukaan saanut työnantajaltasi palkkaa.
Mielestäni ulkopuolisen työntekijälle kustantama etuus ei voi koskaan olla palkkaa eikä kovin helposti myöskään verotettavaa etuutta. Toivoisin hallinnolta ja tuomioistuimilta selviä linjoja tulkintoihin. Valtion taloutta markkinointilahjojen verottaminen ei pelasta eikä verottamatta jättäminen kaada.