Verotusmenettelyssä ja muissa verotukseen liittyvissä toimissa veronsaajien ja verovelvollisen edut tulee ottaa huomioon tasapuolisesti.
Tämä verotusmenettelylain 26 §:n ensimmäinen momentti kuulostaa juhlalliselta, ja valitettavan usein se sivuutetaankin arkisessa aherruksessa. Joku voi pitää sitä jopa hurskasteluna: onhan verotuksen tarkoituksena siirtää vastikkeetta melkoinen määrä rahaa tarvittaessa pakolla yksityiseltä henkilöltä tai yritykseltä julkiselle vallalle.
Pykälän sisältöä selitetään verotuksen kaksiasianosaissuhteella. Ajatuksena on, että verotuspäätös tehdään ratkaisuna kahden osapuolen välisten ristiriitaisten vaatimusten välillä. Osapuolina ovat toisella puolella veronsaajat: valtio, kunta, seurakunta ja Kansaneläkelaitos ja toisella puolella veronmaksajat.
Välissä on eduskunnan laatima laki ja sitä viileän puolueettomasti soveltava viranomainen, Verohallinto. Hallinnon puolueettomuus on myytti, johon ei taida uskoa kukaan. Kun veropykälän tulkinnasta on erimielisyyttä, erimielisyyden osapuolina ovat verotuspäätöksen tehnyt Verohallinto ja veronmaksaja. Ainakin veronmaksajan näkökulmasta Verohallinto on hänen vastapuolensa eikä mikään puolueeton kolmas taho.
Tehtävänsä mukaisesti Verohallinto siis ottaa huomioon veronsaajien edun jokapäiväisessä verotustyössään. Verohallinnolla on lisäksi itsenäinen osasto nimeltään Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö. Sen tehtävänä on vielä erikseen varmistaa, että tulkinnat ovat varmasti kallellaan oikeaan suuntaan.
Mikä sitten on se veronmaksajan etu, joka verotusmenettelyssä pitäisi lain mukaan ottaa huomioon? Mielestäni se on kansalaisen oikeusturva julkista valtaa vastaan. Julkinen valta saa ottaa kansalaiselta rahaa veroina vain sen verran kuin laki antaa luvan.
Tulkintatilanteessa se tarkoittaa, että jotakin asiaa saa verottaa vain, jos siitä on nimenomaisesti säädetty laissa. Verotusoikeutta ei voida tulkinnalla laajentaa. Näin kuitenkin tapahtuu. Veronmaksajan edun huomioon ottaminen arkisessa verotustyössä on siis pitäytymistä enintään lain mukaiseen verotukseen.
Tasapuolisuuden periaatetta tulisi noudattaa laajemmin kuin vain yksittäisen verosäännöksen tulkinnassa. Verohallinnon toimintatavoissa ja organisaatiossa on tapahtunut suuria muutoksia, joiden tarkoituksena on tehostaa hallinnon työrutiineja. Muutokset ovat merkinneet valtavasti uutta raportoitavaa yrityksille. Systeemiä on rakennettu ensisijaisesti hallinnon tarpeista. Siinä on tasapuolisuus heitetty ensimmäisenä roskiin.
Hallintotuomioistuimet ratkaisevat veroasioissa hallinnon ja kansalaisen väliset erimielisyydet. Kun ratkaistaan asioita, joista lait vaikenevat, on tuomioistuinten aikaisemmilla päätöksillä tärkeä merkitys.
Erityisesti korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) ratkaisut ohjaavat tavallisten hallinto-oikeuksien ratkaisuja. Verohallinto saa käyttöönsä kaikki hallinto-oikeuksien ja korkeimman hallinto-oikeuden päätökset, mutta veronmaksaja vain julkaistut. KHO julkaisee päätöksistään alle 5 prosenttia ja alueelliset hallinto-oikeudet alle puoli prosenttia. Informaatio oikeuskäytännöstä ei jakaudu tasapuolisesti. Veronmaksajat ja jopa itse hallinto-oikeudet ovat julkaistujen ratkaisujen varassa, kun taas Verohallinto voi valita kaikista tehdyistä päätöksistä itselleen mieluisimmat.
Tasapuolista kohtelua tulisi noudattaa myös hallinto-oikeuksien päätöksiä toteutettaessa. Jos veronsaajat voittavat työnantajan kanssa käydyn päivärahojen verottomuutta koskevan riidan, pannaan verot maksuun sekä työnantajalle että työntekijöille. Jos taas työnantaja voittaa vastaavan riidan, on jokaisen työntekijän osattava itse hakea liikaa maksamansa verot takaisin. Lakia ei ole niin kirjoitettu, mutta käytäntö on sellainen.
Vesa Korpela