Suomalainen saa perustuslain mukaan valita asuinpaikkansa vapaasti, mutta ei verottajan mielestä, ei ainakaan poikamies. Veron määrään voi vaikuttaa merkittävästi, missä henkilön katsotaan asuvan vakituisesti. Vakituisesti asutaan yleensä kotikunnassa.
Kotikuntalain mukaan henkilön kotikunta on siellä, missä hänellä on asunto. Jos hänellä on käytössään useita asuntoja, kotikunta on se kunta, jota hän pitää itse kotikuntanaan. Valinta ei ole aivan vapaa, vaan henkilöllä on oltava kotikuntaansa myös kiinteä suhde perheen, toimeentulon tai muun vastaavan seikan perusteella.
Vaikka vuonna 1993 säädetyn lain esitöissä korostetaan henkilön oikeutta itse valita kotikuntansa, viranomaiset ja hallintotuomioistuimet näyttävän edelleen tietävän kansalaista itseään paremmin, missä kukakin on kotonaan.
Kansalainen voidaan valita vain kotikuntansa kunnanvaltuustoon. Kotikunta on velvollinen antamaan kuntalaiselleen lakisääteiset sosiaalietuudet ja henkilö taas velvollinen maksamaan kunnallisveronsa kotikuntaansa. Verottaja on kiinnostunut kansalaisten kotikunnasta osatakseen periä oikeansuuruista kunnallisveroa ja tilittääkseen kertyneen kunnallisveron oikealle kunnalle.
Verotuksessa sotketaan helposti kotikunta ja käsite vakituinen asunto. Vain vakituisen asunnon hankintaan otetun lainan korko on vähennyskelpoinen ja vain sellaisen luovutusvoitto voi olla verovapaa. Kodin ja työpaikan väliset matkat hyväksytään enintään vakituisen asunnon ja työpaikan väliltä. Vakituinen asunto ei aina sijaitse kotikunnassa.
Koska väestötietojärjestelmässä oleva tieto kotikunnasta vastaa lähes aina verotuksen käsitettä vakituisesta asunnosta, verotuskäytännössä on joskus mahdotonta osoittaa vakituinen asuminen jossakin muualla. Jos verottaja jostain syystä ryhtyy pohtimaan oikeaa kotikuntaa, valitaan sellaiseksi yleensä paikka, jossa henkilön puoliso tai alaikäinen lapsi asuu.
Siten vain perheellisellä voi käytännössä olla yhtä aikaa kaksi vakituista asuntoa. Toinen vakituinen asunto sijaitsee työskentelypaikkakunnalla ja toinen, jossa asuvat puoliso ja lapset, yleensä kotikunnassa. Jos ei puolisoa ole, toisella paikkakunnalla sijaitseva asunto muuttuu vapaa-ajan asunnoksi.
Ajatellaanpa kuopiolaiset kaverukset Matti ja Mikko. Kumpikin rakentaa omakotitalon Kallaveden rannalle, mutta käy töissä Jyväskylässä. Molemmat vuokraavat yksiön Jyväskylästä. Mikon vaimo asustaa Kuopiossa, Matti on poikamies.
Mikko vähentää viikonloppumatkat, omakotitalonsa hankintalainan koron ja työasuntonsa vuokran verotuksessa. Lisäksi hän saa parin vuoden omistamisen jälkeen omakotitalonsa myyntihinnan verovapaasti.
Toivottavasti Matti nauttii vapaudestaan – veroedut häneltä ainakin jäävät nauttimatta. Onko todellakin ollut lainsäätäjän tarkoitus, että kansalainen asetetaan akattomuuden perusteella toista huonompaan asemaan?
Käytännössä vähän yllä mainittua vastaavassa todellisessa tilanteessa esimerkin Matti tarvitsi perhettään varten Kuopion-asunnon, koska hänellä oli 4-vuotiaan tyttären ja kouluikäisen pojan yhteishuoltajuus. Lasten äiti asui Kuopiossa, joten lapset olivat siellä päivähoidossa ja koulussa. Vain samalla paikkakunnalla sijaitse asunto mahdollisti lapsille isän tapaamisen järkevissä olosuhteissa.
Kiista vakituisesta asumisesta nousee esille myös silloin, kun maalla sijaitsevaa asuntoa väitetään vakituiseksi asunnoksi, vaikka väestökirjat on pidetty kaupungissa parempien palveluiden saamiseksi tai alemman kunnallisveroprosentin vuoksi.
Tällainen eduilla keinottelu ei ansaitse erityistä ymmärrystä, vaan valintatilanteessa kansalaisten pitäisi tehdä valinta eikä poimia rusinoita kaikista pullista.