Korpela

Asuntoetu ei ole veronkiertoa eikä vapaa autoetu ympäristörikos, vaikka viime aikojen lehtiotsikoista voisi niin päätellä. Ne ovat osa nykyistä verojärjestelmää. Luontoisetujen verottaminen on tasapainoilua kohtuullisen kompromissin ja millimetrioikeudenmukaisuuden välillä.

Verolakien tehtävänä on jakaa yhteiskunnan rahoitus oikeudenmukaisesti eri tahojen maksettavaksi. Ajan saatossa järjestelmä on kehittyessään monimutkaistunut. Verotuksen tason kasvaessa myös verotuksen oikeudenmukaisuuden vaatimus kasvaa. Oikeudenmukaisuutta taas on vaikea toteuttaa monimutkaistamatta verosäännöksiä.

Jos työntekijä ja työnantaja päättävät korvata osan rahapalkasta muuna rahanarvoisena etuna eli luontoisetuna, verotetaan tätä ”mahapalkkaa” samalla tavalla kuin rahapalkkaa. Ongelma on luontoisedun arvon määrittäminen.

Asian yksinkertaistamiseksi Verohallinto antaa vuosittain päätöksen yleisimpien luontoisetujen arvostamisesta. Päätöksessä luontoisetujen raha-arvot on perinteisesti mitoitettu varovaisuutta noudattaen edun keskimääräisen arvon mukaan. Lounasedun verotusarvoa on alennettu kansanterveydellisin perustein.

Asuntoedusta on kyse, kun työnantajan antaa hallitsemansa asunnon työntekijän tai hänen perheensä asuttavaksi.
Työnantaja voi hallita asuntoa omistajana tai vuokralaisena. Veronkierroksi on katsottu menettely, jossa työntekijä vuokraa asuntonsa työnantajalle ja saa sen käyttöönsä työsuhdeasuntona.

Asuntoetu arvostetaan verotuksessa eri asteikoilla pääkaupunkiseudulle ja muuhun maahan. Kummassakin ryhmässä edun arvoon vaikuttaa asunnon valmistumisvuosi. Yksilöllisiä olosuhteita voidaan päätöksen mukaan ottaa huomioon veronmaksajan eduksi, mutta ei vahingoksi. Asuntoedun raha-arvoa voidaan alentaa kunnan matalan vuokratason perusteella enintään 20 % ja asunnon sijainnin perusteella vielä lisää enintään 20 %. Siten esimerkiksi tehdasalueella tai linnoitussaarella sijaitsevan työsuhdeasunnon raha-arvoa voidaan alentaa. Lainsäätäjä ei ole jättänyt verottajalle harkintavaltaa korottaa edun arvoa edes kaupungin parhaalla paikalla sijaitsevan edustusasunnon osalta.

Ehkä eniten kummastusta on herättänyt se, että työnantajan käyvällä vuokralla vuokraama asunto voidaan antaa kaavamaisella asuntoedun verotusarvolla työntekijälle, vaikka edun todellinen arvo on helposti todettavissa. Nykyinen oikeuskäytäntö on selvä ja vakiintunut. Jos edun arvo on määrätty Verohallinnon päätöksessä, sitä noudatetaan, vaikka edun todellinen arvo olisi suurempi.

Voidaan perustellusti kysyä, olisiko järjestelmä oikeudenmukaisempi, jos työnantajan vuokraaman työsuhdeasunnon raha-arvo määräytyisi maksetun vuokran perusteella, mutta työnantajan omistaman asunnon raha-arvo määrättäisiin edelleen kaavamaisesti.

Voidaan kysyä myös, pitäisikö asuntoedun raha-arvoa korottaa lähemmäksi käypiä vuokria.

Itse vastaisin molempiin kysymyksiin kielteisesti. Kaavamaisuus ja varovainen arvostus tuo mielestäni luontoisetujen määräämiseen enemmän oikeusturvaa ja tasavertaisuutta kuin aiheuttaa perusteettomia veroetuja.

Työnantajan tarjoama asumismahdollisuus on monesti erinomainen asia. Asunnon tarjoamalla on mahdollista saada työvoimaa paikkakunnalle, joka ei muutoin houkuttele tai josta ei vapailta markkinoilta löydy kohtuuhintaista asuntoa.

Toisaalta työsuhdeasunnosta joutuu yleensä lähtemään työsuhteen päättyessä, joten siinä asuminen ei ole samanarvoista kuin vapailta markkinoilta vuokratussa asunnossa.

Vesa Korpela

 

Työmatkavähennystä et saa oman auton käytön perusteella, vaikka tarvitset autoa työpäivän aikana työssäsi. Viikonloppumatkan kotiin saat vähentää vain, jos olet avioliitossa tai verotuksessa siihen verrattavassa suhteessa tai kotona asuva lapsesi on alaikäinen.

Yhteiskunta muuttuu ja oikeus ja kohtuus sen mukana. Vaikka verolakeja muutetaan varsin tiuhaan, jotkin verotuksen tulkinnat säilyvät muuttumattomina vaikka ne maallikosta tuntuvat maalaisjärjen vastaisilta ja aikansa eläneiltä.

Tuloverotus perustuu nettotulon verottamiseen. Tulosta vähennetään ennen verojen laskemista sen hankkimisesta johtuneet menot. Elantomenot eivät ole vähennyskelpoisia. Elantomenon ja tulonhankkimismenon välinen rajanveto ei ole aina helppoa.
Lainsäätäjä on yrittänyt ratkaista tulkintatilanteita. Tulonhankkimiskulujen ja elantomenojen välimaastossa ovat esimerkiksi kodin ja työpaikan väliset päivittäiset matkat ja lapsenhoitokulut.

Työmatkat saa vähentää rajoitetusti, mutta päivähoitokulut on erikseen säädetty elantomenoiksi.

Kulut työpaikan ja asunnon välisiltä päivittäisiltä matkoilta saa vähentää 600 euron omavastuun ylittävältä osalta halvimman käytettävissä olevan kulkuneuvon taksan mukaan ja enintään 7 000 euroa vuodessa.

Tavallisella arkijärjellä on vaikea ymmärtää perusteita, joilla arvioidaan, mikä on halvin käytettävissä oleva kulkuneuvo. Kriteereissä on historian havinaa ja juristerian kitkerää makua.

1960-luvulla omaksuttiin, että julkinen kulkuneuvo on työmatkalla käytettävissä, jos odotusaika muodostuu yhteensä enintään kahdeksi tunniksi ja kävelymatka yhteen suuntaan enintään kolmeksi kilometriksi. Tätä kirjoittaessani ikkunan takana pohjoistuuli lennättää sankkaa lumisadetta lähes vaakasuoraan. Onko julkinen liikenne todellakin vaihtoehto, jos se edellyttää aamuin illoin kolmen kilometrin kävelyä ja tunnin odottelua pikatien varressa.

Juristerialta eli käytännön elämästä vieraantuneelta, tarkoitukselliselta lain tulkinnalta haiskahtaa se, että julkinen liikenne on käytettävissä, jos ainoa bussi lähtee klo 6:30 ja päiväkoti aukeaa klo 7:00. Eihän se bussi ole tietenkään oikeasti käytettävissä, mutta riittää leikkaamaan työmatkavähennystä.

Samaa sukua on oikeus- ja verotuskäytännön kanta, jonka mukaan halvin käytettävissä oleva kulkuneuvo kodin ja työpaikan välillä on juna, vaikka tarvitset omaa autoa työtehtävien suorittamisessa työpäivän aikana.

Rumpali sai KHO:n päätöksen perusteella vähentää päivittäiset työmatkat oman auton mukaan, koska hän tarvitsi rumpuja sekä kotona että työpaikalla eikä niiden kuljettaminen julkisilla kulkuneuvoilla ollut mahdollista. Voin vakuuttaa, että henkilöauton kuljettaminen on vielä vaikeampaa.

Selvät ja yksiselitteiset rajanvedot ovat verotuksessa tarpeen. Valitettavasti joskus selkeyden alttarilla uhrataan myös oikeudenmukaisuus.

Viranomaiset määrittävät varsinaiseksi, vakituiseksi asunnoksi paikan, jossa verovelvollinen asuu jatkuvasti ja johon henkilöllä on muitakin siteitä. Muiksi siteiksi katsotaan perhe, työpaikka tai ammatti. Perheeseen verottajan käsityksen mukaan kuuluu vain aviopuoliso ja alaikäinen lapsi.

Verotuksessa puolisoon rinnastetaan avopuoliso, jonka kanssa verovelvollisella on tai on ollut yhteinen lapsi ja entinen aviopuoliso, jonka kanssa verovelvollinen asuu yhteistaloudessa. Myös rekisteröity parisuhde rinnastetaan avioliittoon.

Avioliitto tai lapsen alaikäisyys ovat helppoja ratkaisuja rajanvetoon, mutta aiheuttavat väliinputoajille vaikeasti perusteltavia rasitteita naapuriin verrattuna.
 

Vesa Korpela, lakiasiain johtaja, Veronmaksajain Keskusliitto

 

 

Tuntuuko verottajan linja ailahtelevalta? Sattuiko sinulle  himoverottaja, mutta työkaverille viisas ja ymmärtäväinen? Missä vika, kun sinulta vaaditaan kaikki kotitalousvähennyksen kuitit, mutta naapuri saa saman vähennyksen pelkällä ilmoituksella?

Veroilmoituksista poimitaan vain osa manuaaliseen käsittelyyn. Poiminta voi olla aivan satunnainen ja perustua vaikkapa vähennysvaatimuksen suuruuteen.

Verotuksessa pyritään tehokkuuteen. Palkansaajien ja eläkeläisten tuloverotus hoidetaan muutamassa kuukaudessa aina vain pienenevällä porukalla. Valtaosa verotuksesta onkin tänä päivänä eri lähteistä konekielisenä saatujen tulo- ja vähennystietojen yhdistämistä ja kohdistamista. Sen tekevät tietokoneet nopeasti ja varmasti.

Ihmistyötä käytetään vasta siinä vaiheessa, kun esitäytettyyn veroilmoitukseen on tehty muutoksia. Tiedot kotitalousvähennyksen laskemiseksi tai työmatkavähennyksen myöntämiseksi ovat vain veronmaksajan palauttamalla veroilmoituksella. Palautuneistakin veroilmoituksista vain osa poimitaan varsinaiseen käsittelyyn.

Verohallinnon arvokkainta resurssia, ihmistyötä, käytetään vain olennaisten asioiden käsittelemiseen. Kone osaa vähentää työmatkakuluista omavastuun ja hylätä lain salliman enimmäismäärän ylittävän osan. Kone ei sen sijaan osaa arvioida, mikä on halvin käytettävissä oleva kulkuneuvo työmatkalle tai onko nuohous tavanomaista kotitaloustyötä.

Veroilmoitusten käsittelemistä varten Verohallinnolla on valmisteluohjeet. Valmisteluohjeiden tarkoituksena on kohdistaa työpanos mahdollisimman tuottavalla tavalla. Ohjeen sisältö on suuri salaisuus. Lisäksi se vaihtuu vuosittain.

Vähennysvaatimuksen tarkka selvittäminen vaatii yleensä kirjeenvaihtoa verovelvollisen kanssa, mikä maksaa aikaa ja rahaa.

Työohjeessa voidaan esimerkiksi määrätä, että tänä vuonna katsotaan kaikki työmatkavähennykset tai ohjeessa voi olla määräys, että alle 1 000 euron työmatkavähennykset hyväksytään vaatimuksen mukaan. Voidaan myös päättää, että joka kymmenennestä kotitalousvähennyksestä pyydetään kuitit nähtäväksi.

Kun Verohallinnon julkilausuttu politiikka on, että verotuksessa ei pyritä virheettömyyteen, vaan riittävän oikeaan lopputulokseen, on selvää, että osa verotuspäätöksistä on virheellisiä. Tosin virheet ovat pieniä.

Näiden tietoisesti hyväksyttyjen virheiden lisäksi tapahtuu ihan perinteisiä, inhimillisiä virheitä. Virkamies ei ehkä tunne jonkin pykälän tulkintaa kaikilta osin tai sattuu vain olemaan huolimaton tukevan lounaan jäljiltä.

Selvät ja riittävän suuret mokat yleensä löytyvät ja korjataan viimeistään seuraavan vuoden verotuksen yhteydessä. Pikkuvirheet jäävät veronmaksajan eduksi tai vahingoksi.

Se, että verotus on toimitettu ilmoituksen mukaisesti, ei siis kerro mitään siitä, onko verotus mennyt kaikilta osin oikein. Verotuspäätökseen on syytä suhtautua kriittisesti, mutta verottajaan on turha suhtautua epäluuloisesti.

Vesa Korpela

Verohallinnon töiden jouduttamiseksi tehty lakimuutos vuonna 2004 on aiheuttanut ikävän yllätyksen taannehtivan eläkepäätöksen saajille. Taannehtivan eläkepäätöksen saanut joutuu maksamaan enemmän veroa kuin sellainen eläkeläinen, joka on saanut eläkepäätöksensä ajoissa.

Kun eläkepäätös viipyy, maksetaan eläkeläiselle yleensä odotusaikana jotakin muuta tuloa, esimerkiksi työttömyyskorvausta tai sairauspäivärahaa. Kun sitten eläkepäätös tehdään, päätetään eläke maksaa taannehtivasti siitä lähtien kun henkilö olisi ollut oikeutettu eläkkeeseen.

Taannehtivasta eläkkeestä korvataan muita, vääriksi osoittautuneita etuustuloja maksaneille niiden maksut ja vain yli menevä osuus maksetaan itse eläkeläiselle. Ongelma on siinä, että eläketulovähennys myönnetään vain eläketulosta mutta ei työttömyyskorvauksesta tai sairauspäivärahasta.

Vuoden 2004 uudistuksessa määrättiin, että etuustulon takaisinperintä vaikuttaa vain takaisinmaksuvuoden verotukseen, jos takaisinperinnästä päätetään niin myöhään, ettei etuustulon maksaja ehdi muuttamaan ilmoitustaan verottajalle.

Muutos ulotettiin kaikkiin etuustuloihin ja kaikkiin taannehtiviin muutoksiin, vaikka ensisijaisesti haluttiin muuttaa liikaa maksettujen ja takaisin perittyjen opintotukien verotusta. Siihen saakka verotuksessa oli muutettu opintotuen maksuvuoden verotusta.

Tukien takaisinperintä aiheutti vuosittain noin 50 000 muutosverotusta ja niistä 90 % koski opintorahan takaisinperintää.
Uudistuksen ajatuksena oli, että vanhaa vuotta ei avata verotuksessa vaan takaisin maksettu etuus vähennetään maksuvuonna. Uudistuksella tavoiteltiin hallinnon joutuisuutta mutta myös oikeudenmukaisempaa verotusta. Tyypillisessä tilanteessa takaisin peritty etuus vaikuttaa verotukseen maksuvuonna eli juuri silloin, kun se vaikuttaa myös veronmaksukykyyn.

Säännöstä alkuperäisen verotuksen koskemattomuudesta sovelletaan myös tilanteeseen, jossa oikea etuuden maksaja korvaa ”väärän” etuuden maksajan aikanaan maksaman tulon.

Esimerkiksi työttömäksi työkyvyttömyyden vuoksi jäänyt henkilö saa ensin työttömyyskorvausta. Riitelyn jälkeen eläkelaitos alkaakin maksaa työkyvyttömyyseläkettä. Eläkkeen maksu aloitetaan työkyvyttömyyden alusta lähtien eli joskus jopa vuosia taaksepäin. Eläke maksetaan aikaisempien ”väärien” etuuksien maksajille ja vain ylittävä osuus eläkeläiselle itselleen.

Elokuussa korkein hallinto-oikeus päätti, että työttömyyskassalle maksettu taannehtiva eläke ei oikeuttanut eläketulovähennykseen. Takaisin perittyjen tukien verotusvuotta koskeva säännös vaikuttaa päätöksen mukaan myös verotettavan tulon määrään. Heti myönnetystä eläkkeestä tämä veronmaksaja olisi toki saanut eläketulovähennyksen.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu KHO:2011:71 oli äänestyspäätös. Enemmistön kanta merkitsi tässä yksittäisessä tapauksessa 2 571,24 euroa maksettavaa veroa. Käytännössä eläkepäätöksen viipyminen maksoi kyseiselle eläkeläiselle kolmen kuukauden bruttoeläkkeen.

Taannehtivasti maksettavan eläkkeen ankara verotus on saanut lainsäätäjän toimimaan vuonna 1988. Silloin säädettiin eläketulon jaksottamista varten aivan oma pykälänsä. Nykyisessä tuloverolaissa se on pykälässä 112.

Jälleen tarvitaan lainsäätäjää korjaamaan laissa oleva epäoikeudenmukaisuus. Mielestäni Verohallinnon tehtäväksi voidaan aivan hyvin sälyttää muutama sata korjauspäätöstä vuosittain, jos se on hintana pienimpiä eläkkeitä saavien kansalaisten tasavertaisesta kohtelusta.

Teknisesti kyse ei ole vaikeasta asiasta. Taannehtivasti tulevat eläketulovähennykset voitaisiin laskea maksuvuoden verotukseen verosta tehtävänä vähennyksenä. Silloin vanhaa verovuotta ei tarvitsisi avata mutta veronmaksaja saisi hänelle kuuluvat verovähennykset niin pian, kuin tulon todellinen luonne on selvinnyt.

Vesa Korpela

 

Yhdistysten ja seurojen aktiivit ovat olleet viimevuodet melkoisessa veropyörityksessä. Ennen verovapaaksi luultu toiminta onkin yllättäen todettu verolliseksi. Verottajan postia on tullut niin pieniin harrastusyhdistyksiin kuin suuriin säätiöihin.

Lainsäädäntö on ollut vuosikymmeniä nykyisellään mutta maailma ja tavat toimia ovat muuttuneet. Verohallinto unohti yhdistykset ja säätiöt pariksikymmeneksi vuodeksi. Vuodesta 2005 lukien Verohallinto on yrittänyt ottaa tilannetta uudelleen hallintaan enemmän tai vähemmän onnistuneilla ohjekirjeillä ja keskittämällä päätöksentekoa.

Voittoa tavoittelematon yleishyödyllinen toiminta on vapautettu tuloverosta ja arvonlisäverosta. Kunnan päätöksellä yleishyödyllisessä käytössä olevan kiinteistön kiinteistövero voi kevyempi kuin muilla kiinteistöillä. Yleishyödyllisen toiminnan vapauttaminen veroista on katsottu aiheelliseksi, koska yleishyödylliset yhteisöt tekevät asioita, jotka oikeastaan kuuluisivat yhteiskunnan tehtäviksi. Sen vuoksi hyödyllistä toimintaa ei haitata veronmaksulla. Periaate on hyvä mutta toteutuksen onnistumisesta ollaan montaa mieltä.

Yleishyödyllinen yhteisö on verovelvollinen elinkeinotulosta. Eräät yhdistyksille tavanomaiset varainkeräysmuodot, kuten viirien ja merkkien myynti on erikseen säädetty yleishyödyllisen yhteisön tekeminä verovapaiksi. Siitä huolimatta joudutaan usein vaikeaan tulkintatilanteeseen arvioitaessa varainhankinnan liiketoimintaluonnetta. Vessapaperin myynti marketin parkkipaikalla on liiketoimintaa mutta kirpputori koulun pihalla ei sitä yleensä ole.

Laissa on säädetty huvitilaisuudet ja niiden yhteydessä tapahtuva virvokkeiden myynti verovapaaksi. Voin arvata lainsäätäjän mielessä olleen maamiesseuran iltamat ja limonadin myynti buffetista. Tai ainakin verotus ja oikeuskäytännössä ajatellaan niin, koska miljoonabudjetilla pyöritettävät rock-festivaalit on katsottu liiketoiminnaksi vaikka taustalla toimisi rekisteröity yhdistys. Hämmennystä yhdistyksissä ja seuroissa aiheutuu vaikeudesta tietää etukäteen kuinka menestyksekkäät juhlat kylätoimikunta voi järjestää veroitta.

Yleishyödyllisten yhteisöjen verovapautta ei ole kaventamassa yksin verottaja. Kilpailuoikeuden kannalta on ongelmallista, jos samoilla markkinoilla vain osa toimijoista maksaa toiminnastaan veroa. Säätiön ylläpitämä vanhainkoti kilpailee osakeyhtiön vanhainkodin kanssa ja huvipuisto kilpailee muiden vapaa-ajanviettomahdollisuuksien kanssa. Ennen verovapaa toiminta voi muuttua elinkeinotoiminnaksi, jos samalle alalle tulee kaupallisia toimijoita.

Liikunnan ja kuntoilun tarjonta on laajentunut ja monipuolistunut mutta samalla myös kaupallistunut. Naisvoimistelusta kansakoulun jumppasalissa on siirrytty hienojen liikuntakeskusten PACE-tunneille ja takapihan pallon potkimisesta ammattilaisten jalkapalloiluun. Verovapauden ja verollisuuden raja kulkee jossakin siinä välissä.

Kuten arvata saattaa tapauskohtainen ratkaisutapa on johtanut melkoiseen linjattomuuteen. Harrastelijoiden vapaa-ajallaan pyörittämien yhdistysten pitäisi pystyä analysoimaan oikeuskäytäntöä 40 vuoden ajalta välttääkseen henkilökohtaisen vastuun metsästysseuran mahdollisista veroista.

Jonkun pitäisi nyt ottaa homma hallintaan ja päättää, mikä on koko yhteiskunnan kannalta parasta ja yrittää kirjoittaa se ymmärrettäviksi veropykäliksi. Toivottavasti se joku on laajapohjainen ja asiantunteva joukko yhdistystoiminnan tuntijoita.

Virkamiestyönä tehtynä uudistus voisi merkitä, että kaikki missä liikkuu raha, pannaan verolle.  Uskon, että on mahdollista määritellä verovapaa toiminta tavalla, joka antaa ns. kolmannelle sektorille mahdollisuuden toimia tehokkaasti mutta ei haittaa voittoa tavoittelee yritystoimintaa.

Vapaaehtoisen kansalaistoiminnan pitää säilyä verovapaana.

Vesa Korpela

 

Veroilmoitukset käsitellään verovirastoissa suurelta osin kesällä. Palkansaajien ja eläkeläisten veroilmoitukset käsitellään pääasiassa koneellisesti. Vajaan viiden miljoonan verovelvollisen veroilmoituksesta palautuu verottajalle noin kolmannes ja niistä vajaa kolmannes pääsee tai joutuu varsinaiseen verovirkailijan käsittelyyn.

Esitäytetyt veroilmoitukset palautetaan 10. tai 17. toukokuuta. Saman tien, kun ne ovat palautuneet, valitaan niistä joillakin tiukasti salassa pidetyillä perusteilla osa tarkempaan selvittelyyn. Suuri ryhmä on sellaisia, joissa on jokin ristiriita tai muu ongelma, mutta paljon otetaan käsittelyyn myös puhtaasti kontrollimielessä.

Yleensä manuaaliseen käsittelyyn noussut veroilmoitus kaipaa tietojen täsmennystä tai sitten vähennysvaatimuksen perusteena olevat tositteet halutaan tarkistaa. Veronmaksajaan otetaan yhteyttä kirjeitse. Kirjeessä verovirkailija kertoo, minkälaista lisäselvitystä asian ratkaisemiseksi tarvitaan ja mihin päivään mennessä.

Verottajalta saatu posti ei tarkoita kirjeen kuivan tylystä muotoilusta huolimatta sitä, että verottaja epäilisi sinun olevan talousrikollinen. Lisäselvityskehotus on rutiinitoimi. Maininta veronkorotuksesta on kirjeessä varmuuden vuoksi.

On veronmaksajan oman edun mukaista antaa pyydetyt tiedot, jos se suinkin on mahdollista. Jos lisäselvityksen antaminen on vaikeata tai kirjeen perusteella on vaikea päätellä mitä verottaja oikeastaan haluaa, nopein tapa selvittää asia on tarttua puhelimeen ja pirauttaa kirjeessä mainittuun numeroon.

Yksi yleinen syy selventävään puhelinsoittoon on vaikeus ymmärtää kehotuskirjeen sisältö.

Virkailijan pitää osata kertoa mitä milloinkin tarkoitetaan ”riittävällä kirjallisella selvityksellä” tai muulla virastoslangin ilmaisulla. Samoin virkailijan pitää osata kertoa miksi selvitystä tarvitaan. Silloin veronmaksajan on helpompi antaa asiaan vaikuttavaa selvitystä.

Esimerkiksi rakennusmiehen vaatiessa ateriakorvausta vastaavaa tulonhankkimisvähennystä, ns. pullarahaa, hänelle lähetetään puolensivun luettelo erilaisista selvityksistä, mitkä pitäisi tehdä.

Vaatimuslistan pituutta ei pidä säikähtää. Se johtuu vain siitä, että kirjeeseen otetaan vanhasta pohjasta kaikki mahdolliset asiat, mitkä voivat vaikuttaa asiaan. Riittävä selvitys voi olla työnantajan todistus, ettei työmaaruokailua ole järjestetty.

Yhteydenotto verottajaan ennen varsinaista vastausta on usein tarpeen senkin vuoksi, että paljon selvityskehotuksia lähetetään parhaaseen loma-aikaan. Palkkakonttorin todistusta voi olla vaikea saada, jos palkanlaskijakin on lomamatkalla jossakin Keski-Euroopassa.

Selvityksen antamiselle on sydänkesällä helppo saada lisäaikaa puhelinsoitolla. Marraskuun lähetessä jousto vähenee, koska verotus pitää saada valmiiksi ennen lokakuun loppua.

Aina silloin tällöin törmää tilanteeseen, jossa verovirkailija on pistänyt selvityskirjeet maailmalle lomalle lähtiessään ja määrännyt palautuspäivän niin, että selvitykset odottavat häntä loman loputtua. Silloinkin annetun numeron kautta on saatava yhteys henkilöön, joka voi ohjata selvityksen antamisessa.

Laki edellyttää, että selvityskehotus on tarkoin yksilöity. Se ei siis saisi olla mitäänsanomaton eikä liian laaja, vaan kirjeen pitäisi sisältää vain vaatimus vain tarpeellisen tiedon antamisesta.

Erityisesti yrityksiltä näkee joskus pyydettävän varmuuden vuoksi suuritöisiä erittelyjä eri tileiltä. Jos tuntuu siltä, että asian pitäisi selvitä helpommin, on veronmaksajalla oikeus vaatia virkamieheltä perustelut, miksi juuri vaadittu tieto on tarpeen.

Jos ei anna verottajan pyytämää selvitystä, tulkitaan asia varmasti veronmaksajan vahingoksi. Siksi on helpointa ja halvinta suhtautua verottajan kirjeisiin vakavasti joskaan ei liian nöyrästi.

Vesa Korpela, lakiasiain johtaja

 

Verotusmenettelyssä ja muissa verotukseen liittyvissä toimissa veronsaajien ja verovelvollisen edut tulee ottaa huomioon tasapuolisesti.

Tämä verotusmenettelylain 26 §:n ensimmäinen momentti kuulostaa juhlalliselta, ja valitettavan usein se sivuutetaankin arkisessa aherruksessa. Joku voi pitää sitä jopa hurskasteluna: onhan verotuksen tarkoituksena siirtää vastikkeetta melkoinen määrä rahaa tarvittaessa pakolla yksityiseltä henkilöltä tai yritykseltä julkiselle vallalle.

Pykälän sisältöä selitetään verotuksen kaksiasianosaissuhteella. Ajatuksena on, että verotuspäätös tehdään ratkaisuna kahden osapuolen välisten ristiriitaisten vaatimusten välillä. Osapuolina ovat toisella puolella veronsaajat: valtio, kunta, seurakunta ja Kansaneläkelaitos ja toisella puolella veronmaksajat.

Välissä on eduskunnan laatima laki ja sitä viileän puolueettomasti soveltava viranomainen, Verohallinto. Hallinnon puolueettomuus on myytti, johon ei taida uskoa kukaan. Kun veropykälän tulkinnasta on erimielisyyttä, erimielisyyden osapuolina ovat verotuspäätöksen tehnyt Verohallinto ja veronmaksaja. Ainakin veronmaksajan näkökulmasta Verohallinto on hänen vastapuolensa eikä mikään puolueeton kolmas taho.

Tehtävänsä mukaisesti Verohallinto siis ottaa huomioon veronsaajien edun jokapäiväisessä verotustyössään. Verohallinnolla on lisäksi itsenäinen osasto nimeltään Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö. Sen tehtävänä on vielä erikseen varmistaa, että tulkinnat ovat varmasti kallellaan oikeaan suuntaan.

Mikä sitten on se veronmaksajan etu, joka verotusmenettelyssä pitäisi lain mukaan ottaa huomioon? Mielestäni se on kansalaisen oikeusturva julkista valtaa vastaan. Julkinen valta saa ottaa kansalaiselta rahaa veroina vain sen verran kuin laki antaa luvan.

Tulkintatilanteessa se tarkoittaa, että jotakin asiaa saa verottaa vain, jos siitä on nimenomaisesti säädetty laissa. Verotusoikeutta ei voida tulkinnalla laajentaa. Näin kuitenkin tapahtuu. Veronmaksajan edun huomioon ottaminen arkisessa verotustyössä on siis pitäytymistä enintään lain mukaiseen verotukseen.

Tasapuolisuuden periaatetta tulisi noudattaa laajemmin kuin vain yksittäisen verosäännöksen tulkinnassa. Verohallinnon toimintatavoissa ja organisaatiossa on tapahtunut suuria muutoksia, joiden tarkoituksena on tehostaa hallinnon työrutiineja. Muutokset ovat merkinneet valtavasti uutta raportoitavaa yrityksille. Systeemiä on rakennettu ensisijaisesti hallinnon tarpeista. Siinä on tasapuolisuus heitetty ensimmäisenä roskiin.

Hallintotuomioistuimet ratkaisevat veroasioissa hallinnon ja kansalaisen väliset erimielisyydet. Kun ratkaistaan asioita, joista lait vaikenevat, on tuomioistuinten aikaisemmilla päätöksillä tärkeä merkitys.

Erityisesti korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) ratkaisut ohjaavat tavallisten hallinto-oikeuksien ratkaisuja. Verohallinto saa käyttöönsä kaikki hallinto-oikeuksien ja korkeimman hallinto-oikeuden päätökset, mutta veronmaksaja vain julkaistut. KHO julkaisee päätöksistään alle 5 prosenttia ja alueelliset hallinto-oikeudet alle puoli prosenttia. Informaatio oikeuskäytännöstä ei jakaudu tasapuolisesti. Veronmaksajat ja jopa itse hallinto-oikeudet ovat julkaistujen ratkaisujen varassa, kun taas Verohallinto voi valita kaikista tehdyistä päätöksistä itselleen mieluisimmat.

Tasapuolista kohtelua tulisi noudattaa myös hallinto-oikeuksien päätöksiä toteutettaessa. Jos veronsaajat voittavat työnantajan kanssa käydyn päivärahojen verottomuutta koskevan riidan, pannaan verot maksuun sekä työnantajalle että työntekijöille. Jos taas työnantaja voittaa vastaavan riidan, on jokaisen työntekijän osattava itse hakea liikaa maksamansa verot takaisin. Lakia ei ole niin kirjoitettu, mutta käytäntö on sellainen.

Vesa Korpela

 

Verohallinto muuttuu ja kehittyy. Muutosta tapahtuu koko ajan ja paljon. Kehittyminen onkin sitten enemmän katsojan silmässä ja arvioitsijan arvoissa.

Viimeaikaisen kehityksen keskeinen asia on, että Verohallinto on nyt valtakunnallinen päällikkövirasto. Sen toimivalta on valtakunnallinen ja voimavarat jaetaan eri tehtäviin pääjohtajan hyväksymän työjärjestyksen avulla. Sitä on helppo muuttaa tarpeen tullen.

Voimassa olevan työjärjestyksen mukaan Verohallinnossa varsinaisen verotustyön tekevät yritysverotusyksikkö, verotarkastusyksikkö ja 5 alueellista verovirastoa. Verovirastojen tehtävät on tarkoitus siirtää vuoden 2012 alusta henkilöverotusyksikköön. Virallisessa Verohallinnon organisaatiokaaviossa on lisäksi monia muitakin laatikoita.

Veronmaksajaa ei paljonkaan kiinnosta Verohallinnon organisaatiokaavion laatikkoleikki. Tärkeätä on, että verottaja vaivaa mahdollisimman harvoin ja maksaa veronpalautukset ripeästi. Verohallinnon organisaatiolla on kuitenkin monenlaista vaikutusta veronmaksajan elämään, joten se ja sen kehityssuunta on hyvä tuntea.

Verotuksen toimivallan muuttuminen virastokohtaisesta valtakunnalliseksi merkitsee, että verotuspäätökset voidaan tehdä siellä, missä on joutilaita virkamiehiä. Tähän saakka verotus on tehty siellä, missä veronmaksaja asuu, oli siellä riittävästi resursseja tai ei.

Parhaimmillaan valtakunnallisuudella saavutetaan tasainen työtahti. Veronmaksajaa tietenkin kiinnostaa, että samalla tulkintojen ja käytäntöjen odotetaan yhdenmukaistuvan.

Yhdenmukaistavatko suuret yksiköt verotusta vai hajautuvatko tulkinnat myös saman viraston sisällä, jää nähtäväksi.
Vaarana on myös, että paikallistuntemus katoaa lopullisesti. Turkulainen verovalmistelija voi hetken ihmetellä tamperelaisen työmatkoja Amurista Petsamoon.

Valtakunnallisuus on välttämätöntä Verohallinnon väen vähentämiseksi. Valtion tuottavuusohjelma merkitsee takavuosien yli 7 000 hengen virastohirviön laihduttamista alle 5 000 hengen viranomaiseksi.

Väen väheneminen on taas mahdollista vain tuottavuutta lisäämällä. Tuottavuuden lisääntyminen edellyttää automaattisen tietojenkäsittelyn tehokasta ja kattavaa hyväksikäyttöä.

Hallinto yrittää päästä porkkanaa ja keppiä käyttäen eroon paperisista ilmoituksista. IT:n käyttö on aloitettu yritysten kanssa, mutta myös tavallisen palkansaajan ja eläkeläisen verotus pystytään hoitamaan pääasiassa bitteinä. Esitäytetty veroilmoitus tulee nyt vielä postitse joka kotiin, mutta suunnitelmat senkin korvaamisesta ovat jo melkein toteuttamista vailla.

Veronmaksajien, erityisesti monia veroilmoituksia tehtailevien tilitoimistojen kannalta sähköinen ilmoittaminen on yleensä positiivinen asia. Valitettavasti kaikki muutokset edellyttävät muutoksia kirjanpito-ohjelmissa. Se taas maksaa. Aikaisemmin veroilmoituslomake sai muuttua miten hyvänsä, siitä selvisi aina samalla kuulakärkikynällä.

Koska verotustyö muuttuu yhä enemmän automaattiseksi, Verohallinnolle tieto on nyt tärkeämpi kuin raha. Uudessa verotilijärjestelmässä rahan puuttuminen maksaa 8 %, mutta tiedon puuttuminen 20 % vuotuista korkoa. Veronkorotus on nykyisten ohjeiden mukaan yhtä suuri silloin, kun merkitset tiedon väärään ruutuun, kuin silloin, kun salaat tiedon kokonaan.

Kehitys on ymmärrettävää hallinnon kannalta, mutta ei oikeudenmukaista.

Verohallinnon muuttuminen ja kehittyminen on ollut nopeaa ja uuden teknologin käyttöön otto ihailtavaa. Tähänastisen kehityksen maksajana on liian usein yksityinen sektori, työnantajat, vakuutusyhtiöt pankit jne. Erityisesti pienyrityksille yhä lisääntyvä raportointivelvollisuus aiheuttaa työtä ja tuskaa.

 

Kaikki tietävät, mitä tulo on, mutta kuitenkin sen määrittäminen on vaikeata. Edes verotuksessa ei ole yhtä ainoaa tulokäsitettä. Maatalouden, elinkeinotoiminnan ja palkkatulojen verotuksessa käytetään hieman erilaisia tulokäsitteitä.

Yhteistä verotuksen tulokäsitteelle on periaate nettotulon verottamisesta. Tuloista vähennetään niiden hankkimisesta aiheutuneet menot, jolloin verotuksen kohteeksi jää se rahamäärä, jonka palkansaaja ja eläkeläinen voi käyttää kulutukseensa ja yritys voitonjakoon tai investointeihin.

Periaate nettotulon verottamisesta on yksinkertainen, mutta sen soveltaminen on osoittautunut vaikeaksi. Tulkintaongelmia liittyy niin tulon kuin vähennyskelpoisen menonkin hahmottamiseen.

Työsuhteessa palkkaa on kaikki, mikä lisää työntekijän ostovoimaa ja vähentää työnantajan varoja. Jos työnantaja maksaa työntekijän elantomenoja, esimerkiksi asunnon vuokran, on sekin verotettava palkkana.

Selvää periaatetta tuntuu olevan vaikea soveltaa käytännön tilanteissa, ja niinpä lopputulos tuntuu joskus kummalliselta.

Kilpailu osaavasta työvoimasta pakottaa työnantajaa järjestämään työolot mahdollisimman toimiviksi. Työvoiman osaamista parannetaan kouluttamalla ja jaksaminen varmistetaan huolehtimalla työntekijän fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista.

Osaamisen ylläpitäminen on hankalaa, koska verottaja haluaisi panna kaikki vähänkään arvokkaammat koulutukset työntekijän palkaksi. Koulutusmarkkinoille on kehitetty hyviä koulutusohjelmia työelämän tarpeisiin. Tuotteistaminen on kuitenkin aiheuttanut vero-ongelmia, koska menestyvä tuote, esimerkiksi MBA-koulutus, katsotaan helposti perustutkinnoksi.

Perustutkinto on elantomenoa eikä tulonhankkimiskulua. Jos siis työnantaja kustantaa perustutkinnon, se on työntekijälle palkkaa. Mutta onko kyse palkasta, jos työtekijä normaalin päivätyönsä lisäksi ponnistelee iltaisin ja viikonloppuisin ollakseen vielä parempi työntekijä?

Joskus työntekijä voisi olla kotona täydellä palkalla, mutta työnantajan intressissä on saada hänet työpaikalle. Hallinto-oikeuden enemmistö katsoi kuitenkin työntekijän saavan etua siitä, että työnantaja palkkasi hänen sairaalle lapselleen hoitajan, jotta hän saattoi tulla töihin. Onneksi lainsäätäjä ymmärsi tällaisen tulkinnan älyttömyyden ja muutti lakia.

Toinen paikka, jossa lainsäätäjän puuttumista kaivataan, ovat työnantajan intressissä tehdyt leikkaukset.

Avaintyöntekijän olkapää vihoittelee ja aiheuttaa toistuvasti sairauslomia. Kiireettömään leikkaukseen pääseminen julkisella puolella kestää vähintään kuukausia. Parintuhannen euron leikkaus yksityissairaalassa poistaisi ongelman viikossa, ja työntekijän työteho olisi taas huipussa. Verottaja katsoo kuitenkin työntekijän saavan verotettavan edun, vaikka suurin hyötyjä on työnantaja.

Verotuskäytäntö on hyvin epäjohdonmukainen sen suhteen, milloin työntekijä saa verotettavaa etua joltain muulta kuin työnantajalta. Oikeuskäytännöstä löytyy jopa tapaus, jossa edustusluontoiselle matkalle puolisonsa kanssa kutsuttua toimitusjohtajaa verotettiin puolison matkan arvosta. Verolle joutui nimenomaan toimitusjohtaja, jonka oman matkan katsottiin liittyvän hänen työtehtäviinsä. Ihmettelen, miksei veroa pantu ”hyödyn” saaneen puolison maksettavaksi.

Edustuksen kohteeksi joutuminen ei yleensä ole verotettavaa etua. Mutta jos joudut hotelliketjun tai lentoyhtiön markkinointiponnistelujen kohteeksi ja saat bonusmatkoja tai -yöpymisiä, olet Verohallinnon käsityksen mukaan saanut työnantajaltasi palkkaa.

Mielestäni ulkopuolisen työntekijälle kustantama etuus ei voi koskaan olla palkkaa eikä kovin helposti myöskään verotettavaa etuutta. Toivoisin hallinnolta ja tuomioistuimilta selviä linjoja tulkintoihin. Valtion taloutta markkinointilahjojen verottaminen ei pelasta eikä verottamatta jättäminen kaada.
 

Suomessa on jälleen selvitelty harmaata taloutta ja arvailtu sen määrä suureksi. Harmaan talouden vahingollisuutta on yleensä kuvattu kahdella tavalla.

Valtion kannalta ikävintä on, että pimeistä liiketoimista ei yleensä kerrota verottajalle eikä myöskään makseta veroja tai muitakaan maksuja.

Toinen, välillisempi vaikutus on, että rehellisten, maksunsa hoitavien yrittäjien mahdollisuudet kannattavaan liiketoimintaan katoavat, jos hintataso määräytyy hämärämiesten kustannusten perusteella. On myös tavanomaista, että veronsa maksamatta jättänyt jättää muutkin laskunsa maksamatta.

On sekä rehellisten yrittäjien että julkisen vallan kannalta tärkeätä vähentää harmaata taloutta. Hyvien ja toimivien keinojen löytäminen vain tuntuu olevan vaikeata. Lähes aina harmaan talouden torjunnassa käytetyt keinot vaikeuttavat rehellisten yrittäjien toimintaa. Jokainen uusi lomake ja raportti maksaa joko yrittäjän omana työnä tai kirjanpitäjän palkkiona. Jos rosvot eivät ole täyttäneet entisiä ilmoituksia, he tuskin täyttelevät uusiakaan.

Harmaata taloutta esiintyy erityisesti rakennusalalla. Keväällä 2011 rakennusalalle tulee voimaan käännetty arvonlisäverovelvollisuus. Sen ideana on siirtää arvonlisäverojen maksuvelvollisuus pääurakoitsijalle.

Rakennusalalla tyypillisten pitkien urakointiketjujen häntäpäässä olevat pikkuyritykset tuppaavat katoamaan kartalta ennen kuin ehtivät maksamaan verojaan. Järjestelmän käyttöönottoa perustellaankin sillä, että pääurakoitsijoilta on helpompi saada arvonlisäverot kuin aliurakoitsijoilta.

Rakennusteollisuus on vastustanut uudistusta, koska muusta arvonlisäverotuksesta poikkeava järjestelmä aiheuttaa rakennusliikkeiden taloushallinnolle melkoisia kustannuksia järjestelmien uusimisesta ja väen kouluttamisesta.

Muutos aiheuttaa myös Verohallinnolle järjestelmämuutoksia sekä kouluttautumis- ja kouluttamistarpeita. Yleisen järjestelmän poikkeukset aiheuttavat aina tulkintatilanteita ja veroriskiä, ja ne taas lisäävät tarvetta oikoa verotusta jälkikäteen.

Tavalliselle velvoitteensa hoitavalle, lähinnä aliurakointeja tekevälle rakennusalan yritykselle muutos aiheuttaa hallinnollista tuskaa ennen kaikkea opetteluvaiheessa. Pysyvää on kassavaikutus. Normaalissa järjestelmässä palvelun myyjä laskuttaa asiakkaaltaan myös arvonlisäveron ja saa pitää sen kassassaan parhaimmillaan pari kuukautta ennen arvonlisäveron tilitystä. Jatkossa vastaavan rahan pitääkin pääurakoitsija. Kun summat ovat suuria, ei ole yhdentekevää, kenen taskussa rahat ovat.

Käännetty verovelvollisuus saattaa auttaa katoavien aliurakoitsijoiden ongelmaan, mutta voi synnyttää saman verran uusia veronkiertomahdollisuuksia. Vain järjestelmän haitat ovat pysyviä.

Euroopan komissiolla on toimintaohjelma, jonka tarkoitus on vähentää EU:n lainsäädännön yrityksille aiheuttamaa hallinnollista taakkaa. Työ- ja elinkeinoministeriö on asettanut työryhmän tukemaan ja koordinoimaan kansallisen toimintaohjelman valmistelua, toteuttamista ja seurantaa. Kyseisen ohjelman mukaan yritysten hallinnollista taakkaa vähennetään Suomessa vuoden 2006 tasosta 25 % vuoden 2012 loppuun mennessä.

Ohjelman mukaan Verohallinnon panos tähän vähentämiseen on verotilin käyttöönotto ja tilinpäätöstietojen välittäminen Patentti- ja rekisterihallitukselle.

Toivotan onnea hankkeelle. Toistaiseksi verotuksessa on oltu enemmän lisäämässä kuin vähentämässä hallinnollista taakkaa. Verotilikin aiheutti hallinnollisen taakan tuplaantumisen käyttöönottovaiheessa.

Entinen meno näyttää jatkuvan: poliitikot lupaavat sunnuntaipuheissaan byrokratian purkua, mutta säätävät viikolla viitenä päivänä byrokratiaa lisääviä lakeja.
 

Suomalainen saa perustuslain mukaan valita asuinpaikkansa vapaasti, mutta ei verottajan mielestä, ei ainakaan poikamies. Veron määrään voi vaikuttaa merkittävästi, missä henkilön katsotaan asuvan vakituisesti. Vakituisesti asutaan yleensä kotikunnassa.

Kotikuntalain mukaan henkilön kotikunta on siellä, missä hänellä on asunto. Jos hänellä on käytössään useita asuntoja, kotikunta on se kunta, jota hän pitää itse kotikuntanaan. Valinta ei ole aivan vapaa, vaan henkilöllä on oltava kotikuntaansa myös kiinteä suhde perheen, toimeentulon tai muun vastaavan seikan perusteella.

Vaikka vuonna 1993 säädetyn lain esitöissä korostetaan henkilön oikeutta itse valita kotikuntansa, viranomaiset ja hallintotuomioistuimet näyttävän edelleen tietävän kansalaista itseään paremmin, missä kukakin on kotonaan.

Kansalainen voidaan valita vain kotikuntansa kunnanvaltuustoon. Kotikunta on velvollinen antamaan kuntalaiselleen lakisääteiset sosiaalietuudet ja henkilö taas velvollinen maksamaan kunnallisveronsa kotikuntaansa. Verottaja on kiinnostunut kansalaisten kotikunnasta osatakseen periä oikeansuuruista kunnallisveroa ja tilittääkseen kertyneen kunnallisveron oikealle kunnalle.

Verotuksessa sotketaan helposti kotikunta ja käsite vakituinen asunto. Vain vakituisen asunnon hankintaan otetun lainan korko on vähennyskelpoinen ja vain sellaisen luovutusvoitto voi olla verovapaa. Kodin ja työpaikan väliset matkat hyväksytään enintään vakituisen asunnon ja työpaikan väliltä.  Vakituinen asunto ei aina sijaitse kotikunnassa.

Koska väestötietojärjestelmässä oleva tieto kotikunnasta vastaa lähes aina verotuksen käsitettä vakituisesta asunnosta, verotuskäytännössä on joskus mahdotonta osoittaa vakituinen asuminen jossakin muualla. Jos verottaja jostain syystä ryhtyy pohtimaan oikeaa kotikuntaa, valitaan sellaiseksi yleensä paikka, jossa henkilön puoliso tai alaikäinen lapsi asuu.

Siten vain perheellisellä voi käytännössä olla yhtä aikaa kaksi vakituista asuntoa. Toinen vakituinen asunto sijaitsee työskentelypaikkakunnalla ja toinen, jossa asuvat puoliso ja lapset, yleensä kotikunnassa. Jos ei puolisoa ole, toisella paikkakunnalla sijaitseva asunto muuttuu vapaa-ajan asunnoksi.

Ajatellaanpa kuopiolaiset kaverukset Matti ja Mikko. Kumpikin rakentaa omakotitalon Kallaveden rannalle, mutta käy töissä Jyväskylässä. Molemmat vuokraavat yksiön Jyväskylästä. Mikon vaimo asustaa Kuopiossa, Matti on poikamies.

Mikko vähentää viikonloppumatkat, omakotitalonsa hankintalainan koron ja työasuntonsa vuokran verotuksessa. Lisäksi hän saa parin vuoden omistamisen jälkeen omakotitalonsa myyntihinnan verovapaasti.

Toivottavasti Matti nauttii vapaudestaan – veroedut häneltä ainakin jäävät nauttimatta. Onko todellakin ollut lainsäätäjän tarkoitus, että kansalainen asetetaan akattomuuden perusteella toista huonompaan asemaan?

Käytännössä vähän yllä mainittua vastaavassa todellisessa tilanteessa esimerkin Matti tarvitsi perhettään varten Kuopion-asunnon, koska hänellä oli 4-vuotiaan tyttären ja kouluikäisen pojan yhteishuoltajuus. Lasten äiti asui Kuopiossa, joten lapset olivat siellä päivähoidossa ja koulussa. Vain samalla paikkakunnalla sijaitse asunto mahdollisti lapsille isän tapaamisen järkevissä olosuhteissa.

Kiista vakituisesta asumisesta nousee esille myös silloin, kun maalla sijaitsevaa asuntoa väitetään vakituiseksi asunnoksi, vaikka väestökirjat on pidetty kaupungissa parempien palveluiden saamiseksi tai alemman kunnallisveroprosentin vuoksi.

Tällainen eduilla keinottelu ei ansaitse erityistä ymmärrystä, vaan valintatilanteessa kansalaisten pitäisi tehdä valinta eikä poimia rusinoita kaikista pullista.
 

Yhteiskunta huolehtii kansalaisistaan monilla tavoilla. Joskus jopa niin paljon, että kansalaisen vastuu omista teoistaan alkaa hämärtyä.

Kun sydäntalvella asuntoministeri varoitti kiinteistönomistajia lumikuormasta, yksi ja toisen tiedotusväline uutisoi seuraavana viikonloppuna katolta pudonneet lumenpudottajat asuntoministerin uhreina. Eiköhän vastuu katolla pysymistä ole vain ja ainoastaan sinne kiivenneellä.

Meillä jokaisella on vastuita työssä ja vapaa-aikana, yksityiselämässä ja yhteiskunnassa. Mutta meillä on oikeus odottaa vastuullista käytöstä myös muilta. Saamme odottaa, että vastaantuleva autoilija pysyy omalla kaistallaan ja verovirkailija tekee työnsä lakien ja määräysten mukaisesti.

Veronmaksaja on vastuussa veroilmoituksestaan, vaikka verohallinto on etsinyt ja tulostanut suurimman osan veroilmoituksen luvuista. Vanhastaan veroilmoitus ymmärretään ilmoittajan omalla vastuullaan, ”kunnian ja omantunnon kautta” annetuksi ilmoitukseksi. Toivottavasti Verohallinnon hyvä palvelu ei käänny itseään vastaan.

Yrittäjäksi ryhtyvä ottaa itselleen melkoisen vastuun. Yrittäjän velvollisuutena on pitää kirjanpitoa, täytellä tilastoja ja rekisteröityä sinne ja tänne. Yrittäjän veroilmoituksella ei ole valmiina juuri muuta kuin nimi ja osoite.

Sitten vasta vastuita tuleekin, jos yrittäjä palkkaa työntekijän. Työnantajan on osattava soveltaa työehtosopimusta, vaikka aina sopimuksen neuvotelleetkaan ei näytä tietävän miten sopimusta pitäisi tulkita.

Työnantaja on velvollinen toimittamaan ennakonpidätykset, maksamaan sotut, eläkevakuutusmaksut ja lomarahat oikein ja ajoissa.

Maksamisen lisäksi työnantajan vastuulla on monenlaisten, aina lisääntyvien ilmoitusten antaminen oikeaan aikaan ja oikein täytettynä. Jos siinä sitten kiireessä sattuu vahinko, seuraamuksena on jonkin sortin rikkomismaksu tai ainakin kahta kauheampi selvitystyö.

Yrittäjä voi tietenkin ostaa asiantuntijalta apua. Tilitoimistot hoitavat pääosan yritysten taloushallinnosta, mutta omaa vastuutaan yrittäjä ei voi ulkoistaa. Se on ja pysyy hänellä itsellään. Vakuutusyhtiöt eivät myy vakuutuksia toimimattomille liikeideoille ja veronkorotukset määrätään yrittäjälle, ei tilitoimistolle.

Päättäjilläkin on vastuu, mutta toteutuuko se? Poliitikon vastuun toteutuminen on myös äänestäjän vastuulla. Jos omien ja julkisten raha-asioiden sotkemisesta tuomittu poliitikko valitaan seuraavissa vaaleissa eduskuntaan, vastuu on äänestäjillä. Äänestysoikeus ja valinnan vapaus merkitsevät itse asiassa melkoista vastuuta.

Seuraavissa vaaleissa valittava eduskunta ja vaalien perusteella muodostettava hallitus ratkaisevat, miten Suomi pääsee ylös taantumasta. Lienee selvä, että seuraava hallitus ja eduskunta joutuvat tekemään keskimäärin enemmän ikäviä kuin mukavia päätöksiä.

Jos lamasta päästään ylös entistä tehokkaampana, nykyaikaisempana ja kekseliäämpänä, on Suomella ja suomalaisilla mahdollisuus ylläpitää hyvinvointia seuraavatkin vuosikymmenet.

Äänestäjän vastuun kantaminen ei ole helppoa. Kuinka hyvä mahdollisuus sinulla on arvioida oman vaalipiirisi ehdokkaiden talousosaaminen ja paineensietokyky? Mistä löydät tarkat tiedot ehdokkaiden arvoista ja tulevaisuuden visioista?

On helpompi arvioida ulkonäköä ja laulutaitoa kuin ajatusten ja aatteiden arvoa.

Seuraavan eduskunnan vastuulle näyttää tulevan verojärjestelmän uudistaminen. Uskaltaisin ennustaa, että sen vastuun kantajaa ei paljon kiitellä. Ne, jotka hyötyvät, ovat hiljaa, mutta häviäjät pitävät sitäkin suurempaa meteliä. Mitalit jaetaan postuumisti, jos silloinkaan.

Jos seuraavan eduskunnan vastuu on tavallistakin suurempi, on tietenkin myös meidän äänestäjien vastuu seuraavissa vaaleissa erityisen korostunut.
 

Perintö- ja lahjaverotuksessa varat ja velat on arvioitava käypään arvoon. Pörssiosakkeen käyvän arvon määrittäminen on paljon helpompaa kuin Saimaan saaren. Käyvällä arvolla tarkoitetaan omaisuuden todennäköistä luovutushintaa.

Verohallinto on antanut uuden ohjeen omaisuuden arvon määräämisestä perintö- ja lahjaverotuksessa. Ohje korvaa aikaisemmat, verovirastokohtaiset ohjeet. Ohje on annettu ensisijaisesti perintö- ja lahjaverotusta varten, mutta sitä voidaan soveltaa myös muulloin, kun verotusta varten on määriteltävä omaisuuden käypä arvo.

Suurin merkitys uudella ohjeella on siinä, että kiinteistöjen arvon määrittää verotuksen toimittaja kiinteistön sijaintipaikasta riippumatta. Ennen toisella paikkakunnalla sijainneen kiinteistön arvo kysyttiin kyseisen alueen verotoimistosta.

Muutosta on tapahtunut myös tavoitellussa tarkkuudessa. Aikaisemmissa ohjeissa omaisuuden arvostuksessa pyrittiin varovaiseen arvioon, noin 80 prosenttiin omaisuuden markkina-arvosta. Nyt tavoitteena on 100 %. Varmuusmarginaalista luopuminen merkitsee liikaverotuksen yleistymistä.

Markkina-arvon määrittäminen on vaikeata, jos markkinoita ei ole.

Verohallinnon ohjeessa hankalasti arvostettavalle omaisuudelle, kuten tonteille, metsälle ja pellolle, on etsitty alueellisia keskiarvohintoja maanmittauslaitoksen kauppahintatilastoista. Tilastojen mukaiset mediaaniluvut merkitsevät, että puolessa tapauksista hinta on ollut suurempi ja puolessa pienempi.

Mediaanin käyttö sellaisenaan merkitsee yliverotusta puolessa tapauksista. Verovirkailijoiden tulee ottaa tämä huomioon ja kuunnella aikaisempaa herkemmällä korvalla verovelvollisen selvityksiä omaisuuden arvosta.

Maanmittauslaitoksen vuoden 2008 tilaston mukaan kainuulaisen peltohehtaarin mediaanihinta oli 2 530 euroa. Vuonna 2007 vastaava arvo oli 1 021 euroa. Verohallinnon ohjeen mukaan kainuulaisen peltohehtaarin arvona voidaan pitää 2 000 euroa.

Pohjois-Suomen verovirasto päivitti omat arviointiohjeensa puoli vuotta ennen Verohallintoa. Siinä ohjeessa peltohehtaarin arvo Kainuussa oli 1 000 euroa.

Jotta tilastoista olisi hyötyä, pitää niitä osata lukea. Esimerkiksi itse olisin pannut painoa sille, että vuoden 2008 tilasto oli tehty vain neljän pienen kaupan perusteella. Vuoden 2007 tilastossa oli mukana 140 kauppaa ja kauppojen keskikoko yli nelinkertainen verrattuna vuoden 2008 kauppoihin. Osaavan verovirkailijan pitäisi ottaa nämä asiat huomioon ja hyväksyä kainuulaisen pellon arvoksi helpommin 1 000 kuin 2 000 euroa hehtaarilta.

Vaikka Verohallinnon ohjeessa korostetaan yksilöllisten olosuhteiden huomioon ottamista, ei verovirkailijan asiantuntemus tai halu yleensä siihen riitä. Kun turkulainen verovirkailija määrittää Höytiäisen rannalla olevan mökin arvoa, hän tuskin osaa ottaa arvioinnissaan huomioon rakennuspaikalta avautuvaa näkymää tai vesistön veden laatua, vaikka uusi ohje häntä neuvoo niin tekemään. Jo sen selvittäminen, onko kyse etelä- vai pohjoisrannasta, voi olla työlästä.

Verohallinnon uusi ohje asettaa verovirkailijoille kovan vaatimustason. Jotta verovirkailijat voisivat käyttää tapauskohtaista harkintaa, pitää veronmaksajan osata tuoda esiin päätöksen perusteeksi tarvittavia faktoja.

Jos rantatontti on soistunutta ruovikkoa ja mökki lämmityskiellossa rapautuneen savupiipun vuoksi, se kannattaa kertoa ja näyttää muutamilla valokuvilla. Koska Verohallinto on julkaissut ohjeen, joka hutiloiden sovellettuna johtaa joka toinen kerta yliverotukseen, huolehtinee Verohallinto siitä, että perintöverotusta tekevillä on riittävästi aikaa perehtyä toisella puolella Suomea vallitsevaan kaavoitustilanteeseen ja hintakehitykseen.

Jos Verohallinnon uutta ohjetta soveltaa viisas ja ahkera virkailija, veronmaksajien tasavertaisuus lisääntyy aikaisemmasta. Jos perintöveropäätöksen tekijä on tyhmä ja laiska, puolet päätöksistä on todennäköisesti lainvastaisia.

 

 

Verovirastossa osataan sanoa päivää ja näkemiin, joskus jopa hymyillä, mutta päätökset ovat yhtä ikäviä kuin ennenkin.

Neljännesvuosisata sitten nuorena viransijaisena otin todesta verojohtajan puheet asiakaspalvelusta. Kun sitten vanhemmalle virkamiehelle puhuin asiakkaasta, hän tokaisi: ”Me emme myy mitään. Meillä ei ole asiakkaita vaan verovelvollisia.”

Nykyään verovirkailijat puhuvat kakistelematta asiakkaista ja asiakkaille lähetettäviin kirjeisiin osataan liittää kohteliaita fraaseja. Valitettavasti virkamiehen kohteliaaksi tarkoittama kirje on saajalleen monesti lähes käsittämätöntä kieltä, ja kirjeen sisältö tuntuu uhkailulta ja kiristykseltä. Verotuspäätöksestä maallikko ei saa edelleenkään mitään tolkkua.

Veronmaksaja ei ole asiakas siinä mielessä, että toiminta rakennettaisiin veronmaksajan tarpeiden mukaan.  Päinvastoin.  Verohallinnon toiminnan tehostaminen on siirtänyt lukuisan määrän hallinnon tehtäviä asiakkaille eli verovelvollisille. Verohallinto vaatii aina enemmän ja enemmän erilaisia tietoja ja ilmoituksia.

Samaan aikaan verosäännökset monimutkaistuvat. Virheiden ja väärinkäsitysten varalta ei rakenneta neuvontapalveluja, vaan kiristetään rangaistuksia. Nykyään tiedon puuttuminen hinnoitellaan jo kolme kertaa suuremmaksi synniksi kuin rahan puuttuminen.

Jos työnantaja ilmoittaa verotilille väärän summan, sakotetaan virheestä 20 % vuosittaista korkoa. Jos ilmoitus on oikein, mutta raha jätetään maksamatta, on korko vain 7 %.

Todellinen asiakaspalvelu merkitsee asiakkaan tarpeiden tunnistamista. Pelkkä hymy ja kohteliaat sananparret eivät ole asiakaspalvelua. Yritysten reaalimaailma tuntuu olevan hallinnolle kovin vieras. Esimerkiksi verotilijärjestelmää rakennettiin 8 vuotta, mutta vasta viimeisen vuoden aikana virkamiehille selvisi, että 90 prosenttia yrityksistä käyttää tilitoimistoa asioidessaan verottajan kanssa.

Seurauksena syntyi kaaosmaisen monimutkainen, hankala ja vaikeasti hallittava valtuutusjärjestelmä.

Kauneimpana kukkasena on, että antaessaan tilitoimiston hoitaa veroasiansa, yrittäjä menettää oikeuden hoitaa niitä itse. Systeemin puutteita ei pelasta, että ne virkamiesraukat, jotka on pantu kentälle opettamaan verotiliä, osaavat hymyillä ja olla kohteliaita.

Piittaamattomuus asiakkaasta näkyy myös kaupparekisterin ja Verohallinnon yhteistyöstä. Verohallinto siirtää veroilmoitukseen liitetyn osakeyhtiön tuloslaskelman ja taseen kaupparekisteriin, mutta ei siirrä liitetietoja, joten veronmaksaja joutuu edelleen antamaan vuosi-ilmoituksen myös itse kaupparekisteriin.

Jos veronmaksajaa pidettäisiin ihan oikeasti asiakkaana, Verohallinto skannaisi kaupparekisteriä varten myös liitetiedot.

Verohallinnon tehtävä on ohjata ja opastaa, mutta henkilökohtaisen palvelun saantia on rajoitettu sulkemalla palvelupisteitä. Verotoimistoja ei lakkauteta vain tyhjenevällä maaseudulla, vaan myös pääkaupunkiseudulla.

Internet ei ole mikään pelastus. Verohallinnon sivujen tietomassasta on vaikea löytää etsimäänsä, ainakin jos ei osaa veroslangia riittävästi. Veronmaksaja on ansainnut myös henkilökohtaista palvelua.

Yritykset hoitavat työnantajasuoritusten ja arvonlisäverojen laskemisen, perinnän ja tilitykset.

Työnantajasuoritukset ovat pääosin työntekijän veroja tai eläkevakuutusmaksuja ja arvonlisävero kuluttajan tavaran hinnassa maksamaa veroa. Yrityksillä on ankara vastuu laskea nämä muille kuuluvat verot oikein. Jos yritys haluaa varmistua oikeasta tavasta toimia, on sen pyydettävä kirjallinen ennakkoratkaisu. Ennakkoratkaisujen hintaa nostettiin taas vuodenvaihteessa.

Uusi vuosikymmen alkoi. Toivon, että Verohallinto julistaa sen todelliseksi asiakaspalvelun vuosikymmeneksi.  Tavoitteena olkoon, että vuonna 2020 Verohallinto huolehtii niin hyvin veronmaksajien oikeusturvasta, että Veronmaksajain Keskusliiton veroneuvonta voidaan lopettaa ja Korpela lähettää eläkkeelle.
 

Joulukuu on saamisen aikaa. Jo ennen jouluaaton lahjasumaa annetaan ja saadaan kaikenlaista kivaa tai ainakin sellaiseksi tarkoitettua. Saamisen iloa ja antajan vilpitöntä mieltä voi synkentää verottaja, joka mielellään ottaa osansa joulumuistamisistakin.

Hyvä työnantaja muistaa työntekijöitä sopivalla joulutervehdyksellä. Jotta lahjan antaminen ei olisi liian helppoa, on verottaja asettanut lahjalle tiukat vaatimukset. Ellei lahja näihin vaatimuksiin mahdu, tulkitaan se palkanmaksuksi.

Vakiintunut hintaraja työnantajan joululahjalle on 100 euroa. Sen lisäksi lahjan laadullekin on asetettu rajoituksia. Sen on oltava tavaraa eikä lahjan saajilla saa olla valinnanmahdollisuutta.  Vähän mielikuvitusta mukaan, niin satasen herkkukori tai muu hyödyke on oikein mukava antaa ja saada.

Ennen joululahjojen jakoa yrityksessä on vietetty railakkaat pikkujoulut.  Pikkujoulujen hinnalle ei verottaja ole asettanut euromääräistä rajaa. Yleensä budjettiraamit bileisiin tulevat yrityksissä jostakin muualta. Pikkujoulujen on kuitenkin mahduttava käsitteen ”tavanomainen” sisään.

Havaintoni mukaan verottaja on hyväksynyt melkein minkälaisen remuamisen tahansa Suomen rajojen sisällä ja jopa pienet ulkomaanmatkatkin. Keskeinen ehto on, että pikkujouluihin ovat tervetulleita kaikki yrityksen työntekijät.

Jos työpisteitä on ympäri maata, voidaan pikkujoulut järjestää osastoittain tai toimipisteittäin, mutta suurin piirtein samantasoisina. Sille onnettomalle, joka on pikkujouluiltana sikaflunssassa, ei voida korvata menetystä yksilöllisellä lahjalla ilman veronmaksua.

Yritykset muistavat paitsi omaa henkilökuntaa niin myös liikekumppaneita joulun alla. Tuhansia punaviinipulloja kiikutetaan firmasta toiseen ja paremman luokan lounasravintolat täyttyvät liiketuttavien joululounasseurueista.
Edustamisen kohteeksi joutuva, eli lahjapullon saajat tai joululounaan syöjät eivät yleensä joudu ilostaan maksamaan mitään verottajalle. Ainoa hinta voi olla kasvava keskivartalo.

Kokonaan edustuslounaat ja -lahjat eivät jää verottajan osuutta vaille. Vaikka edustuslahja on hankittu yrityksen liiketoiminnan edistämiseksi, ei se ole arvonlisäverotuksessa vähennyskelpoinen hankinta. Tuloverotuksessakin lystin maksaja voi vähentää vain puolet lahjan hankintamenosta.

Kotona kuusen alle laitettavista lahjoista ei yleensä verottajalle mitään puhuta – eikä yleensä tarvitsekaan puhua.
Verotettavan lahjan rajana on 4 000 euroa. Tosin samalta saajalta kolmen vuoden aikana saadut lahjat lasketaan yhteen ja verotetaan, jos summa nousee yli 4 000 euron.  Ainakin ns. paremmissa piireissä voi joulu-, syntymäpäivä-, hääpäivä ym. lahjoista helposti kertyä yli 4 000 euroa kolmessa vuodessa.

Joululahjojen verovapaus voi perustua myös siihen, että kyseessä on tavanomainen koti-irtaimisto. Alle 4 000 euroa maksaneita koti-irtaimistolahjoja ei lasketa yhteen.  Jos voi osoittaa että lahja tulee saajan koulutukseen, kasvatukseen tai elatukseen, ei lahjan arvolla ole merkitystä. Se on aina verovapaata.

Koulutus- ja elatuslahja on annettava niin, ettei sitä voi muuhun käyttää. Yksiö opiskelupaikkakunnalla ei kelpaa koulutuslahjaksi, koska yksiötä voi käyttää muuhunkin kuin opiskeluun.
Mitä sitten kuuluu elatukseen?

Uskoakseni monenkin naisen mielestä timantit ovat aivan välttämättömiä ja kuuluvat siten puolisoiden välisen elatusvelvollisuuden piiriin siinä missä poikien mielestä kevarit ja tyttöjen käsityksen mukaan ponit. Varmaa on, että yli 4 000 euron arvoinen paketti pörssiosakkeita tai rahaa verotetaan aina, oli lahjoittamisen syy sitten joulu- tai ylioppilasjuhla.

Joulun alla moni saa lähetyksen verottajalta. Suurempi tai pienempi summa veronpalautusta sujahtaa tänäkin vuonna 3,4 miljoonan veronmaksajan tilille. Vaikka se ilahduttaakin mieltä ja komistuttaa pankkitiliä, ei veronpalautus ole lahja verottajalta vaan verottaja vain palauttaa liikaa maksettuja ennakoita.

Oikeastaan veronpalautuksessa on kyse epäonnistuneen verosuunnittelun vuoksi verottajalle annetusta lainasta. Nekin rahat olisivat voineet olla omassa kulutuksessa vuotta aikaisemmin, jos olisi osannut hakea edellisen vuoden syksyllä oikean ennakonpidätysprosentin.
 

Valtiovarainministeriössä viimeistellään muutoksia osakeyhtiön varojenjaon verotukseen. Yrittäjäjärjestöt ovat argumentoineet voimakkaasti uudistusta vastaan. Mistä siinä oikein on kysymys, ja miksi juuri tätä verouudistusta pidetään vahingollisena?

Osakeyhtiössä on yksinkertaistaen kahdenlaista rahaa. Sellaista, jonka joku on sinne sijoittanut ja sellaista, jonka yhtiö on omalla toiminnallaan onnistunut saamaan.

Yhtiön toiminnasta kertyneet voitot ovat osakeyhtiön voittovaroja, jotka voidaan käyttää yhtiön toimintaan tai jakaa osakkaille osinkoina. Voittovarojen jakamisen verokohteluun ei ehdoteta muutoksia.

Yhtiöön voivat sijoittaa rahaa osakkaat tai ulkopuoliset. Ulkopuoliset, esimerkiksi pankki, sijoittaa yhtiöön varoja vieraan pääoman ehdoin eli lainaa yhtiölle rahaa.

Korvauksena lainasta yhtiö maksaa pankille korkoa. Korko on yhtiön verotuksessa vähennyskelpoinen kulu ja lainanantajan verotuksessa verotettava tulo. Lainan pääoma on maksettava takaisin sopimuksen mukaan siitä riippumatta tuottaako yhtiö voittoa tai tappiota.

Kun osakkaat sijoittavat rahaa yhtiöön, he saavat sijoitukselleen tuottoa vain, jos yhtiö tekee voittoa. Sijoittamansa pääoman osakkaat saavat yhtiöstä ulos vain, jos yhtiön varat riittävät kaikkien muiden velvoitteiden maksuun. Osakkeenomistajan sijoitus on siten huonoimmalla sijalla varoja jaettaessa.

Sekä vieraan pääoman että oman pääoman vastaanottaminen on osakeyhtiölle verovapaata. Toisaalta rahoittaja ei saa vähentää panostaan kuluna. Kun sitten pääoma palautetaan rahoittajalle, ei rahoittaja tietenkään maksa veroa takasin saamastaan panoksesta. Verotettavaa tuloa on panoksen tuottama tulo kuten korko tai osinko.

Omistaja voi myydä osuutensa yhtiöön. Silloin hänen sijoittamansa rahamäärän ja osuuden myyntihinnan erotus on pääomatulona verotettavaa luovutusvoittoa. Pääoman palauttamista ilman osakkeiden lunastamista on tähän saakka pidetty verotuksessa verovapaana pääoman palautuksena. Sen määrällä on pienennetty yhtiöosuuden hankintamenoa, mikä merkitsee vastaavasti kovempaa verotusta yhtiön osakkeita myytäessä.

Nyt valmistelussa oleva lakipaketti sisältää ehdotuksen, että osakkaalle palautettavan pääomaan kohdistettaisiin aina osinkoverotus vieläpä tavallista osinkoa kireämpänä. Kesällä lausunnolla olleessa luonnoksessa pääoman palautuksesta ei osakaan olisi osakkaalla kokonaan verovapaata tuloa vaan ensimmäisestä eurosta lähtien pääoman palautuksesta 70 % verotettaisiin ansiotulona tai pääomatulona.

Esitys on herättänyt vastalauseiden ryöpyn, koska se rikkoon verojärjestelmän yhden keskeisen periaatteen. Tähän saakka pääoman saaminen ja sen palauttaminen ovat olleet verotukseen vaikuttamattomia asioita. Verotus on kohdistunut vain siihen pääoman palautukseen, joka ylittää osakkeen hankintamenon.

Hallituksen esitysluonnoksen mukaan osakeyhtiön osakas, joka sijoittaa yhtiöönsä rahaa oman pääoman ehdoin, joutuu maksamaan veroa nostaessaan saman rahamäärän takaisin. Se on melkein sama, kuin sinä joutuisit maksamaan veroa siitä, että nostat rahaa pankkitililtäsi.

Veronmaksulta välttyy, jos osakas antaakin rahat yhtiölleen lainaksi eli vieraan pääoman ehdoin. Velka verrattuna omaan pääomaan heikentää yhtiötä kriisitilanteessa. Juuri oma pääoma on se varallisuuden osa, jolla yhtiö kattaa mahdolliset tappiovuodet. Jos rahoitus hoidetaan vieraalla pääomalla, tekee yhtiö konkurssin heti vaikeuksien ilmettyä.

Edellisen laman jälkeen suomalaisten yritysten verotusta muutettiin niin, että yhtiöiden kannatti kerätä omaa pääomaa. Varakkaiden yhtiöiden on paljon helpompi selvitä lamasta kuin velkaisten. On yhteiskunnan kokonaisedun ja ennen kaikkea työllisyyden kannalta keskeistä, että verojärjestelmä mahdollistaa yritysten rahoituksen omalla pääomalla.

Kesä on rakkauden aikaa, hääkellot raikaavat ja lemmen valoja vannotaan. Onnea Teille ihanat morsiamet ja komeat sulhaset!

Onnen hetket eivät mitenkään latistu, vaikka kapioita järjestellessä uhraisi muutaman ajatuksen maallisiin asioihin, kuten verotukselle ja rahalle.

Toivottavasti kukaan ei ole naimassa ihmistä, jonka kanssa ei voi tai halua puhua myös raha-asioista, esimerkiksi avioehdosta. Jos asiaa ei saada sovittua ennen papin aamenta, on parasta jatkaa kihlausta ja toivoa henkistä kasvua. Tietenkin avioehdon voi tehdä ja sitä muuttaa avioliiton aikanakin.

Avioehto on puolisoiden välinen sopimus siitä, miten omaisuus järjestellään avioliiton päättyessä. Vaikka rakkaus olisi ikuinen, avioliitto päättyy aina joko kuolemaan tai avioeroon.

Avioehto ei ole aina paras järjestely, mutta aina se helpottaa asioiden selvittämistä avioliiton päätyttyä. Avioliiton aikana kumpikin puolisoista hallitsee omia varojaan, vain yhteisen kodin myymiseen tarvitaan kummankin puolison suostumus, vaikka asunnon omistaisi vain toinen.

Avio-oikeus toteutuu vasta avioliiton päättyessä. Silloinkaan kaikkea omaisuutta ei jaeta puoliksi, vaan avio-oikeus toteutetaan niin, että varakkaampi puoliso antaa köyhemmälle haluamaansa omaisuutta niin paljon, että molemmilla on omaisuutta velkojen vähentämisen jälkeen yhtä paljon.

Jos avioehtoa ei ole, avioliiton aikana ei ole kovin suurta merkitystä sillä, kenen nimissä ja kenen ansaitsemilla rahoilla asunto, auto ja muu omaisuus on hankittu. Avioliiton aikana sitä omaisuutta käytetään tasavertaisesti avioliittolaissa säädetyn puolisoiden keskinäisen elatusvelvollisuuden perusteella ja avioliiton päättyessä posliinit pistetään tasajakoon.

Jos avio-oikeus on poistettu avioehdolla, on puolisoiden aiheellista sopia taloudellisesta tasa-arvosta. Yleisen elämänkokemuksen mukaan häämatkalla on helpompi sopia tulojen ja menojen oikeudenmukaisesta jaosta kuin avioero-oikeudenkäynnissä. Yleensä esimerkiksi asunto hankitaan puoliksi ja asuntovelka otetaan yhteiseksi, vaikka tiedossa olisi, että toinen saa seuraavat viisi vuotta vain äitiyspäivärahaa ja kotihoidontukea, jolloin lainan lyhennykset hoidetaan käytännössä työssä käyvän tililtä.
Jokaisen isomman hankinnan yhteydessä on yhdessä päätettävä kenen nimiin hankittu omaisuus kirjataan.

Avioliiton aikana merkittävää omaisuutta ei käytännössä voi siirtää puolisolta toiselle ilman jonkinlaisia veroja, olipa puolisoilla avioehto tai ei. Jos omaisuutta ostetaan molempien nimiin, on molemmilla oltava myös mahdollisuus hankinnan rahoittamiseen. Verottaja hyväksyy yhteisen velan yhteiseen asuntoon vaikka puolisoiden tulot olisivat hyvinkin erisuuruiset. Olemassa olevien varojen suhteen ollaan tarkempia.

Elämän keväässä ja onnen kukkuloilla pitäisi uskaltaa ajatella myös testamenttia. Testamenttia ei voi tehdä liian aikaisin eikä sitä pysty tekemään liian myöhään eli kuoleman jälkeen. Samoin kuin avioehto, testamentin tekeminen ei ole aina välttämätöntä. Jos Sinulla on lapsia ja haluat omaisuutesi jaettavaksi kuolemasi jälkeen lasten kesken tasan, sinun ei tarvitse tehdä mitään. Tärkeätä on, että olet jättänyt asiat lain varaan tietoisesti.

Tarve testamentille on erilainen elämän eri vaiheissa. Lasten ollessa pieniä, tärkeintä on turvata perheen asuminen. Jossakin vaiheessa tärkeintä on turvata lesken itsenäinen elämä ja joskus taas laitoshoidossa oleva leski kannattaisi jättää kokonaan ilman. Moni tekee testamentin ihan vain varmistaakseen, että perillisten aviopuolisot eivät saa avio-oikeutta perintöön.

Elämä etenee ja lapset kasvavat. Perheen talousjärjestelyt kuten testamentti on syytä päivittää tilanteen muuttuessa. Voisi olla hyvä tapa puhua hetki rahasta ja veroista vuosittain hääpäivänä ennen kynttilän sytyttämistä ja samppanjapullon avaamista. Sen jälkeen keskustelu voikin siirtyä olennaiseen: rakkauteen.

Osakeyhtiö on lain nojalla velvollinen julkistamaan tilinpäätöksensä antamalla sen Patentti- ja rekisterihallitukselle. Sieltä tavarantoimittajat, pankit ja muut liikekumppanit voivat tarkistaa yhtiön taloudellisen tilanteen. Tilinpäätöksen julkaiseminen on ollut pakollista kaikille osakeyhtiöille vuosikymmeniä. Pienet kirjanpitovelvolliset ovat voineet vuodesta 2002 saakka ilmoittaa kaupparekisteriin ns. lyhennetyn taseen ja tuloslaskelman.

Vuonna 1999 säädettiin laki verotustietojen julkisuudesta. Silloin avoimuuden hurmassa säädettiin julkisiksi tiedoiksi myös Verohallinnolla olevat tiedot osakeyhtiöiden tuloslaskelmasta ja taseesta. Verohallinto ei kuitenkaan halunnut ottaa riesakseen tuloslaskelma- ja tasetietojen jakelua, joten julkisuuslain tätä kohtaa lykättiin.

Vuonna 2005 säädettiin laki, joka jätti tilinpäätöstietojen julkistamisen yksin kaupparekisterin huoleksi. Vastaavasti verohallinto lupautui skannaamaan ja lähettämään kaupparekisterille veroilmoituksen mukana tulleet tilinpäätöstiedot. Menettely otettiin käyttöön ensimmäisen kerran veroilmoituksissa, jotka annettiin vuonna 2008 päättyneiltä tilikausilta.

Järjestelyn taustalla olivat viranomaisten pikkuharmit. Kaupparekisterissä oltiin kypsiä pienten osakeyhtiöiden haluttomuuteen antaa tilinpäätöstietoja. Verohallinto ei puolestaan olisi millään halunnut ottaa lisätyökseen tilinpäätöstietojen jakelemista niitä kysyville. Ratkaisun piti olla win-win -tilanne eli kaikkien tai ainakin viranomaisten piti voittaa.

Mutta kuinka sitten kävikään? Osakeyhtiölain mukaan kaupparekisteriin pitää ilmoittaa sellaisia tietoja, joita Verohallinto ei vaadi veroilmoitukseen liitettäväksi. Näitä ovat ennen kaikkea liitetiedot, kopio tilintarkastuskertomuksesta ja ilmoitus yhtiökokouksen voittoa koskevasta päätöksestä. Verohallinnon kautta välittyvät vain ns. poikkeavat tilintarkastuskertomukset.
Mielestäni viranomaisen palveluvelvoite unohdettu, koska harjoitteluun varatun 3 vuoden aikana säädöksiä ei ole yhdenmukaistettu. Jos myös veronmaksajien tarpeet olisi otettu huomioon, eri lakien säädökset olisi yhdenmukaistettu niin, että verovelvollinen voisi täyttää velvoitteensa yhden viranomaisen kanssa. Se toteutuu ilmeisesti vasta vuonna 2010, toivottavasti edes silloin.

Sekava tilanne on aiheuttanut monenlaisia ongelmia. Osakeyhtiölaissa säädetään tilinpäätöstietojen julkistamiselle 2 kuukauden määräaika tilinpäätöksen vahvistamisesta. Verohallinto ei ole saamieni tietojen mukaan aina onnistunut välittämään tuloslaskelmaa ja tasetta kaupparekisteriin tämän aikarajan sisällä. Osakeyhtiö on voinut joutua noloon tilanteeseen, jos rahoittaja tai muu sopimuskumppani ei olekaan löytänyt kaupparekisteristä tilinpäätöstietoja.

Moni on oppinut, että verottajalle kannattaa esittää mahdollisimman paljon tietoja. Silloin veroilmoitukseen on ollut tapana liittää mahdollisimman laaja tuloslaskelma ja tase tase-erittelyineen ja liitetietoineen. Oletan, että moni perheyhtiö haluaisi julkisiksi vain suppeat tiedot, joten veroilmoitukseen on liitettävä vain sellainen tase ja tuloslaskelma, jonka haluaa julkiseksi.

Systeemi on rakennettu niin, että verottajan tietojen julkistamista ei voi estää edes toimittamalla julkiseksi tarkoitettu tuloslaskelma ja tase suoraan kapparekisteriin.

Osakeyhtiölain 8 luvun 10 pykälän mukaan osakeyhtiön on toimitettava rekisteröitäväksi myös tilintarkastuskertomus. Verosäädösten mukaan tilintarkastuskertomus liitetään veroilmoitukseen vain, jos se poikkeaa ns. vakiomuotoisesta. Verottaja välittää kaupparekisteriin tiedon tilintarkastuksen toimittamisesta, mutta tilintarkastuskertomuksen vain, jos se sisältää jonkin kielteisen lausunnon.

Rouvat ja Herrat Verottaja, Kaupparekisteri ja Lainsäätäjä. Voisitteko syksyn kohta pimetessä istahtaa pariksi tunniksi yhteen ja tehdä sellaiset muutokset lakeihin ja määräyksiin, että yhtiöt selviävät ihan oikeasti yhdellä ilmoituksella joko kaupparekisteriin tai verottajalle, mutta ei molempiin? Toivoo noin 150 000 yhtiötä.

Veronmaksajain Keskusliiton palveluksessa on ollut vuodesta 1972 lähtien neuvontalakimiehiä. Liitolta on toki hyviä neuvoja saanut sitä ennenkin.

Nyt päätyökseen jäsenille neuvoja antavien asiantuntijoiden määrä on 15. Toki lakimiehemme tekevät paljon muutakin, esimerkiksi kirjoittavat Taloustaito-lehteen opettavaisia juttuja verotuksen saloista.
Jos sallit, Hyvä Lukijani, yritän antaa seuraavassa muutamia vinkkejä puhelinneuvontapalvelun käyttämisestä. Uskoisin niiden soveltuvan soveltaen myös muihin puhelinpalveluihin.

Voit olla väärässä. Oman asiansa oikeutuksesta vakuuttuneet soittajat etsivät usein vain vahvistusta oman käsityksensä tueksi. Jos on varma, mitä sitä enää kyselemään. Jos soitat asiantuntijalle kysyäksesi jotakin, josta sinulla on jo mielipide, valmistaudu henkisesti siihen, että oletkin väärässä. Toisaalta asiantuntijan pitäisi pystyä perustelemaan oma näkemyksensä niin, että Sinäkin vakuutut siitä.

Ujostelu ei kannata. Sinusta voi tuntua nololta, jos olet tyhmyyttäsi sotkenut asiasi, mutta me emme ajattele niin. Melkoisella varmuudella neuvontalakimiehemme on kohdannut joskus aikaisemmin vielä hassumman tapauksen. Missään tapauksessa me emme ole arvioimassa tekojasi vaan olemme auttamassa ongelmissasi. Kerro siis rohkeasti mitä on tapahtunut, lupaan, ettemme naura.

Älä huijaa asiantuntijaa. Verottajan kanssa riitoihin joutunut sortuu helposti siihen, että kaunistelee asiaa neuvoa kysyessään niin, että neuvoja harhautuu. Jos haluat oikeasti käyttökelpoisia näkemyksiä ja argumentteja verovalituksen tekemiseen, kerro koko karmea totuus. Mietitään sitten yhdessä, onko vielä jotakin tehtävissä. Siitä et hyödy mitään, että väärien tai puutteellisten tietojen perusteella veroneuvojamme kehottaa sinua jatkamaan pään iskemistä seinään.

Taikureita ei ole. Vaikka olemme osaavia, meillä ei ole keinoja eikä kikkoja kaikkien verojen välttämiseen. Jos myy voitolla omaisuutta, on voitosta maksettava veroa ja jos antaa omaisuutta toiselle, on saajan maksettava veroa. Niinhän se yleensä on. Ainoa varma keino välttää perintövero, on olla perimättä mitään. Vaikka saisitkin hyvältä kuulostavan verojen minimointineuvon, mieti hetki, onko vältetty vero vaivan arvoinen. Hallintaoikeuden pidättäminen lahjaa annettaessa voi vaikuttaa houkuttelevalta, mutta voi olla katastrofi samaa omaisuutta myöhemmin myytäessä.

Veropetos on rikos. Meiltä ei saa neuvoja verovilppiin, ei edes arviota kiinnijäämisriskistä. Ensimmäinen syy on se, että aina voi jäädä kiinni ja toiseksi, neuvomme vain lainmukaisesta verosuunnittelusta. Voimme pohtia osakeyhtiön omistajan kanssa, kuinka suurta vuokraa osakeyhtiö voi toimitiloistaan hänelle maksaa, mutta emme sitä, uskaltaako hän käyttää firman Mersua lomamatkalla maksamatta luontoisedusta veroa. Se ei tietenkään estä meitä auttamasta siinä vaiheessa, kun verotarkastus on tehty ja jälkiverot määrätty.

Lainmukainen verotus voi olla väärin. Vaikka Olaus Petrin tuomarinohjeissa sanotaan, että se mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei saata olla lakikaan, voi kohtuuton verotuspäätös olla lain mukainen. Juristien tehtävänä on puhelinneuvonnassa kertoa miten verotus menee tietyssä tilanteessa. Siitä voimme olla samaa mieltä, että se on väärin, mutta verolakimiehemme on asiantuntija sen suhteen, onko se lainmukaista. Verotuksen epäoikeudenmukaisuuksista on toki hyvä kertoa, yritämme sitten vaikuttaa virkamiehiin tai lainsäätäjään asian korjaamiseksi.

Lopuksi, älä koskaan luota sokeasti saamaasi vastaukseen! Vastaus voi olla väärä, koska et ole osannut kertoa asiaan olennaisesti vaikuttavaa asiaa, neuvoja on ymmärtänyt kysymyksesi avainkohdan väärin, neuvoja ei tiedä juuri sitä poikkeussääntöä, joka koskee sinun kysymystäsi tai sinä olet kuullut tai ymmärtänyt vastauksen väärin. Puhelinneuvo on vain puhelimessa saatu asiantuntijan käsitys asiasta. Mieti, kannattaisiko asiaa selvittää muullakin tavoin.

Kun kansalainen ja verottaja riitelevät, vastakkain ovat yleensä amatööri ja ammattilainen, yksilö vastaan koneisto.

Verohallinnon sisällä, osittain siitä riippumattomana itsenäisenä valituselimenä toimii verotuksen oikaisulautakunta. Tavallisesti riitaista verotusratkaisua käsitellään ensin verovirastossa ja sitten oikaisulautakunnassa. Oikaisulautakunnan päätöksestä voi valittaa hallinto-oikeuteen.

Aikaisemmin verovalitus valmisteltiin Verohallinnossa, ja hallinto-oikeus teki ratkaisunsa sille toimitetun aineiston perusteella. Vuoden 2009 alusta voimaan tulleella lain muutoksella vahvistetaan hallinto-oikeuden asemaa prosessin johtajana. Hallinto-oikeus lähettää tarpeelliseksi katsomansa kuulemiskirjeet, kun tähän saakka verovirasto on pyytänyt rutiiniluontoiset lausunnot ja vastineet.

Verohallinnossa ja oikaisulautakunnassa tehdyn perusteellisen käsittelyn jälkeen tilanteen pitäisi olla sellainen, että tapahtumien tosiasiallinen kulku on selvitetty ja veronmaksajalle ovat selvinneet ne lainkohdat, joihin hallinto on päätöksensä perustanut. Hallinto-oikeuteen valituksen mukana toimitetusta asiakirjapinosta pitäisi siis löytää kaikki selvitykset, joiden avulla hallinto-oikeustuomarit voivat ratkaista valituksen. Näin teoriassa mutta ei käytännössä.
Valitettavan usein oikaisulautakunnan päätös on ensimmäinen kerta, kun verovelvolliselle kerrotaan, miksi hänen vaatimustaan ei voida hyväksyä. Syynä voi vaikkapa olla, että veronmaksajan vähennysvaatimuksensa tueksi esittämää selvitystä ei ole pidetty riittävänä.

Hallinto-oikeuden prosessinjohto eli virallisperiaate tarkoittaa, että saatuaan verovalituksen käsiteltäväkseen hallinto-oikeus pyytää asian osapuolilta eli veronmaksajalta ja veronsaajien edustajalta sekä tarvittaessa päätöksen tehneeltä viranomaiselta tietoja, joilla hallinto-oikeus katsoo olevan vaikutusta asian ratkaisemiseen.

Hallinto-oikeuden prosessin johto on tähän mennessä ollut kokemusteni mukaan hyvin olematonta, lähinnä vain vastineen antomahdollisuuden tarjoamista vastapuolen kirjelmien johdosta.

Laki velvoittaa hallinto-oikeudet selvittämään asiaa ennen ratkaisun tekemistä. Hallintolainkäyttölain 33 §:ssä on asiasta suhteellisen selvä määräys: ”Valitusviranomaisen on huolehdittava siitä, että asia tulee selvitetyksi…”
Hallinto-oikeuksissa on ollut korkea kynnys aloittaa uutta kuulemiskierrosta veroviraston rutiiniluontoisesti tekemän jälkeen. Nähtäväksi jää, ottavatko hallinto-oikeudet lainsäätäjän niille tarjoaman mahdollisuuden vastaan ja ryhtyvät aktiivisesti ohjaamaan veronmaksajaa ja veroasiamiesten vastineita.

Missään tapauksessa hallinto-oikeuksilla ei ole mahdollisuutta selvittää asiaa perinpohjin, vaan sen on jatkossakin ratkaistava asia ensisijaisesti asianosaisten sille esittämien tosiasioiden ja väittämien perusteella.
Hallinto-oikeuden selvittämisvelvollisuus on säädetty kansalaisen turvaksi. Veroasiassa on mielestäni parasta ja tehokkainta, että veronmaksajan annetaan puhua itse puolestaan. Virallisperiaate voidaan nähdä veroasiassa vain hallinto-oikeuden velvollisuutena tasapainottaa prosessia verovelvollisen eduksi (HE 148/2007).

Jotta veronmaksaja voisi keskustella tuomioistuimessa tasavertaisesti, hänellä pitää olla oikeus käyttää itse valitsemaansa avustajaa. Veronmaksajan oikeusturvaa lisättäisiin tehokkaimmin sillä, että juttunsa osittain tai kokonaan voittaneen veronmaksajan oikeudenkäyntikulut korvattaisiin aina ja täysimääräisenä ja jo oikaisulautakuntavaiheessa. Oikeudenkäyntikuluja korvataan edelleen luvattoman harvoin ja silloinkin vain osittain ja vain hallinto-oikeusvaiheessa syntyneitä kuluja.

Talous on taantumassa. Lomautuksia ja lopputilejä jaetaan. Yritysten konkurssit lisääntyvät. Taloudelliset vaikeudet ovat tosiasia. Pääministeri vaatii pankeilta ja verottajalta ymmärrystä ja pitkää mieltä saatavien perimisessä. Verottajalla on pienillä kannan tarkistuksilla mahdollisuus helpottaa lamasta selviämistä. Alla neljä mahdollisuutta malliksi.

Eropaketit on tarkoitettu auttamaan potkut saaneita työntekijöitä löytämään uusia töitä tai jopa kouluttautumaan uudelle alalle. Varsinkin suuret yritykset rakentavat pois saneerattaville työntekijöilleen mielellään muhkeankin eropaketin.

Valitettavasti vain, kukaan ei pysty sanomaan miten eropakettia tullaan verottamaan. Kun verotuspäätökset ovat jääneet paikallisten asiantuntijoiden varaan, käytäntö on kirjavaa ja joskus jopa törkeää.

Oikeastaan ainoa säännös verolaeissa tähän liittyen on tulontasaus. Tulontasaus leikkaa valtionverotuksen progressiota, jos henkilö saa muihin ansiotuloihinsa verrattuna suuren kertakorvauksen.

Tämänkin vähäisen huojennuksen verosatraapit yrittävät kieltää selittämällä, että 15 vuoden palveluksesta maksettu puolen vuoden palkkaa vastaava korvaus on kertynyt puolelta vuodelta eikä 15 vuodelta. Aivan uusin älynväläys oli väite, että tulontasausta ei voida myöntää, jos työsuhde on päättynyt muodollisesti työntekijän itsensä irtisanomiseen. Sehän on yleensä ehtona irtisanomisajan palkan lisäksi maksettavan irtisanomiskorvauksen saamiseen.

Epäselvyyttä on myös työnantajan kustantaman uudelleenkoulutuksen verottamisessa. Tässä olisi nyt Verohallinnon johdolla paimenkirjeen paikka. Ja se pitäisi kirjoittaa hyvän paimenen hengessä.

Myyntitappio on vähennettävissä vain myyntivoitoista samana ja kolmena seuraavana vuonna. Jokainen osakemarkkinoita seurannut tietää, että kolme vuotta on liian lyhyt aika osakemarkkinoiden elpymiseen ja varsinkin siihen, että tavalliset säästäjät ehtisivät siinä ajassa realisoimaan arvonnousuja. Lainsäätäjän tulisi muuttaa lakia nyt kun sillä olisi merkitystä, eikä kolme vuotta laman jälkeen, jolloin tappiot ovat vanhentuneet.
Lakimuutosta odoteltaessa Verohallinto voisi helpottaa sijoittajien tuskaa ohjeistamalla verotoimistoja ns. edestakaisista kaupoista. Korkein hallinto-oikeus ei hyväksynyt tappiota, kun sijoittaja ja pankki sopivat yhdellä kertaa saman osake-erän myynnistä ja takaisinostosta samaan hintaan.

Verohallinnossa asia on tulkittu niin, että jos myy ja ostaa samoja osakkeita ja sillä keinoin pääsee hyödyntämään vanhoja tappioita tai saa aikaiseksi vähennettävää uutta tappiota, menettelyä ei hyväksytä vaikka kauppojen väliä olisi useita päiviä ja osakkeiden kurssi muuttunut sinä aikana.

Verohallinto voisi määrätä, että huomiotta jätetään vain järjestelyt, joissa sekä myynti että osto on sovittu ennen ensimmäisen kaupan tekemistä.

Maksujärjestelyjä verottaja tekee veronmaksajan kanssa, jos verovelvollinen ei ole maksanut verojaan eräpäivään mennessä mutta maksukykyä ja -halua on.

Maksujärjestelyissä on toimintaa yhdenmukaistettu valtakunnassa niin, että uuden verovelan ilmestyminen romuttaa armotta hyvinkin toimineen maksujärjestelyn. Nyt jos koska pitäisi verottajan olla pitkämielinen ja joustava niitä veronmaksajia, erityisesti yrityksiä kohtaan, joilla on toivoa selvitä joskus veroveloistaan.

Hallinnon on palattava vanhaan, vähän työläämpään, mutta veronmaksajia yksilöinä käsittelevään menettelyyn.
Veronhuojennus on viimeinen keino poistaa epäoikeudenmukainen vero. Valitettavasti laman aika tarjoaa Verohallinnolle runsaasti tilaisuuksia soveltaa säännöstä.

Jos kesämökki myydään pakkohuutokaupassa ja kauppahinta menee kokonaisuudessaan velkojille, pitäisi velallisparka vapauttaa luovutusvoiton verosta veronhuojennussäännöksen avulla.

Verohallinto vähentää vuoden 2011 loppuun mennessä nykyistä 5 800 hengen porukkaansa ainakin 600 hengellä tai henkilötyövuodella, kuten byrokraatit asian ilmaisevat.
Sen lisäksi Verohallinto leikkaa tämän vuoden kuluja jättämällä kesätyöntekijöitä palkkaamatta ja vaihtamalla vakinaisen henkilökunnan lomarahoja vapaaksi.

Julkisuudessa tilanne on nähty moraalittomille veronmaksajille tarjottuna tilaisuutena saada perusteettomia vähennyksiä hyväksytyksi. En kehottaisi yrittämään. Joku viisas on sanonut, että pieni varkaus tai hätävalhe ei kannata. Kokonaan verottaja ei pikkuasioidenkaan seuraamista lopeta, ja suuren kaappauksen torjuntaan Verohallinnon resurssit kyllä riittävät.

Toisaalta, jos verottaja hyväksyy tänä vuonna jonkin vähennysvaatimuksesi, ei se suinkaan tarkoita, että voit saada saman vähennyksen ensi vuonna. Tämä vuosi saattoi olla lipsahdus.

Toivon, että resurssien karsiminen ei vähennä veronmaksajan oikeusturvaa, mutta johtaa turhan nipotuksen vähenemiseen. Elatusvelvolliselta ei kannata joka vuosi pyytää kuitteja maksetuista maksuista eikä matikanopettajan tietokoneen yksityiskäytön osuutta kannata selvittää kovin laajalla kirjeenvaihdolla.

Väen vähentäminen liittyy läheisesti verohallinnon uudelleen organisoimiseen. Se on mahdollista vain toimintoja keskittämällä ja jakamalla töitä tehokkaammin. Uudelleen organisoituminen merkitsee sitä, että pienimpiä toimipisteitä yhdistellään ja toimintoja keskitetään. Ensin lopetetaan alle 10 hengen toimistot, sitten alle 20 hengen toimistot.

Verotoimistojen lopettaminen merkitsee myös veronmaksajien palveluiden merkittävää heikennystä. Heikennykset eivät koske vain haja-asutusalueita, vaan palveluita karsitaan keskuksissakin. Pääkaupunkiseudun palvelupisteitä on karsittu ja karsitaan, vaikka niissä varmasti riittää asiakkaita. Virastoissa on yleisesti vähennetty veronmaksajien palveluaikoja aamusta tai iltapäivästä tai molemmista.

Veronmaksajain Keskusliitto on suhtautunut periaatteessa myönteisesti Verohallinnon toiminnan tehostamiseen. Jospa vielä tehostuminen näkyisi jonninjoutavan nipottamisen ja veronmaksajan juoksuttamisen vähenemisenä. Sitä Veronmaksajain Keskusliitto ei hyväksy, että Verohallinto siirtää tehokkuuden nimissä osan työstään veronmaksajien itsensä hoidettavaksi.

Verohallinto on siirtänyt muutamassa vuodessa arvopapereiden luovutusvoiton laskemisen pankkien ja muiden arvopapereiden säilyttäjien tehtäväksi. Yksittäisen veronmaksajan kannalta katsottuna kyseessä on palvelun paraneminen, mutta mitä mieltä asiasta mahtavat olla pankit.

Ensi vuoden alusta lukien Verohallinnon työn tehostuminen revitään kirjanpitäjien selkänahasta tai paremminkin heidän yöunistaan ja perhe-elämästään. Eduskunnan käsittelyssä olevan ja vuoden 2010 alusta voimaan tulevan verotililain mukaan yritysten on annettava mm. arvonlisäveroilmoituksensa entistä aikaisemmin. Pahimmin muutos kiusaa alkutuottajia, jotka teettävät kirjanpitonsa ja verolaskelmansa tilitoimistolla.

Maanviljelijät ja metsänomistajat antoivat tänä keväänä arvonlisävero- ja tuloveroilmoituksensa yhtä aikaa. Riitti, kun lomakkeet tipautti postilaatikkoon 2.3. Jos verotiliä koskeva laki tulee voimaan sellaisenaan, paperisen arvonlisäveroilmoituksen pitäisi olla perillä verotoimistossa helmikuun 7. päivänä. Sähköinen ilmoitus ehtii 5 päivää myöhemminkin.

Maatalouden kirjanpitoa ei taida saada jatkossa tilitoimiston tehtäväksi muuta kuin isolla rahalla, jos aina silläkään. Se taas merkitsee osaamattomuudesta johtuvia virheitä ja niiden kalliiksi käyviä korjauksia.
Verohallinnon työn tehostaminen ei saa johtaa veronmaksajan kuormittamiseen.

Verotus voi kohdistua omaisuuteen monella tavalla. Suomessa on verotettu omaisuutta vuoteen 2005 saakka varallisuusverolain voimin. Varallisuusveron tuotto oli viimeisenä vuonna 85 miljoonaa euroa. Poliitikot uskalsivat siirtää tämän pohjaltaan pahoin rapautuneen, kalliisti ylläpidetyn ja huonotuottoisen veromuodon veromuseoon lopulta osana tulopoliittista kokonaisratkaisua.

Varallisuusverolain kumoamisen jälkeenkin pelkkää omistamista verotetaan. Veron kohteena ovat vain kiinteistöt, rakennusmaa ja rakennukset. Kiinteistövero on kunnallinen vero kun taas varallisuusveron tuotto meni kokonaan valtiolle. Kiinteistöveroa kerätään tänä vuonna arviolta 940 miljoonaa euroa eli yli kymmenen kertaa varallisuusveron viimeisen vuoden tuotto.

20 viime vuoden aikana omaisuuden verottamisessa on painopistettä siirretty omistamisen verottamisesta omaisuuden vaihdannan verottamiseen. Ennen vuotta 1985 omaisuuden myyntivoitot olivat lähes poikkeuksetta verovapaita. Tänään omaisuuden luovutusvoitto verotetaan yleensä täysimääräisesti.

Luovutusvoitto on pääomatuloa, jonka nimellinen prosentti on 28. Todellinen veroprosentti on korkeampi, koska verotettavaa luovutusvoittoa laskettaessa rahanarvon muutosta ei oteta huomioon.

Jos ostit kesämökin vuonna 2001 100 000 eurolla ja myyt sen tänään 130 000 eurolla, on erotuksesta vain puolet kesämökin arvonnousua. Toinen puoli on inflaatiota. Koska maksat 28 % myös inflaatiosta, todellisen arvonnousun veroprosentti on 56 eikä 28.

Luovutusvoittojen verotuksen ulkopuolelle on jätetty vähäiset, alle 1 000 euron myynnit, koti-irtaimistosta saadut enintään 5 000 euron luovutusvoitot sekä vakinaisten asuntojen luovutukset. Näistä vain vakinaisen asunnon luovutusvoiton verovapaudella on merkitystä veronmaksajalle ja veronsaajille.

Omaisuuden luovutukseen liittyy muitakin veroja, kuin luovutusvoiton verotus. Kiinteistön ja arvopaperin luovutusvoitosta on maksettava varainsiirtoveroa. Varainsiirtoverotuksessa verokanta on suhteellisen maltillinen, enintään 4 prosenttia kauppahinnasta, mutta yhtä kaikki, lisänä omaisuudesta perittyjä veroja.
Arvonnousu jää luovutusvoittona verottamatta, jos omaisuus siirtyy lahjana tai perintönä. Jos lahjan saaja myy lahjaksi saamansa omaisuuden vuoden kuluessa lahjoituksesta, lasketaan hänen luovutusvoittoonsa myös lahjanantajan omistusaikainen arvonnousu. Yleensä lahjan tai perinnön saaja maksaa luovutusvoiton veroa vain omana omistusaikanaan tapahtuneesta arvonnoususta.

Lahjanantajan tai perittävän omistusaikana tapahtunut arvonnousu ei kuitenkaan jää verottamatta, koska vastikkeetta omaisuutta saanut maksaa saantonsa koko arvosta lahja- tai perintöveron.

Perintö- ja lahjavero on yksi tapa verottaa omaisuutta. Keskivertokansalaisen arvokkain omaisuus, asunto, ei nauti mitään erityiskohtelua perintö- ja lahjaverotuksessa, joten vaikka asunnon myyntivoitto on tuloverosta vapaa, aiheuttaa sellaisen periminen lähes aina veronmaksua.

Omaisuuden tuottamaa tuloa verotetaan samalla pääomatuloveroprosentilla, kuin sen arvonnousuakin. Tästä merkittävän poikkeuksen tekee osakeyhtiön osinko. Pörssiyhtiöstä saadusta osingosta maksetaan veroa vain 19,6 %. Muita pääomatuloja kevyempi verotus on perusteltua, koska osinkoa jakanut yhtiö on jo maksanut keräämästään voitosta veroa 26 %. Siten yhtiöstä ulos jaettuun voittoon kohdistuu 40,5 prosentin verotus.
Talletukselle maksetusta tuotosta peritään lähdeveroa 28 %. Vuoden 2008 inflaatio oli 3,5 %. Talletuksen arvon säilyttäminen edellytti, että sille maksettiin korkoa yli 4,86 %. Sitä pienempi talletuskorko merkitsi talletuksen reaaliarvon alenemista.

Varallisuusverotuksen kumoamisesta huolimatta omaisuutta verotetaan edelleenkin kovalla kädellä.

Asioin säännöllisesti pääkaupunkiseudun verovirastossa Vantaan Myyrmäessä. Asiointiani ei mitenkään estä, mutta sappeani korventaa, että veroviraston parkkipaikalla ei ole yhtään vapaata paikkaa. Miten veroviraston asiakaspaikat voivat olla varattuja puoli tuntia ennen viraston asiakaspalvelun avautumista?

Läheisen kauppakeskuksen parkkihallista verovirastoon kävellessäni moitin jo itseäni mokomasta asiasta sauhuamisesta. Tiedän hyvin, että minun verotoimistoni on lyhyen matkan päässä verrattuna suurten kaupunkien ulkopuolella asuviin veronmaksajiin.

Verohallinto tehostaa ja keskittää. Verohallinnon uudistustyö etenee niin, että viime vuoden toukokuussa luotiin yksi valtakunnallinen viranomainen, Verohallinto.
Verohallinto muutetaan alueorganisaatiosta toimialaorganisaatioksi. Tietyt erityisosaamista vaativat asiat keskitetään koko valtakunnassa yhteen tai kahteen paikkaan ja muutoinkin osaamista keskitetään.

Keskittäminen on veronmaksajan kannalta erinomainen asia, koska sillä varmistetaan osaaminen ja yhdenmukainen verotus. Tätä on jo jossain määrin tehty. Esimerkiksi yritysverotuksen keskittäminen veroviraston alueelta yhteen paikkaan on saanut taloushallinnon ammattilaisilta pääosin kiitosta.

Keskittämisen hintana on etäisyyden kasvaminen verottajan ja verovelvollisen välillä. Vuoden 2009 alusta lukien suomenkielisten yleishyödyllisten yhdistysten ja säätiöiden verotus on keskitetty Kuopioon. Kokemäen maamiesseuran ja Pellon kotiseutuyhdistyksen varainhankinnan verollisuus arvioidaan jatkossa samassa paikassa ja todennäköisesti samalla tavalla.

Mutta jos Kokemäen isännät haluaisivat antaa suullista selvitystä yhdistyksensä toiminnasta, on heidän matkustettava Kuopioon asti, kun aikaisemmin selvitystä saattoi käydä antamassa normaalin asiointimatkan yhteydessä.

Vaikka sähköposti, puhelin ja netti helpottavat yhteydenpitoa, on kansalaisilla edelleenkin oltava oikeus antaa selvitystä ja saada selityksiä myös suoraan asian ratkaisevan virkamiehen kanssa keskustellen. Tiedän, että se on virkamiehen kannalta usein jopa epämiellyttävää, mutta kuuluu ehdottomasti hyvään viranomaistoimintaan ja saattaa olla ainoa tapa, jolla verovelvollinen pystyy selvitystä antamaan.

Verohallinnon tuottavuustavoitteen kanssa on ristiriidassa tavoite hyvästä ja välittömästä asiakaspalvelusta. Toivottavasti asiakaspalvelu ei ole vain korulause pääjohtajan puheessa, vaan se voisi joskus ohittaa jopa toiminnan tehostamisen. Onko mahdollista löytää tapa keskittää osaamista keskittämättä ihmisiä? Voisivatko esimerkiksi Kuopion yleishyödyllisten yhteisöjen verotuksesta vastaavan yksikön henkilöt oikeasti istua tasaisesti eri puolilla Suomea, vaikka toimintaa johdettaisiin ja päätöksiä koordinoitaisiin keskitetysti Kuopiosta?

Vähän tähän tapaan on toimittu Veronsaajien oikeudenvalvontayksikköä rakennettaessa. Veroasiamiehet istuvat edelleen vanhoilla virkapaikoillaan ympäri Suomea, vaikka ovat osa yhtä Verohallinnon yksikköä.

Vaikka verotusta muutetaan yhä enemmän sellaiseksi, että verovirastossa ei tarvitsisi käydä, on jatkossakin asioita, jotka vaativat, syystä tai toisesta henkilökohtaisen käynnin verovirastoon.

Verotus koskee melkein kaikkia suomalaisia ja verotus on viranomaistoimintaa. Verotusta ei voida siirtää kokonaan nettiin. Kansalaiset ovat oikeutettuja saamaan palvelua myös ilman nettiyhteyttä. Toivon, että verohallinto hoitaa myös vanhanaikaiset yhteydenpitotavat laadukkaasti niin, että veronmaksaja toivotetaan tervetulleeksi verovirastoon, kuten asiakas yritykseen.

Hyvään palveluun kuuluvat paitsi kattava palvelupisteverkosto, osaava henkilökunta ja henkilökunnan palveluaseenne, myös kunnolliset asiakastilat ja parkkipaikka.