Pääkaupunkiseudulla on päättäjillä liikenneasioissa sormi suussa jälleen kerran. Se ei sinänsä ole harvinaista, mutta hankalaksi asian tekee se, että nyt syliin kaatuvien ongelmien ratkaisu vie parhaassakin tapauksessa vuosikausia, pahimmillaan vuosikymmeniä.
Kysymys on – kuinka ollakaan – jälleen kerran työmatkaliikenteen jokapäiväisistä ruuhkista. Vaikka pääkaupunkiseudun asukas- ja automäärä ei kansainvälisesti ajatellen olekaan järisyttävä, niin liikenneongelmat ovat täyttä totta.
Kuvaava esimerkki pitkän tähtäyksen liikennesuunnittelun puutteesta on Helsinki-Turku- moottoritien yli puoli vuosisataa kestänyt rakentaminen. Hitaan rakentamisen malliesimerkkinä tunnettu Pietarissa sijaitseva Iisakin kirkkokin valmistui huomattavasti nopeammin, 40 vuodessa.
Vuosikymmenien kuluessa pääkaupunkiseudun yhdyskuntarakenne on muuttunut perusteellisesti. Lähialueiden aikoinaan puhtaasti maatalousvaltaiset kunnat tarjoavat nykyisin asuinsijan tuhansille ja taas tuhansille pääkaupungissa työssäkäyville, jotka sukkuloivat päivittäin kodin ja työpaikan välillä.
Käytännössä sukkulointi tosin on muuttunut sisääntuloväylillä joka-aamuisiksi jopa kymmenien kilometrien mittaisiksi pysähteleviksi ja seisoviksi autojonoiksi. Työmatkaan kuluu helposti tunti, puolitoista.
Jatkuvasti toistuvassa ruuhkassa istumisessa ei ole järjen hiventäkään. On harkitsematonta suunpieksäntää väittää, että kaikki johtuu pelkästään ihmisten halusta käyttää työmatkoillaan henkilöautoa.
Autoilu on nykyisin sen verran kallista puuhaa, että vapaaehtoisia bensanpolttajia ei ruuhkassa juuri ole. Kysymys on ennen muuta rakenteellisista seikoista. Esimerkkitapaukseksi poimimani Turunväylän alkuosan, Tarvontien, liikenteen välityskyky on jo vuosia ollut huono, nykyisin lähes ala-arvoinen. Lisäksi pienikin häiriötekijä – vaikkapa vesi- tai lumisade – saa aikaan kilometrien mittaiset, pysähtelevät autojonot.
Surkuhupaisaa nykytilanteessa on se, että viime aikoina on keskusteltu lähinnä erilaisista ruuhkamaksumalleista. Vaikuttaa välillä siltä, että jotkut todella uskovat, että erilaisin autoilijoilta perittävin maksuin voidaan saada pääkaupunkiseudun liikenne kuntoon.
Ratkaisuna nähdään siis naapurikunnissa asuvien, pääkaupungissa työssäkävijöiden siirtyminen käyttämään joukkoliikennevälineitä. Ja kas, liikenneongelmat katoavat saman tien. Valitettavasti ajatus ei toimi käytännössä.
Esimerkiksi Länsi-Uudenmaan suunnasta liikennöivät ainoat joukkoliikennevälineet, bussit, eivät yksinkertaisesti pysty huolehtimaan kattavasti työmatkaliikenteestä, varsinkin kun nekin jonottavat ruuhkassa. Linja-autojen lisäksi tarvittaisiin jo tällä hetkellä tehokas raideliikenne, mutta junayhteyksien rakentaminen on näillä näkymin vielä kaukana tulevaisuudessa.
Nopeimmin toteutettavalta vaihtoehdolta vaikuttaa Turunväylän rakentaminen kuusikaistaiseksi Helsingistä vähintään Kirkkonummen Veikkolaan, mieluimmin Lohjanharjulle saakka. Se helpottaisi kumipyöräliikenteen sujuvuutta siihen saakka, kunnes myös muut liikennevaihtoehdot hamassa tulevaisuudessa saadaan aikaiseksi.
Vaikka pääkaupunkiseutu ei missään tapauksessa ole koko Suomi, niin sallittakoon tässä Helsinki-keskeisyys.
"Ruuhka-Suomen" ongelmista on näet syytä ottaa oppia myös muiden, eri puolella maata sijaitsevien keskustaajamien liikennesuunnittelussa. Eteläsuomalaisten töppäyksiä ei kannata toistaa muualla. Kunnollinen suunnittelu on oikeaa ennakointia.