(verot) Tuontiauton ennen vuotta 2006 Suomeen tuoneiden autoilijoiden vaatimukset elvin palauttamisesta hylättiin korkeimmassa hallinto-oikeudessa.
Autoveron elvi todettiin yhteisöoikeuden vastaiseksi
Yksityishenkilöt, jotka toivat Suomeen autoja tai muita ajoneuvoja, joutuivat aikaisemmin maksamaan autoveron perusteella määrätyn veron eli elvin, jota kutsuttiin arvonlisäveroksi, vaikka se ei ollut oikea arvonlisävero.
Yhteisön tuomioistuimen 19.3.2009 (C-10/08) tuomion mukaan autoverolle kannettava arvonlisäveron suuruinen vero ns. elvi oli yhteisöoikeuden vastainen. Lainsäädäntöä muutettiin nopeasti langettavan tuomion jälkeen. Huhtikuun 2009 alusta voimaantulleet lainmuutokset varmistavat, että tulli ei enää määrää elviä.
Kymmenet tuhannet autontuojat saivat veronpalautuksina aikanaan maksamansa elvin.
Veronpalautuksista säädettiin erillislaki, jonka mukaan palautuksia ei kuitenkaan makseta, mikäli auto tuotiin Suomeen ennen vuotta 2006. Useat auton ennen vuotta 2006 Suomeen tuoneet tekivät purkuhakemuksia korkeimmalle hallinto-oikeudelle, jossa niitä on vireillä n. 200 kappaletta.
Veronpalautuksia yritettiin purkuhakemuksilla
Korkein hallinto-oikeus julkaisi 30.6.2010 kaksi päätöstä (KHO:2010:44 ja KHO:2010:45), joissa kummassakin autontuojien purkuhakemukset hylättiin.
Purkuhakemuksissa autoilijat vaativat maksamiensa elvien palauttamista.
Toisessa tapauksessa autontuoja oli tuonut vuonna 2005 Saksasta BMW-merkkisen auton. Elviä oli maksuunpantu 2 137,70 euroa. Tässä tapauksessa autontuoja ei hakenut muutosta autoveron määrään eikä myöskään elviin normaalin muutoksenhaun avulla eli kolmen vuoden määräajassa.
Toisen purkuhakemuksen oli tehnyt auton maahantuoja, joka oli aikanaan ollut tyytymätön sekä maksuunpantuun autoveroon että elviin. Hänen vaatimuksensa oli hylätty sekä hallinto-oikeudessa että korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä 12.12.2006.
Korkein hallinto-oikeus perusteli autontuojien kannalta kielteisiä päätöksiään sillä, että oikeusvar-muuden periaate edellyttää, ettei lainvoimaisiin päätöksiin yleensä puututa. Lisäksi tuomioistuin arvioi, että päätösten osalta purkukynnys ei ylittynyt.
Aikaisemman lainvoimaisen päätöksen (päätökseen ei ole mahdollista hakea muutosta normaalilla tavalla) purkaminen on mahdollista, mikäli on tapahtunut menettelyvirhe tai päätös perustuu ilmeisesti väärän lain soveltamiseen tai erehdykseen. Myös uuden selvityksen saaminen asiaan voi tehdä päätöksen purkamisen mahdolliseksi.
Purkukynnyksen ylittäminen edellyttää, että purettavaksi haettu päätös loukkaa yksityistä oikeutta tai julkisen edun katsotaan vaativan päätöksen purkamista.
Julkaistujen päätösten perusteella lopputulos on, että yhteisön tuomioistuimen langettava päätös 19.3.2009 (C-10/08) ei ole riittävä edellytys purkamiselle, vaikka kyseistä päätöstä olisi tullut korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen perustelujen mukaan soveltaa jo ennen päätöksen antamista.
Herää kysymys, mikä riittää, jos yhteisön tuomioistuimen päätöskään ei riitä.
Hylkääviä päätöksiä voi ymmärtää sitä kautta, että EU-oikeudessa ei ole erikseen säädelty sitä, miten pitkältä ajalta menneisyydestä valtio on velvollinen palauttamaan kansalaisille verot, jotka on virheellisesti peritty.
Tähän saakka yleinen käytäntö on ollut se, että EU-oikeuden vastaiset verot ja maksut on taannehtivasti palautettava kansallisten säädösten mukaan. Suomen kansallinen palautusjärjestelmä, joka tässä tapauksessa mahdollisti veronpalautukset vuonna 2006 ja sen jälkeen virheellisesti maksuunpantujen verojen osalta, todennäköisesti täyttää ne yleiset kriteerit, jotka on vahvistettu EU-tasolla.
Näiden kriteerien mukaan palautusjärjestelmä ei saa olla epäedullisempi kuin se, joka koskee samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia.
Unionin tuomioistuin on ottanut useassa tuomiossa kantaa siihen, mitä voidaan pitää palautusvaatimuksen esittämiselle kohtuullisena määräaikana. Esimerkiksi kolmen tai neljän vuoden määräaika on riittänyt ja se on alkanut kulua riitautetun veron maksupäivästä.
Käräjät on viimeinen vaihtoehto
Hylkäävät päätökset eivät ole yllätys, sillä Suomen kansallisen lainsäädännön mukaan yksi edellytys aikaisemman päätöksen purkamiselle on, että yleinen etu vaatii purkamista. Elvi-kysymyksen osalta voidaan todeta, että asian taloudellinen merkitys valtiolle on sen verran merkittävä, että yleisen edun voidaan helposti tulkita edellyttävän sitä, että aikanaan perusteettomasti perittyjä veroja ei palauteta kovin pitkältä ajalta.
On hyvä muistaa, että purkupäätös on korkeimman hallinto-oikeuden kokonaisharkintaan perustuva toimenpide.
Päätöksen perusteluissa todetaan mm. seuraavasti: ”Kansallisissa soveltamistilanteissa lainvoiman saaneita verotuspäätöksiä ei vastaavissa tilanteissa järjestelmällisesti tai säännönmukaisesti pureta. Purkujärjestelmän tarkoituksena ei myöskään ole, että verotuksen oikaiseminen tai muuttaminen siirtyisi kolmen vuoden oikaisumääräajan päätyttyä veroviranomaiselta korkeimman hallinto-oikeuden tehtäväksi.”
Autoverolain 50 pykälän mukaan tullihallitus voi erityisistä syistä hakemuksesta alentaa suoritettua veroa. Tullihallitus on kuitenkin hylännyt elviä koskevat huojennushakemukset. Huojennuspykälä on elvin osalta nk. ”kuollut pykälä”.
Viimeinen mahdollisuus autontuojalle on se, että hän nostaa valtiota vastaan vahingonkorvaus-kanteen, jossa vaaditaan yhteisöoikeuden vastaisesti perityn veron saamista takaisin.
Yksittäisen autontuojan maksaman elvin määrä on kuitenkin niin pieni, että käräjöinti ainakaan yksin ei ole kovin hyvä vaihtoehto.
Käräjöinnin kulut ovat sen verran suuret ja kun lisäksi varmuutta lopputuloksesta ei ole olemassa, käräjävaihtoehto voi olla todellinen vaihtoehto lähinnä siinä tapauksessa, että joku organisoi käräjäjuttuun mukaan suuren joukon autontuojia, jotka haluavat periaatteellisista syistä katsoa asian loppuun asti.
Juha Koponen
Kirjoittaja on johtava lakimies Veronmaksajain Keskusliitossa
Kuvat: Futureimagebank.com, Istocphoto.com