Lomakokemuksiin on mukava palata työpöydän ääressä ja nyt aionkin hyödyntää tätä tilaisuutta muistelemalla lomamatkaani Egyptiin, Kairon kuhinaan.

Eksoottisessa Kairossa huomiota kiinnittivät muun muassa ihmisten ystävällinen suhtautuminen lapsiin ja suuret tuloerot. Maan heikon demokratiankin tiedostan.

Myös 20 miljoonan asukkaan liikennekulttuuri herätti tunteita. Yllättäen kuitenkin niin, että ruuhkaisuudesta huolimatta liikenne toimi erittäin sujuvasti. Autoilijat, jalankulkijat ja aasikärryjen ajajat ottivat liikkeissään huomioon muut, eikä vaaratilanteita meidän kohdalla syntynyt viikon aikana lainkaan. Ehkä säälistä, mutta kuitenkin.

Sen sijaan Suomessa ei kulu yhtä viikkoa ilman, ettei törmää joustamattomaan ja vaaratilanteita synnyttävään liikennekäytökseen.

Erilaisessa asenneilmapiirissä vierailu nosti esiin ajatuksia suomalaisille ja miksei kaikille kehittyneille maille tyypillisestä itsekeskeisestä käyttäytymisestä. Miksi meillä muiden ihmisten ja kokonaisedun huomioiminen on niin kovin harvinaista? Lisääkö talouskasvu näin konkreettisesti yksipuolista omien etujen tavoittelua? Valitettavaa oli kuulla paikallisilta, että myös Egyptissä asenteet liikenteessä ovat muuttuneet viime vuosina kovemmiksi.

Miten tämä sitten liittyy verotukseen ja julkiseen talouteen Suomessa?

Valtioneuvoston kanslian nimittämän Antti Tanskasen kasvutyöryhmän väliraportissa todetaan, että julkisissa palveluissa, joista valtaosa on kuntataloutta, positiivisia tuottavuusvaikutuksia saadaan aikaan vain rakenteiden ja toimintatapojen merkittävillä uudistuksilla.

Omien etujen tiukka vaaliminen näkyykin kuntien toiminnassa aiheuttaen yhteiskunnalle mittavia hyvinvointitappioita. Kuntalaiselle kuntapäättäjät naamioivat itsekeskeisen ajattelun kuntademokratian puolustamisena. Kuitenkaan yhdenkään kunnan demokratia ei heikkene siitä, jos asiakas saa palvelunsa nopeammin tai esimerkiksi vanhuksen pompotus sairaalan ja kotihoidon välillä loppuu. Vanhojen toimintamallien puolustaminen ja demokratia on pidettävä toisistaan erillään.

Kuntien mielletään edistävän asukkaidensa etuja suhteessa naapurikuntiin tai valtioon. Tiukan rajanvedon näihin tahoihin vielä jotenkin ymmärtää, mutta itsekeskeisyys on arkipäivää erityisesti kunnan sisällä eri hallinnonalojen ja ammattiryhmien välillä.

Sympatia loppuukin, kun näkee käytännössä yhteistyön puutteen esimerkiksi terveys- ja sosiaalitoimen välillä. Viranomaiset esimerkiksi haluavat raivoisasti kustannuksia aiheuttavan hankalan asiakkaan pois omalta tontiltaan toisen hallinnonalan hoidettavaksi. Tällöin kärsii kokonaisedun ohella myös asiakkaan turvallisuus.

Toisaalta myös yksittäinen ala voi olla vahva omien etujensa puolustaja.

Kiireettömän hoidon ja tutkimusten määräaikoja säätelevä hoitotakuu on hyvä esimerkki kuntalaisten hyvinvointia parantavasta uudistuksesta. Kun terveys pettää, nopea asioiden selvittäminen ja jatkotoimien aloittaminen on niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta parasta ja myös edullisinta. Ei liene yllätys, että terveystoimi vastusti hoitotakuun voimaansaattamista.

Ammattien välisistä reviireistä muistutti muun muassa Keski-Suomen sairaanhoitopiirin johtaja Jouko Isolauri. Hän totesi puhuttelevassa Talouselämä-lehden artikkelissa viime syksynä, että eri ammattikuntien sisäinen hierarkia saattaa yhä ylläpitää jo kymmenen vuotta sitten epätarkoituksenmukaisiksi havaittuja tapoja.

Myös me kuntalaiset olemme kasvaneet siihen, että muutoksia kunnan palveluiden keskittämisessä tulee vastustaa henkeen ja vereen. Pohjois-Suomessa välimatkat sairaalaan tai kirjastoon ovat epäilemättä todellinen ongelma, mutta sitä ne eivät ole suuremmissa kaupungeissa. Omista totutuista reviireistä pidetään jälleen kiinni ilman, että mietitään voitaisiinko näitäkin voimavaroja keskittää johonkin tärkeämpään.

Kairo opetti minulle, että kokonaisuus voi toimia joustavasti, kun muut otetaan huomioon eikä omista eduista pidetä yksisilmäisesti kiinni. Tätä asennetta on aika noudattaa myös kunnissa selkeillä tavoitteilla ja asiantuntevalla johtamisella höystettynä.

Uskon, että myös kuntalaiset ymmärtävät uudistustarpeen. Palveluiden uudistaminen kokonaisedun kannalta järkevämmäksi kääntyy myös yksittäisen kuntalaisen eduksi parempina palveluina ja toivottavasti myös matalampana veroäyrinä.

Kreikan talousongelmat konkretisoituivat kansalaisille vapun juhlinnan jälkeen täydellä voimalla, kun hallituksen kuluvan vuoden toinen lisäbudjettiesitys näki päivänvalon.

Lisäbudjetissa varaudutaan monivuotiseen rahoituspakettiin, jolla tuetaan Kreikan maksukykyä ja euroalueen vakautta. Paketin laajuus on ennennäkemätön. Kolmen vuoden ajan joka ikisenä päivänä Suomi ”sijoittaa” 1,5 milj. euroa Kreikan maksuvalmiuden turvaamiseen.

Olen huomannut, että tietämys Kreikan ongelmista on varsin laajaa ja tilanne kaupungilla puhuttaa ihmisiä. Satunnaiset keskustelunpätkät viereisistä lounaspöydistä tai kaupan kassoilta ovat olleet sävyltään varsin kriittisiä. Pärjätköön Kreikka omillaan, kun on ongelmat itse luonutkin.

Syitä kriittisyyteen Kreikkaa kohtaan riittääkin. Maan tapa kuluttaa enemmän kuin tienata sekä ylläpitää järjettömältä tuntuvia etuuksia ja yleisesti hyväksyttyä veronkiertoa, tilastorikkomuksista puhumattakaan ovat käytäntöjä, jotka eivät voi johtaakaan muuhun kuin epäluottamukseen maan kykyyn ja haluun hoitaa asioitaan.

Kriittisyyden ohella kaipaisin keskusteluun kuitenkin lisää konkretiaa siitä, miksi rahoitusjärjestely Kreikan kanssa on niin tärkeää meille eurooppalaisille. Pelkkä veljesrakkaus tai mukavat lomamuistot eivät meitä siihen pakota.

Valtiovarainministeri Jyrki Katainen aukaisi vyyhteä sanomalla, että Suomen vaihtoehdot ovat joko luotto tai lama. Lamalla valtiovarainministeri viittaa tapahtumiin vuoden 2008 loppupuolella, kun rahoitusmarkkinoiden epäluottamus ajoi investointipankki Lehman Brothersin konkurssiin. Pian tämän jälkeen kriisi levisi dominoilmiön kaltaisena reaalitalouteen ympäri maailman.

Perustelu osuu naulan kantaan, mutta se on kovin abstrakti ja vaikea ymmärtää.

Suomi ja Kreikka ovat samassa veneessä siksi, että me olemme osa Eurooppaa ja eurooppalaiset rahoitusmarkkinat ovat erittäin voimakkaasti integroituneet. Tällöin valtiot ja yritykset omistavat ristiin toistensa velkapapereita.

Epäluottamus yhden maan velan maksukykyyn pistää rahoitusmarkkinat heti hinnoittelemaan sitä kuinka paljon kanssakumppaneilla on rasitteena epäluotettavia velkapapereita. Valitettavasti markkinat eivät ole tässä suhteessa kovin läpinäkyvät, jolloin epäluottamus leviää ja rahan hinta alkaa nousta. Ongelmien jatkuessa normaali rahaliikenne vähänkään riskiä sisältäviin kohteisiin pysähtyy.

Rahoitusmarkkinoiden likviditeetin eli maksuvalmiuden häviäminen vaikuttaa välittömästi myös reaalitalouteen. Uudet investointipäätökset tai uuden henkilön työllistämispäätökset lykkääntyvät kun rahan hinta kallistuu tai tulevaisuuden näkymät muuttuvat epävarmemmiksi.

Pahimmillaan kierre tarkoittaa, että suomalainen yritys ei saa pankista velkaa eikä pysty maksamaan palkkojaan. Onkin muistettava, että meidän kuluttajien tarvitsee asioida pankeissa varsin harvoin, mutta yritysten, kuntien ja valtioiden tilanne on toinen. Asioiden normaali sujuvuus edellyttää toimivia rahoitusmarkkinoita.

Yhdentyneet rahoitusmarkkinat ja yhteinen raha ovat hyödyttäneet valtavasti niin suomalaisia kuin kreikkalaisiakin. Ilman euroaluetta rahoitusmarkkinat olisivat testanneet kuluvassa lamassa jo paljon aikaisemmin pienet reuna-alueen maat. Viimeksi 1990-luvun alussa myös Suomen oli taivuttava rahoitusmarkkinoiden painostuksen edessä korkojen hipoessa taivaita, valuutan devalvoituessa ja työttömyyden räjähtäessä käsiin.

Nyt ollaan eri tilanteessa, mutta valitettavasti Kreikan kriisi on rahoitusmarkkinoiden ja valuuttamme kautta myös meidän kriisimme. Vahingot onkin koetettava minimoida siten, että syvä epäluottamus ei tästä enää leviäisi muihin velkaantuneisiin euromaihin.

Parasta lääkettä on vakuuttavuus. Kaikki mikä välittää mielikuvaa yhtenäisestä euroalueesta, jossa maat hoitavat talouttaan ja raha-asioitaan vastuullisesti on mannaa myös suomaiselle veronmaksajalle. Mannaa olisivat myös uudet taloutta tervehdyttävät päätökset Portugalista, Irlannista, Espanjasta ja Britanniasta. Näiden mielikuvien toteutumiseksi tarvitaan vahvempaa johtajuutta päättäjiltä sekä myös ymmärrystä kansalaisilta.

Pidemmällä aikavälillä on selvää, että euromaiden tulee saada käyttöönsä lisäksi järeämpiä talouden kriisintorjuntakeinoja kuin pelkän rahan myöntäminen.

Tilanne on hyvin epävarma. En usko, että olemme nähneet vielä koko tarinaa.

Jos jotain hyvää tässä on, niin kriisit ovat aina itsetutkiskelun ja uusiutumisen paikka. Ainakin Kreikan yhteiskunnan rakenteet ottavat askeleita oikeaan suuntaan. Vielä keskeisempi muutos tulee tapahtumaan euroalueen pelisäännöissä. Jos euroalue tästä selviää, niin sen koordinaation on syvennyttävä ja velkaantumiskierteen oiettava.

Velkaantumiskehityksen katkaiseminen koskee myös suurempia talouksia, kuten Yhdysvaltoja ja Japania.

Liian moni Suomen verotukseen liittyvä uutinen painuu nopeasti unohduksiin uusien juttujen täyttäessä ajatukset. Yksi kirjoitussarja on kuitenkin jäänyt vaivaamaan mieltäni, sillä se on saattanut jäädä elämään ihmisten mieliin ”viralliseksi” totuudeksi. Ja täysin aiheetta.

Helsingin Sanomat käsitteli viime marraskuussa hallituksen talouspolitiikkaa ja arvosteli elvytystoimien painottumista liikaa veroelvytykseen. Juttu perustui yhdeksän keskenään erilaisia näkemyksiä painottaneen ekonomistin haastatteluihin.

Tässä ei vielä olisi mitään yllättävää, mutta haastatteluista uutiseksi nostettu asia nostatti niskakarvani pystyyn. Jutussa nimittäin väitettiin, että ”veroelvytyksen tehottomuudesta vallitsee taloustieteissä laaja yhteisymmärrys”.
Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Ensinnäkin, taloustiede on perinteisesti niitä tieteenaloja, jossa ekonomistit ovat eri mieltä lähes kaikista asioista. Tämän tosiasian tiedostamisen jälkeen on varsin turvallista sanoa, että verokevennysten ja menolisäysten vaikutukset yhteiskuntaan ovat taloustieteen kiistanalaisimpia kysymyksiä.

Eikä kysymys ole pelkästään Suomen kotikutoisen väittelyn kohde, vaan esimerkiksi Harvardin yliopiston professorit Alberto Alesina ja Silvia Ardagna kirjoittivat lokakuussa 2009 seuraavasti: ”…weather tax cuts or spending increases are more expansionary is a critical one, and economists strongly disagree about the answer.”

Eli ekonomistit ovat täysin eri mieltä siitä, kannattaako päättäjien keventää veroja vai lisätä menoja.

Vero- ja menoelvytyksen erilaisiin vaikutuksiin kiinnitti huomiota myös Turun yliopistossa vaikuttava Juha Tervala, joka on käynyt ongelmaa analyyttisesti lävitse muun muassa Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 4/2009 sekä IMF:n työpaperisarjassa julkaistussa tutkimuksessa.

Rehellisyyden nimissä voidaankin todeta, että veronkevennysten ja julkisten menojen lisäysten tehokkuutta tutkiva kirjallisuus ei tarjoa yksiselitteistä vastausta siihen kumman erän muuttaminen on järkevintä finanssipolitiikkaa.

Veronkevennykset voivat osoittautua menojen lisäystä tehokkaammiksi, jos vaikutuksia tutkitaan pidemmällä aikavälillä. Lisäksi tuloksiin vaikuttaa tutkittava maa, sen kansantalouden koko ja kehittyneisyys sekä sen julkisen talouden lähtötilanne.

Eli vakaan julkisen talouden omaavan maan voi olla järkevä käyttää verokevennyksiä. Toisaalta vakaa julkinen talous voi heikentyä nopeasti toteutettaessa niin veronkiristyksiä kuin veronkevennyksiäkin. Näin kävi esimerkiksi Suomelle 1990-alun lamassa, johon reagoitiin verojen kiristyksillä.

Vahva julkisen talouden rahoitusylijäämä on sulanut alijäämäksi pienemmässä mittakaavassa myös kuluvan laman aikana, jota on hoidettu muun muassa veroelvytysten avulla.

Kaikkien tutkimusten tuloksiin vaikuttaakin se, miten tutkimus onnistuu rajoittamaan verokevennyksen tai menojenlisäyksen vaikutuksen muista yhteiskunnan samanaikaisista tapahtumista.

Eikä siinäkään kaikki. Kuluva talouslama on laajuudeltaan hyvin ainutlaatuinen, joten aikaisemmin erilaisissa olosuhteissa tehtyihin tutkimuksiin liittyy varmasti lisää epävarmuutta.

Listaa eri tuloksista voisi jatkaa vielä pidemmälle, mutta tämä riittää jo vakuuttamaan, että ekonomistikunta ei ole läheskään yksimielinen veronkevennysten ja menojenlisäysten tehokkuudesta. Tulokset riippuvat oletuksista sekä olosuhteista ja kaiken lisäksi tulosten tulkinta on hyvin poliittista.

Helsingin Sanomien juttu otsikoitiin, että asiantuntijat runttaavat hallituksen veronkevennyslinjan. Julkisuus tosiaan rusikoi veronkevennyslinjaa ja valtiovarainministeri Jyrki Katainen jäi yksin todistelemaan veronkevennyslinjan järkevyyttä.

Näin siitäkin huolimatta, että artikkelissa oli myös useita vahvoja toisenlaisia mielipiteitä veronkevennysten toimivuudesta ja akateeminen maailma on pullollaan erilaisia näkemyksiä aihepiiristä.