Suomalainen saa perustuslain mukaan valita asuinpaikkansa vapaasti, mutta ei verottajan mielestä, ei ainakaan poikamies. Veron määrään voi vaikuttaa merkittävästi, missä henkilön katsotaan asuvan vakituisesti. Vakituisesti asutaan yleensä kotikunnassa.

Kotikuntalain mukaan henkilön kotikunta on siellä, missä hänellä on asunto. Jos hänellä on käytössään useita asuntoja, kotikunta on se kunta, jota hän pitää itse kotikuntanaan. Valinta ei ole aivan vapaa, vaan henkilöllä on oltava kotikuntaansa myös kiinteä suhde perheen, toimeentulon tai muun vastaavan seikan perusteella.

Vaikka vuonna 1993 säädetyn lain esitöissä korostetaan henkilön oikeutta itse valita kotikuntansa, viranomaiset ja hallintotuomioistuimet näyttävän edelleen tietävän kansalaista itseään paremmin, missä kukakin on kotonaan.

Kansalainen voidaan valita vain kotikuntansa kunnanvaltuustoon. Kotikunta on velvollinen antamaan kuntalaiselleen lakisääteiset sosiaalietuudet ja henkilö taas velvollinen maksamaan kunnallisveronsa kotikuntaansa. Verottaja on kiinnostunut kansalaisten kotikunnasta osatakseen periä oikeansuuruista kunnallisveroa ja tilittääkseen kertyneen kunnallisveron oikealle kunnalle.

Verotuksessa sotketaan helposti kotikunta ja käsite vakituinen asunto. Vain vakituisen asunnon hankintaan otetun lainan korko on vähennyskelpoinen ja vain sellaisen luovutusvoitto voi olla verovapaa. Kodin ja työpaikan väliset matkat hyväksytään enintään vakituisen asunnon ja työpaikan väliltä.  Vakituinen asunto ei aina sijaitse kotikunnassa.

Koska väestötietojärjestelmässä oleva tieto kotikunnasta vastaa lähes aina verotuksen käsitettä vakituisesta asunnosta, verotuskäytännössä on joskus mahdotonta osoittaa vakituinen asuminen jossakin muualla. Jos verottaja jostain syystä ryhtyy pohtimaan oikeaa kotikuntaa, valitaan sellaiseksi yleensä paikka, jossa henkilön puoliso tai alaikäinen lapsi asuu.

Siten vain perheellisellä voi käytännössä olla yhtä aikaa kaksi vakituista asuntoa. Toinen vakituinen asunto sijaitsee työskentelypaikkakunnalla ja toinen, jossa asuvat puoliso ja lapset, yleensä kotikunnassa. Jos ei puolisoa ole, toisella paikkakunnalla sijaitseva asunto muuttuu vapaa-ajan asunnoksi.

Ajatellaanpa kuopiolaiset kaverukset Matti ja Mikko. Kumpikin rakentaa omakotitalon Kallaveden rannalle, mutta käy töissä Jyväskylässä. Molemmat vuokraavat yksiön Jyväskylästä. Mikon vaimo asustaa Kuopiossa, Matti on poikamies.

Mikko vähentää viikonloppumatkat, omakotitalonsa hankintalainan koron ja työasuntonsa vuokran verotuksessa. Lisäksi hän saa parin vuoden omistamisen jälkeen omakotitalonsa myyntihinnan verovapaasti.

Toivottavasti Matti nauttii vapaudestaan – veroedut häneltä ainakin jäävät nauttimatta. Onko todellakin ollut lainsäätäjän tarkoitus, että kansalainen asetetaan akattomuuden perusteella toista huonompaan asemaan?

Käytännössä vähän yllä mainittua vastaavassa todellisessa tilanteessa esimerkin Matti tarvitsi perhettään varten Kuopion-asunnon, koska hänellä oli 4-vuotiaan tyttären ja kouluikäisen pojan yhteishuoltajuus. Lasten äiti asui Kuopiossa, joten lapset olivat siellä päivähoidossa ja koulussa. Vain samalla paikkakunnalla sijaitse asunto mahdollisti lapsille isän tapaamisen järkevissä olosuhteissa.

Kiista vakituisesta asumisesta nousee esille myös silloin, kun maalla sijaitsevaa asuntoa väitetään vakituiseksi asunnoksi, vaikka väestökirjat on pidetty kaupungissa parempien palveluiden saamiseksi tai alemman kunnallisveroprosentin vuoksi.

Tällainen eduilla keinottelu ei ansaitse erityistä ymmärrystä, vaan valintatilanteessa kansalaisten pitäisi tehdä valinta eikä poimia rusinoita kaikista pullista.
 

Yhteiskunta huolehtii kansalaisistaan monilla tavoilla. Joskus jopa niin paljon, että kansalaisen vastuu omista teoistaan alkaa hämärtyä.

Kun sydäntalvella asuntoministeri varoitti kiinteistönomistajia lumikuormasta, yksi ja toisen tiedotusväline uutisoi seuraavana viikonloppuna katolta pudonneet lumenpudottajat asuntoministerin uhreina. Eiköhän vastuu katolla pysymistä ole vain ja ainoastaan sinne kiivenneellä.

Meillä jokaisella on vastuita työssä ja vapaa-aikana, yksityiselämässä ja yhteiskunnassa. Mutta meillä on oikeus odottaa vastuullista käytöstä myös muilta. Saamme odottaa, että vastaantuleva autoilija pysyy omalla kaistallaan ja verovirkailija tekee työnsä lakien ja määräysten mukaisesti.

Veronmaksaja on vastuussa veroilmoituksestaan, vaikka verohallinto on etsinyt ja tulostanut suurimman osan veroilmoituksen luvuista. Vanhastaan veroilmoitus ymmärretään ilmoittajan omalla vastuullaan, ”kunnian ja omantunnon kautta” annetuksi ilmoitukseksi. Toivottavasti Verohallinnon hyvä palvelu ei käänny itseään vastaan.

Yrittäjäksi ryhtyvä ottaa itselleen melkoisen vastuun. Yrittäjän velvollisuutena on pitää kirjanpitoa, täytellä tilastoja ja rekisteröityä sinne ja tänne. Yrittäjän veroilmoituksella ei ole valmiina juuri muuta kuin nimi ja osoite.

Sitten vasta vastuita tuleekin, jos yrittäjä palkkaa työntekijän. Työnantajan on osattava soveltaa työehtosopimusta, vaikka aina sopimuksen neuvotelleetkaan ei näytä tietävän miten sopimusta pitäisi tulkita.

Työnantaja on velvollinen toimittamaan ennakonpidätykset, maksamaan sotut, eläkevakuutusmaksut ja lomarahat oikein ja ajoissa.

Maksamisen lisäksi työnantajan vastuulla on monenlaisten, aina lisääntyvien ilmoitusten antaminen oikeaan aikaan ja oikein täytettynä. Jos siinä sitten kiireessä sattuu vahinko, seuraamuksena on jonkin sortin rikkomismaksu tai ainakin kahta kauheampi selvitystyö.

Yrittäjä voi tietenkin ostaa asiantuntijalta apua. Tilitoimistot hoitavat pääosan yritysten taloushallinnosta, mutta omaa vastuutaan yrittäjä ei voi ulkoistaa. Se on ja pysyy hänellä itsellään. Vakuutusyhtiöt eivät myy vakuutuksia toimimattomille liikeideoille ja veronkorotukset määrätään yrittäjälle, ei tilitoimistolle.

Päättäjilläkin on vastuu, mutta toteutuuko se? Poliitikon vastuun toteutuminen on myös äänestäjän vastuulla. Jos omien ja julkisten raha-asioiden sotkemisesta tuomittu poliitikko valitaan seuraavissa vaaleissa eduskuntaan, vastuu on äänestäjillä. Äänestysoikeus ja valinnan vapaus merkitsevät itse asiassa melkoista vastuuta.

Seuraavissa vaaleissa valittava eduskunta ja vaalien perusteella muodostettava hallitus ratkaisevat, miten Suomi pääsee ylös taantumasta. Lienee selvä, että seuraava hallitus ja eduskunta joutuvat tekemään keskimäärin enemmän ikäviä kuin mukavia päätöksiä.

Jos lamasta päästään ylös entistä tehokkaampana, nykyaikaisempana ja kekseliäämpänä, on Suomella ja suomalaisilla mahdollisuus ylläpitää hyvinvointia seuraavatkin vuosikymmenet.

Äänestäjän vastuun kantaminen ei ole helppoa. Kuinka hyvä mahdollisuus sinulla on arvioida oman vaalipiirisi ehdokkaiden talousosaaminen ja paineensietokyky? Mistä löydät tarkat tiedot ehdokkaiden arvoista ja tulevaisuuden visioista?

On helpompi arvioida ulkonäköä ja laulutaitoa kuin ajatusten ja aatteiden arvoa.

Seuraavan eduskunnan vastuulle näyttää tulevan verojärjestelmän uudistaminen. Uskaltaisin ennustaa, että sen vastuun kantajaa ei paljon kiitellä. Ne, jotka hyötyvät, ovat hiljaa, mutta häviäjät pitävät sitäkin suurempaa meteliä. Mitalit jaetaan postuumisti, jos silloinkaan.

Jos seuraavan eduskunnan vastuu on tavallistakin suurempi, on tietenkin myös meidän äänestäjien vastuu seuraavissa vaaleissa erityisen korostunut.
 

Perintö- ja lahjaverotuksessa varat ja velat on arvioitava käypään arvoon. Pörssiosakkeen käyvän arvon määrittäminen on paljon helpompaa kuin Saimaan saaren. Käyvällä arvolla tarkoitetaan omaisuuden todennäköistä luovutushintaa.

Verohallinto on antanut uuden ohjeen omaisuuden arvon määräämisestä perintö- ja lahjaverotuksessa. Ohje korvaa aikaisemmat, verovirastokohtaiset ohjeet. Ohje on annettu ensisijaisesti perintö- ja lahjaverotusta varten, mutta sitä voidaan soveltaa myös muulloin, kun verotusta varten on määriteltävä omaisuuden käypä arvo.

Suurin merkitys uudella ohjeella on siinä, että kiinteistöjen arvon määrittää verotuksen toimittaja kiinteistön sijaintipaikasta riippumatta. Ennen toisella paikkakunnalla sijainneen kiinteistön arvo kysyttiin kyseisen alueen verotoimistosta.

Muutosta on tapahtunut myös tavoitellussa tarkkuudessa. Aikaisemmissa ohjeissa omaisuuden arvostuksessa pyrittiin varovaiseen arvioon, noin 80 prosenttiin omaisuuden markkina-arvosta. Nyt tavoitteena on 100 %. Varmuusmarginaalista luopuminen merkitsee liikaverotuksen yleistymistä.

Markkina-arvon määrittäminen on vaikeata, jos markkinoita ei ole.

Verohallinnon ohjeessa hankalasti arvostettavalle omaisuudelle, kuten tonteille, metsälle ja pellolle, on etsitty alueellisia keskiarvohintoja maanmittauslaitoksen kauppahintatilastoista. Tilastojen mukaiset mediaaniluvut merkitsevät, että puolessa tapauksista hinta on ollut suurempi ja puolessa pienempi.

Mediaanin käyttö sellaisenaan merkitsee yliverotusta puolessa tapauksista. Verovirkailijoiden tulee ottaa tämä huomioon ja kuunnella aikaisempaa herkemmällä korvalla verovelvollisen selvityksiä omaisuuden arvosta.

Maanmittauslaitoksen vuoden 2008 tilaston mukaan kainuulaisen peltohehtaarin mediaanihinta oli 2 530 euroa. Vuonna 2007 vastaava arvo oli 1 021 euroa. Verohallinnon ohjeen mukaan kainuulaisen peltohehtaarin arvona voidaan pitää 2 000 euroa.

Pohjois-Suomen verovirasto päivitti omat arviointiohjeensa puoli vuotta ennen Verohallintoa. Siinä ohjeessa peltohehtaarin arvo Kainuussa oli 1 000 euroa.

Jotta tilastoista olisi hyötyä, pitää niitä osata lukea. Esimerkiksi itse olisin pannut painoa sille, että vuoden 2008 tilasto oli tehty vain neljän pienen kaupan perusteella. Vuoden 2007 tilastossa oli mukana 140 kauppaa ja kauppojen keskikoko yli nelinkertainen verrattuna vuoden 2008 kauppoihin. Osaavan verovirkailijan pitäisi ottaa nämä asiat huomioon ja hyväksyä kainuulaisen pellon arvoksi helpommin 1 000 kuin 2 000 euroa hehtaarilta.

Vaikka Verohallinnon ohjeessa korostetaan yksilöllisten olosuhteiden huomioon ottamista, ei verovirkailijan asiantuntemus tai halu yleensä siihen riitä. Kun turkulainen verovirkailija määrittää Höytiäisen rannalla olevan mökin arvoa, hän tuskin osaa ottaa arvioinnissaan huomioon rakennuspaikalta avautuvaa näkymää tai vesistön veden laatua, vaikka uusi ohje häntä neuvoo niin tekemään. Jo sen selvittäminen, onko kyse etelä- vai pohjoisrannasta, voi olla työlästä.

Verohallinnon uusi ohje asettaa verovirkailijoille kovan vaatimustason. Jotta verovirkailijat voisivat käyttää tapauskohtaista harkintaa, pitää veronmaksajan osata tuoda esiin päätöksen perusteeksi tarvittavia faktoja.

Jos rantatontti on soistunutta ruovikkoa ja mökki lämmityskiellossa rapautuneen savupiipun vuoksi, se kannattaa kertoa ja näyttää muutamilla valokuvilla. Koska Verohallinto on julkaissut ohjeen, joka hutiloiden sovellettuna johtaa joka toinen kerta yliverotukseen, huolehtinee Verohallinto siitä, että perintöverotusta tekevillä on riittävästi aikaa perehtyä toisella puolella Suomea vallitsevaan kaavoitustilanteeseen ja hintakehitykseen.

Jos Verohallinnon uutta ohjetta soveltaa viisas ja ahkera virkailija, veronmaksajien tasavertaisuus lisääntyy aikaisemmasta. Jos perintöveropäätöksen tekijä on tyhmä ja laiska, puolet päätöksistä on todennäköisesti lainvastaisia.

 

 

Verovirastossa osataan sanoa päivää ja näkemiin, joskus jopa hymyillä, mutta päätökset ovat yhtä ikäviä kuin ennenkin.

Neljännesvuosisata sitten nuorena viransijaisena otin todesta verojohtajan puheet asiakaspalvelusta. Kun sitten vanhemmalle virkamiehelle puhuin asiakkaasta, hän tokaisi: ”Me emme myy mitään. Meillä ei ole asiakkaita vaan verovelvollisia.”

Nykyään verovirkailijat puhuvat kakistelematta asiakkaista ja asiakkaille lähetettäviin kirjeisiin osataan liittää kohteliaita fraaseja. Valitettavasti virkamiehen kohteliaaksi tarkoittama kirje on saajalleen monesti lähes käsittämätöntä kieltä, ja kirjeen sisältö tuntuu uhkailulta ja kiristykseltä. Verotuspäätöksestä maallikko ei saa edelleenkään mitään tolkkua.

Veronmaksaja ei ole asiakas siinä mielessä, että toiminta rakennettaisiin veronmaksajan tarpeiden mukaan.  Päinvastoin.  Verohallinnon toiminnan tehostaminen on siirtänyt lukuisan määrän hallinnon tehtäviä asiakkaille eli verovelvollisille. Verohallinto vaatii aina enemmän ja enemmän erilaisia tietoja ja ilmoituksia.

Samaan aikaan verosäännökset monimutkaistuvat. Virheiden ja väärinkäsitysten varalta ei rakenneta neuvontapalveluja, vaan kiristetään rangaistuksia. Nykyään tiedon puuttuminen hinnoitellaan jo kolme kertaa suuremmaksi synniksi kuin rahan puuttuminen.

Jos työnantaja ilmoittaa verotilille väärän summan, sakotetaan virheestä 20 % vuosittaista korkoa. Jos ilmoitus on oikein, mutta raha jätetään maksamatta, on korko vain 7 %.

Todellinen asiakaspalvelu merkitsee asiakkaan tarpeiden tunnistamista. Pelkkä hymy ja kohteliaat sananparret eivät ole asiakaspalvelua. Yritysten reaalimaailma tuntuu olevan hallinnolle kovin vieras. Esimerkiksi verotilijärjestelmää rakennettiin 8 vuotta, mutta vasta viimeisen vuoden aikana virkamiehille selvisi, että 90 prosenttia yrityksistä käyttää tilitoimistoa asioidessaan verottajan kanssa.

Seurauksena syntyi kaaosmaisen monimutkainen, hankala ja vaikeasti hallittava valtuutusjärjestelmä.

Kauneimpana kukkasena on, että antaessaan tilitoimiston hoitaa veroasiansa, yrittäjä menettää oikeuden hoitaa niitä itse. Systeemin puutteita ei pelasta, että ne virkamiesraukat, jotka on pantu kentälle opettamaan verotiliä, osaavat hymyillä ja olla kohteliaita.

Piittaamattomuus asiakkaasta näkyy myös kaupparekisterin ja Verohallinnon yhteistyöstä. Verohallinto siirtää veroilmoitukseen liitetyn osakeyhtiön tuloslaskelman ja taseen kaupparekisteriin, mutta ei siirrä liitetietoja, joten veronmaksaja joutuu edelleen antamaan vuosi-ilmoituksen myös itse kaupparekisteriin.

Jos veronmaksajaa pidettäisiin ihan oikeasti asiakkaana, Verohallinto skannaisi kaupparekisteriä varten myös liitetiedot.

Verohallinnon tehtävä on ohjata ja opastaa, mutta henkilökohtaisen palvelun saantia on rajoitettu sulkemalla palvelupisteitä. Verotoimistoja ei lakkauteta vain tyhjenevällä maaseudulla, vaan myös pääkaupunkiseudulla.

Internet ei ole mikään pelastus. Verohallinnon sivujen tietomassasta on vaikea löytää etsimäänsä, ainakin jos ei osaa veroslangia riittävästi. Veronmaksaja on ansainnut myös henkilökohtaista palvelua.

Yritykset hoitavat työnantajasuoritusten ja arvonlisäverojen laskemisen, perinnän ja tilitykset.

Työnantajasuoritukset ovat pääosin työntekijän veroja tai eläkevakuutusmaksuja ja arvonlisävero kuluttajan tavaran hinnassa maksamaa veroa. Yrityksillä on ankara vastuu laskea nämä muille kuuluvat verot oikein. Jos yritys haluaa varmistua oikeasta tavasta toimia, on sen pyydettävä kirjallinen ennakkoratkaisu. Ennakkoratkaisujen hintaa nostettiin taas vuodenvaihteessa.

Uusi vuosikymmen alkoi. Toivon, että Verohallinto julistaa sen todelliseksi asiakaspalvelun vuosikymmeneksi.  Tavoitteena olkoon, että vuonna 2020 Verohallinto huolehtii niin hyvin veronmaksajien oikeusturvasta, että Veronmaksajain Keskusliiton veroneuvonta voidaan lopettaa ja Korpela lähettää eläkkeelle.
 

Joulukuu on saamisen aikaa. Jo ennen jouluaaton lahjasumaa annetaan ja saadaan kaikenlaista kivaa tai ainakin sellaiseksi tarkoitettua. Saamisen iloa ja antajan vilpitöntä mieltä voi synkentää verottaja, joka mielellään ottaa osansa joulumuistamisistakin.

Hyvä työnantaja muistaa työntekijöitä sopivalla joulutervehdyksellä. Jotta lahjan antaminen ei olisi liian helppoa, on verottaja asettanut lahjalle tiukat vaatimukset. Ellei lahja näihin vaatimuksiin mahdu, tulkitaan se palkanmaksuksi.

Vakiintunut hintaraja työnantajan joululahjalle on 100 euroa. Sen lisäksi lahjan laadullekin on asetettu rajoituksia. Sen on oltava tavaraa eikä lahjan saajilla saa olla valinnanmahdollisuutta.  Vähän mielikuvitusta mukaan, niin satasen herkkukori tai muu hyödyke on oikein mukava antaa ja saada.

Ennen joululahjojen jakoa yrityksessä on vietetty railakkaat pikkujoulut.  Pikkujoulujen hinnalle ei verottaja ole asettanut euromääräistä rajaa. Yleensä budjettiraamit bileisiin tulevat yrityksissä jostakin muualta. Pikkujoulujen on kuitenkin mahduttava käsitteen ”tavanomainen” sisään.

Havaintoni mukaan verottaja on hyväksynyt melkein minkälaisen remuamisen tahansa Suomen rajojen sisällä ja jopa pienet ulkomaanmatkatkin. Keskeinen ehto on, että pikkujouluihin ovat tervetulleita kaikki yrityksen työntekijät.

Jos työpisteitä on ympäri maata, voidaan pikkujoulut järjestää osastoittain tai toimipisteittäin, mutta suurin piirtein samantasoisina. Sille onnettomalle, joka on pikkujouluiltana sikaflunssassa, ei voida korvata menetystä yksilöllisellä lahjalla ilman veronmaksua.

Yritykset muistavat paitsi omaa henkilökuntaa niin myös liikekumppaneita joulun alla. Tuhansia punaviinipulloja kiikutetaan firmasta toiseen ja paremman luokan lounasravintolat täyttyvät liiketuttavien joululounasseurueista.
Edustamisen kohteeksi joutuva, eli lahjapullon saajat tai joululounaan syöjät eivät yleensä joudu ilostaan maksamaan mitään verottajalle. Ainoa hinta voi olla kasvava keskivartalo.

Kokonaan edustuslounaat ja -lahjat eivät jää verottajan osuutta vaille. Vaikka edustuslahja on hankittu yrityksen liiketoiminnan edistämiseksi, ei se ole arvonlisäverotuksessa vähennyskelpoinen hankinta. Tuloverotuksessakin lystin maksaja voi vähentää vain puolet lahjan hankintamenosta.

Kotona kuusen alle laitettavista lahjoista ei yleensä verottajalle mitään puhuta – eikä yleensä tarvitsekaan puhua.
Verotettavan lahjan rajana on 4 000 euroa. Tosin samalta saajalta kolmen vuoden aikana saadut lahjat lasketaan yhteen ja verotetaan, jos summa nousee yli 4 000 euron.  Ainakin ns. paremmissa piireissä voi joulu-, syntymäpäivä-, hääpäivä ym. lahjoista helposti kertyä yli 4 000 euroa kolmessa vuodessa.

Joululahjojen verovapaus voi perustua myös siihen, että kyseessä on tavanomainen koti-irtaimisto. Alle 4 000 euroa maksaneita koti-irtaimistolahjoja ei lasketa yhteen.  Jos voi osoittaa että lahja tulee saajan koulutukseen, kasvatukseen tai elatukseen, ei lahjan arvolla ole merkitystä. Se on aina verovapaata.

Koulutus- ja elatuslahja on annettava niin, ettei sitä voi muuhun käyttää. Yksiö opiskelupaikkakunnalla ei kelpaa koulutuslahjaksi, koska yksiötä voi käyttää muuhunkin kuin opiskeluun.
Mitä sitten kuuluu elatukseen?

Uskoakseni monenkin naisen mielestä timantit ovat aivan välttämättömiä ja kuuluvat siten puolisoiden välisen elatusvelvollisuuden piiriin siinä missä poikien mielestä kevarit ja tyttöjen käsityksen mukaan ponit. Varmaa on, että yli 4 000 euron arvoinen paketti pörssiosakkeita tai rahaa verotetaan aina, oli lahjoittamisen syy sitten joulu- tai ylioppilasjuhla.

Joulun alla moni saa lähetyksen verottajalta. Suurempi tai pienempi summa veronpalautusta sujahtaa tänäkin vuonna 3,4 miljoonan veronmaksajan tilille. Vaikka se ilahduttaakin mieltä ja komistuttaa pankkitiliä, ei veronpalautus ole lahja verottajalta vaan verottaja vain palauttaa liikaa maksettuja ennakoita.

Oikeastaan veronpalautuksessa on kyse epäonnistuneen verosuunnittelun vuoksi verottajalle annetusta lainasta. Nekin rahat olisivat voineet olla omassa kulutuksessa vuotta aikaisemmin, jos olisi osannut hakea edellisen vuoden syksyllä oikean ennakonpidätysprosentin.
 

Valtiovarainministeriössä viimeistellään muutoksia osakeyhtiön varojenjaon verotukseen. Yrittäjäjärjestöt ovat argumentoineet voimakkaasti uudistusta vastaan. Mistä siinä oikein on kysymys, ja miksi juuri tätä verouudistusta pidetään vahingollisena?

Osakeyhtiössä on yksinkertaistaen kahdenlaista rahaa. Sellaista, jonka joku on sinne sijoittanut ja sellaista, jonka yhtiö on omalla toiminnallaan onnistunut saamaan.

Yhtiön toiminnasta kertyneet voitot ovat osakeyhtiön voittovaroja, jotka voidaan käyttää yhtiön toimintaan tai jakaa osakkaille osinkoina. Voittovarojen jakamisen verokohteluun ei ehdoteta muutoksia.

Yhtiöön voivat sijoittaa rahaa osakkaat tai ulkopuoliset. Ulkopuoliset, esimerkiksi pankki, sijoittaa yhtiöön varoja vieraan pääoman ehdoin eli lainaa yhtiölle rahaa.

Korvauksena lainasta yhtiö maksaa pankille korkoa. Korko on yhtiön verotuksessa vähennyskelpoinen kulu ja lainanantajan verotuksessa verotettava tulo. Lainan pääoma on maksettava takaisin sopimuksen mukaan siitä riippumatta tuottaako yhtiö voittoa tai tappiota.

Kun osakkaat sijoittavat rahaa yhtiöön, he saavat sijoitukselleen tuottoa vain, jos yhtiö tekee voittoa. Sijoittamansa pääoman osakkaat saavat yhtiöstä ulos vain, jos yhtiön varat riittävät kaikkien muiden velvoitteiden maksuun. Osakkeenomistajan sijoitus on siten huonoimmalla sijalla varoja jaettaessa.

Sekä vieraan pääoman että oman pääoman vastaanottaminen on osakeyhtiölle verovapaata. Toisaalta rahoittaja ei saa vähentää panostaan kuluna. Kun sitten pääoma palautetaan rahoittajalle, ei rahoittaja tietenkään maksa veroa takasin saamastaan panoksesta. Verotettavaa tuloa on panoksen tuottama tulo kuten korko tai osinko.

Omistaja voi myydä osuutensa yhtiöön. Silloin hänen sijoittamansa rahamäärän ja osuuden myyntihinnan erotus on pääomatulona verotettavaa luovutusvoittoa. Pääoman palauttamista ilman osakkeiden lunastamista on tähän saakka pidetty verotuksessa verovapaana pääoman palautuksena. Sen määrällä on pienennetty yhtiöosuuden hankintamenoa, mikä merkitsee vastaavasti kovempaa verotusta yhtiön osakkeita myytäessä.

Nyt valmistelussa oleva lakipaketti sisältää ehdotuksen, että osakkaalle palautettavan pääomaan kohdistettaisiin aina osinkoverotus vieläpä tavallista osinkoa kireämpänä. Kesällä lausunnolla olleessa luonnoksessa pääoman palautuksesta ei osakaan olisi osakkaalla kokonaan verovapaata tuloa vaan ensimmäisestä eurosta lähtien pääoman palautuksesta 70 % verotettaisiin ansiotulona tai pääomatulona.

Esitys on herättänyt vastalauseiden ryöpyn, koska se rikkoon verojärjestelmän yhden keskeisen periaatteen. Tähän saakka pääoman saaminen ja sen palauttaminen ovat olleet verotukseen vaikuttamattomia asioita. Verotus on kohdistunut vain siihen pääoman palautukseen, joka ylittää osakkeen hankintamenon.

Hallituksen esitysluonnoksen mukaan osakeyhtiön osakas, joka sijoittaa yhtiöönsä rahaa oman pääoman ehdoin, joutuu maksamaan veroa nostaessaan saman rahamäärän takaisin. Se on melkein sama, kuin sinä joutuisit maksamaan veroa siitä, että nostat rahaa pankkitililtäsi.

Veronmaksulta välttyy, jos osakas antaakin rahat yhtiölleen lainaksi eli vieraan pääoman ehdoin. Velka verrattuna omaan pääomaan heikentää yhtiötä kriisitilanteessa. Juuri oma pääoma on se varallisuuden osa, jolla yhtiö kattaa mahdolliset tappiovuodet. Jos rahoitus hoidetaan vieraalla pääomalla, tekee yhtiö konkurssin heti vaikeuksien ilmettyä.

Edellisen laman jälkeen suomalaisten yritysten verotusta muutettiin niin, että yhtiöiden kannatti kerätä omaa pääomaa. Varakkaiden yhtiöiden on paljon helpompi selvitä lamasta kuin velkaisten. On yhteiskunnan kokonaisedun ja ennen kaikkea työllisyyden kannalta keskeistä, että verojärjestelmä mahdollistaa yritysten rahoituksen omalla pääomalla.

Kesä on rakkauden aikaa, hääkellot raikaavat ja lemmen valoja vannotaan. Onnea Teille ihanat morsiamet ja komeat sulhaset!

Onnen hetket eivät mitenkään latistu, vaikka kapioita järjestellessä uhraisi muutaman ajatuksen maallisiin asioihin, kuten verotukselle ja rahalle.

Toivottavasti kukaan ei ole naimassa ihmistä, jonka kanssa ei voi tai halua puhua myös raha-asioista, esimerkiksi avioehdosta. Jos asiaa ei saada sovittua ennen papin aamenta, on parasta jatkaa kihlausta ja toivoa henkistä kasvua. Tietenkin avioehdon voi tehdä ja sitä muuttaa avioliiton aikanakin.

Avioehto on puolisoiden välinen sopimus siitä, miten omaisuus järjestellään avioliiton päättyessä. Vaikka rakkaus olisi ikuinen, avioliitto päättyy aina joko kuolemaan tai avioeroon.

Avioehto ei ole aina paras järjestely, mutta aina se helpottaa asioiden selvittämistä avioliiton päätyttyä. Avioliiton aikana kumpikin puolisoista hallitsee omia varojaan, vain yhteisen kodin myymiseen tarvitaan kummankin puolison suostumus, vaikka asunnon omistaisi vain toinen.

Avio-oikeus toteutuu vasta avioliiton päättyessä. Silloinkaan kaikkea omaisuutta ei jaeta puoliksi, vaan avio-oikeus toteutetaan niin, että varakkaampi puoliso antaa köyhemmälle haluamaansa omaisuutta niin paljon, että molemmilla on omaisuutta velkojen vähentämisen jälkeen yhtä paljon.

Jos avioehtoa ei ole, avioliiton aikana ei ole kovin suurta merkitystä sillä, kenen nimissä ja kenen ansaitsemilla rahoilla asunto, auto ja muu omaisuus on hankittu. Avioliiton aikana sitä omaisuutta käytetään tasavertaisesti avioliittolaissa säädetyn puolisoiden keskinäisen elatusvelvollisuuden perusteella ja avioliiton päättyessä posliinit pistetään tasajakoon.

Jos avio-oikeus on poistettu avioehdolla, on puolisoiden aiheellista sopia taloudellisesta tasa-arvosta. Yleisen elämänkokemuksen mukaan häämatkalla on helpompi sopia tulojen ja menojen oikeudenmukaisesta jaosta kuin avioero-oikeudenkäynnissä. Yleensä esimerkiksi asunto hankitaan puoliksi ja asuntovelka otetaan yhteiseksi, vaikka tiedossa olisi, että toinen saa seuraavat viisi vuotta vain äitiyspäivärahaa ja kotihoidontukea, jolloin lainan lyhennykset hoidetaan käytännössä työssä käyvän tililtä.
Jokaisen isomman hankinnan yhteydessä on yhdessä päätettävä kenen nimiin hankittu omaisuus kirjataan.

Avioliiton aikana merkittävää omaisuutta ei käytännössä voi siirtää puolisolta toiselle ilman jonkinlaisia veroja, olipa puolisoilla avioehto tai ei. Jos omaisuutta ostetaan molempien nimiin, on molemmilla oltava myös mahdollisuus hankinnan rahoittamiseen. Verottaja hyväksyy yhteisen velan yhteiseen asuntoon vaikka puolisoiden tulot olisivat hyvinkin erisuuruiset. Olemassa olevien varojen suhteen ollaan tarkempia.

Elämän keväässä ja onnen kukkuloilla pitäisi uskaltaa ajatella myös testamenttia. Testamenttia ei voi tehdä liian aikaisin eikä sitä pysty tekemään liian myöhään eli kuoleman jälkeen. Samoin kuin avioehto, testamentin tekeminen ei ole aina välttämätöntä. Jos Sinulla on lapsia ja haluat omaisuutesi jaettavaksi kuolemasi jälkeen lasten kesken tasan, sinun ei tarvitse tehdä mitään. Tärkeätä on, että olet jättänyt asiat lain varaan tietoisesti.

Tarve testamentille on erilainen elämän eri vaiheissa. Lasten ollessa pieniä, tärkeintä on turvata perheen asuminen. Jossakin vaiheessa tärkeintä on turvata lesken itsenäinen elämä ja joskus taas laitoshoidossa oleva leski kannattaisi jättää kokonaan ilman. Moni tekee testamentin ihan vain varmistaakseen, että perillisten aviopuolisot eivät saa avio-oikeutta perintöön.

Elämä etenee ja lapset kasvavat. Perheen talousjärjestelyt kuten testamentti on syytä päivittää tilanteen muuttuessa. Voisi olla hyvä tapa puhua hetki rahasta ja veroista vuosittain hääpäivänä ennen kynttilän sytyttämistä ja samppanjapullon avaamista. Sen jälkeen keskustelu voikin siirtyä olennaiseen: rakkauteen.

Osakeyhtiö on lain nojalla velvollinen julkistamaan tilinpäätöksensä antamalla sen Patentti- ja rekisterihallitukselle. Sieltä tavarantoimittajat, pankit ja muut liikekumppanit voivat tarkistaa yhtiön taloudellisen tilanteen. Tilinpäätöksen julkaiseminen on ollut pakollista kaikille osakeyhtiöille vuosikymmeniä. Pienet kirjanpitovelvolliset ovat voineet vuodesta 2002 saakka ilmoittaa kaupparekisteriin ns. lyhennetyn taseen ja tuloslaskelman.

Vuonna 1999 säädettiin laki verotustietojen julkisuudesta. Silloin avoimuuden hurmassa säädettiin julkisiksi tiedoiksi myös Verohallinnolla olevat tiedot osakeyhtiöiden tuloslaskelmasta ja taseesta. Verohallinto ei kuitenkaan halunnut ottaa riesakseen tuloslaskelma- ja tasetietojen jakelua, joten julkisuuslain tätä kohtaa lykättiin.

Vuonna 2005 säädettiin laki, joka jätti tilinpäätöstietojen julkistamisen yksin kaupparekisterin huoleksi. Vastaavasti verohallinto lupautui skannaamaan ja lähettämään kaupparekisterille veroilmoituksen mukana tulleet tilinpäätöstiedot. Menettely otettiin käyttöön ensimmäisen kerran veroilmoituksissa, jotka annettiin vuonna 2008 päättyneiltä tilikausilta.

Järjestelyn taustalla olivat viranomaisten pikkuharmit. Kaupparekisterissä oltiin kypsiä pienten osakeyhtiöiden haluttomuuteen antaa tilinpäätöstietoja. Verohallinto ei puolestaan olisi millään halunnut ottaa lisätyökseen tilinpäätöstietojen jakelemista niitä kysyville. Ratkaisun piti olla win-win -tilanne eli kaikkien tai ainakin viranomaisten piti voittaa.

Mutta kuinka sitten kävikään? Osakeyhtiölain mukaan kaupparekisteriin pitää ilmoittaa sellaisia tietoja, joita Verohallinto ei vaadi veroilmoitukseen liitettäväksi. Näitä ovat ennen kaikkea liitetiedot, kopio tilintarkastuskertomuksesta ja ilmoitus yhtiökokouksen voittoa koskevasta päätöksestä. Verohallinnon kautta välittyvät vain ns. poikkeavat tilintarkastuskertomukset.
Mielestäni viranomaisen palveluvelvoite unohdettu, koska harjoitteluun varatun 3 vuoden aikana säädöksiä ei ole yhdenmukaistettu. Jos myös veronmaksajien tarpeet olisi otettu huomioon, eri lakien säädökset olisi yhdenmukaistettu niin, että verovelvollinen voisi täyttää velvoitteensa yhden viranomaisen kanssa. Se toteutuu ilmeisesti vasta vuonna 2010, toivottavasti edes silloin.

Sekava tilanne on aiheuttanut monenlaisia ongelmia. Osakeyhtiölaissa säädetään tilinpäätöstietojen julkistamiselle 2 kuukauden määräaika tilinpäätöksen vahvistamisesta. Verohallinto ei ole saamieni tietojen mukaan aina onnistunut välittämään tuloslaskelmaa ja tasetta kaupparekisteriin tämän aikarajan sisällä. Osakeyhtiö on voinut joutua noloon tilanteeseen, jos rahoittaja tai muu sopimuskumppani ei olekaan löytänyt kaupparekisteristä tilinpäätöstietoja.

Moni on oppinut, että verottajalle kannattaa esittää mahdollisimman paljon tietoja. Silloin veroilmoitukseen on ollut tapana liittää mahdollisimman laaja tuloslaskelma ja tase tase-erittelyineen ja liitetietoineen. Oletan, että moni perheyhtiö haluaisi julkisiksi vain suppeat tiedot, joten veroilmoitukseen on liitettävä vain sellainen tase ja tuloslaskelma, jonka haluaa julkiseksi.

Systeemi on rakennettu niin, että verottajan tietojen julkistamista ei voi estää edes toimittamalla julkiseksi tarkoitettu tuloslaskelma ja tase suoraan kapparekisteriin.

Osakeyhtiölain 8 luvun 10 pykälän mukaan osakeyhtiön on toimitettava rekisteröitäväksi myös tilintarkastuskertomus. Verosäädösten mukaan tilintarkastuskertomus liitetään veroilmoitukseen vain, jos se poikkeaa ns. vakiomuotoisesta. Verottaja välittää kaupparekisteriin tiedon tilintarkastuksen toimittamisesta, mutta tilintarkastuskertomuksen vain, jos se sisältää jonkin kielteisen lausunnon.

Rouvat ja Herrat Verottaja, Kaupparekisteri ja Lainsäätäjä. Voisitteko syksyn kohta pimetessä istahtaa pariksi tunniksi yhteen ja tehdä sellaiset muutokset lakeihin ja määräyksiin, että yhtiöt selviävät ihan oikeasti yhdellä ilmoituksella joko kaupparekisteriin tai verottajalle, mutta ei molempiin? Toivoo noin 150 000 yhtiötä.

Veronmaksajain Keskusliiton palveluksessa on ollut vuodesta 1972 lähtien neuvontalakimiehiä. Liitolta on toki hyviä neuvoja saanut sitä ennenkin.

Nyt päätyökseen jäsenille neuvoja antavien asiantuntijoiden määrä on 15. Toki lakimiehemme tekevät paljon muutakin, esimerkiksi kirjoittavat Taloustaito-lehteen opettavaisia juttuja verotuksen saloista.
Jos sallit, Hyvä Lukijani, yritän antaa seuraavassa muutamia vinkkejä puhelinneuvontapalvelun käyttämisestä. Uskoisin niiden soveltuvan soveltaen myös muihin puhelinpalveluihin.

Voit olla väärässä. Oman asiansa oikeutuksesta vakuuttuneet soittajat etsivät usein vain vahvistusta oman käsityksensä tueksi. Jos on varma, mitä sitä enää kyselemään. Jos soitat asiantuntijalle kysyäksesi jotakin, josta sinulla on jo mielipide, valmistaudu henkisesti siihen, että oletkin väärässä. Toisaalta asiantuntijan pitäisi pystyä perustelemaan oma näkemyksensä niin, että Sinäkin vakuutut siitä.

Ujostelu ei kannata. Sinusta voi tuntua nololta, jos olet tyhmyyttäsi sotkenut asiasi, mutta me emme ajattele niin. Melkoisella varmuudella neuvontalakimiehemme on kohdannut joskus aikaisemmin vielä hassumman tapauksen. Missään tapauksessa me emme ole arvioimassa tekojasi vaan olemme auttamassa ongelmissasi. Kerro siis rohkeasti mitä on tapahtunut, lupaan, ettemme naura.

Älä huijaa asiantuntijaa. Verottajan kanssa riitoihin joutunut sortuu helposti siihen, että kaunistelee asiaa neuvoa kysyessään niin, että neuvoja harhautuu. Jos haluat oikeasti käyttökelpoisia näkemyksiä ja argumentteja verovalituksen tekemiseen, kerro koko karmea totuus. Mietitään sitten yhdessä, onko vielä jotakin tehtävissä. Siitä et hyödy mitään, että väärien tai puutteellisten tietojen perusteella veroneuvojamme kehottaa sinua jatkamaan pään iskemistä seinään.

Taikureita ei ole. Vaikka olemme osaavia, meillä ei ole keinoja eikä kikkoja kaikkien verojen välttämiseen. Jos myy voitolla omaisuutta, on voitosta maksettava veroa ja jos antaa omaisuutta toiselle, on saajan maksettava veroa. Niinhän se yleensä on. Ainoa varma keino välttää perintövero, on olla perimättä mitään. Vaikka saisitkin hyvältä kuulostavan verojen minimointineuvon, mieti hetki, onko vältetty vero vaivan arvoinen. Hallintaoikeuden pidättäminen lahjaa annettaessa voi vaikuttaa houkuttelevalta, mutta voi olla katastrofi samaa omaisuutta myöhemmin myytäessä.

Veropetos on rikos. Meiltä ei saa neuvoja verovilppiin, ei edes arviota kiinnijäämisriskistä. Ensimmäinen syy on se, että aina voi jäädä kiinni ja toiseksi, neuvomme vain lainmukaisesta verosuunnittelusta. Voimme pohtia osakeyhtiön omistajan kanssa, kuinka suurta vuokraa osakeyhtiö voi toimitiloistaan hänelle maksaa, mutta emme sitä, uskaltaako hän käyttää firman Mersua lomamatkalla maksamatta luontoisedusta veroa. Se ei tietenkään estä meitä auttamasta siinä vaiheessa, kun verotarkastus on tehty ja jälkiverot määrätty.

Lainmukainen verotus voi olla väärin. Vaikka Olaus Petrin tuomarinohjeissa sanotaan, että se mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei saata olla lakikaan, voi kohtuuton verotuspäätös olla lain mukainen. Juristien tehtävänä on puhelinneuvonnassa kertoa miten verotus menee tietyssä tilanteessa. Siitä voimme olla samaa mieltä, että se on väärin, mutta verolakimiehemme on asiantuntija sen suhteen, onko se lainmukaista. Verotuksen epäoikeudenmukaisuuksista on toki hyvä kertoa, yritämme sitten vaikuttaa virkamiehiin tai lainsäätäjään asian korjaamiseksi.

Lopuksi, älä koskaan luota sokeasti saamaasi vastaukseen! Vastaus voi olla väärä, koska et ole osannut kertoa asiaan olennaisesti vaikuttavaa asiaa, neuvoja on ymmärtänyt kysymyksesi avainkohdan väärin, neuvoja ei tiedä juuri sitä poikkeussääntöä, joka koskee sinun kysymystäsi tai sinä olet kuullut tai ymmärtänyt vastauksen väärin. Puhelinneuvo on vain puhelimessa saatu asiantuntijan käsitys asiasta. Mieti, kannattaisiko asiaa selvittää muullakin tavoin.

Kun kansalainen ja verottaja riitelevät, vastakkain ovat yleensä amatööri ja ammattilainen, yksilö vastaan koneisto.

Verohallinnon sisällä, osittain siitä riippumattomana itsenäisenä valituselimenä toimii verotuksen oikaisulautakunta. Tavallisesti riitaista verotusratkaisua käsitellään ensin verovirastossa ja sitten oikaisulautakunnassa. Oikaisulautakunnan päätöksestä voi valittaa hallinto-oikeuteen.

Aikaisemmin verovalitus valmisteltiin Verohallinnossa, ja hallinto-oikeus teki ratkaisunsa sille toimitetun aineiston perusteella. Vuoden 2009 alusta voimaan tulleella lain muutoksella vahvistetaan hallinto-oikeuden asemaa prosessin johtajana. Hallinto-oikeus lähettää tarpeelliseksi katsomansa kuulemiskirjeet, kun tähän saakka verovirasto on pyytänyt rutiiniluontoiset lausunnot ja vastineet.

Verohallinnossa ja oikaisulautakunnassa tehdyn perusteellisen käsittelyn jälkeen tilanteen pitäisi olla sellainen, että tapahtumien tosiasiallinen kulku on selvitetty ja veronmaksajalle ovat selvinneet ne lainkohdat, joihin hallinto on päätöksensä perustanut. Hallinto-oikeuteen valituksen mukana toimitetusta asiakirjapinosta pitäisi siis löytää kaikki selvitykset, joiden avulla hallinto-oikeustuomarit voivat ratkaista valituksen. Näin teoriassa mutta ei käytännössä.
Valitettavan usein oikaisulautakunnan päätös on ensimmäinen kerta, kun verovelvolliselle kerrotaan, miksi hänen vaatimustaan ei voida hyväksyä. Syynä voi vaikkapa olla, että veronmaksajan vähennysvaatimuksensa tueksi esittämää selvitystä ei ole pidetty riittävänä.

Hallinto-oikeuden prosessinjohto eli virallisperiaate tarkoittaa, että saatuaan verovalituksen käsiteltäväkseen hallinto-oikeus pyytää asian osapuolilta eli veronmaksajalta ja veronsaajien edustajalta sekä tarvittaessa päätöksen tehneeltä viranomaiselta tietoja, joilla hallinto-oikeus katsoo olevan vaikutusta asian ratkaisemiseen.

Hallinto-oikeuden prosessin johto on tähän mennessä ollut kokemusteni mukaan hyvin olematonta, lähinnä vain vastineen antomahdollisuuden tarjoamista vastapuolen kirjelmien johdosta.

Laki velvoittaa hallinto-oikeudet selvittämään asiaa ennen ratkaisun tekemistä. Hallintolainkäyttölain 33 §:ssä on asiasta suhteellisen selvä määräys: ”Valitusviranomaisen on huolehdittava siitä, että asia tulee selvitetyksi…”
Hallinto-oikeuksissa on ollut korkea kynnys aloittaa uutta kuulemiskierrosta veroviraston rutiiniluontoisesti tekemän jälkeen. Nähtäväksi jää, ottavatko hallinto-oikeudet lainsäätäjän niille tarjoaman mahdollisuuden vastaan ja ryhtyvät aktiivisesti ohjaamaan veronmaksajaa ja veroasiamiesten vastineita.

Missään tapauksessa hallinto-oikeuksilla ei ole mahdollisuutta selvittää asiaa perinpohjin, vaan sen on jatkossakin ratkaistava asia ensisijaisesti asianosaisten sille esittämien tosiasioiden ja väittämien perusteella.
Hallinto-oikeuden selvittämisvelvollisuus on säädetty kansalaisen turvaksi. Veroasiassa on mielestäni parasta ja tehokkainta, että veronmaksajan annetaan puhua itse puolestaan. Virallisperiaate voidaan nähdä veroasiassa vain hallinto-oikeuden velvollisuutena tasapainottaa prosessia verovelvollisen eduksi (HE 148/2007).

Jotta veronmaksaja voisi keskustella tuomioistuimessa tasavertaisesti, hänellä pitää olla oikeus käyttää itse valitsemaansa avustajaa. Veronmaksajan oikeusturvaa lisättäisiin tehokkaimmin sillä, että juttunsa osittain tai kokonaan voittaneen veronmaksajan oikeudenkäyntikulut korvattaisiin aina ja täysimääräisenä ja jo oikaisulautakuntavaiheessa. Oikeudenkäyntikuluja korvataan edelleen luvattoman harvoin ja silloinkin vain osittain ja vain hallinto-oikeusvaiheessa syntyneitä kuluja.

Talous on taantumassa. Lomautuksia ja lopputilejä jaetaan. Yritysten konkurssit lisääntyvät. Taloudelliset vaikeudet ovat tosiasia. Pääministeri vaatii pankeilta ja verottajalta ymmärrystä ja pitkää mieltä saatavien perimisessä. Verottajalla on pienillä kannan tarkistuksilla mahdollisuus helpottaa lamasta selviämistä. Alla neljä mahdollisuutta malliksi.

Eropaketit on tarkoitettu auttamaan potkut saaneita työntekijöitä löytämään uusia töitä tai jopa kouluttautumaan uudelle alalle. Varsinkin suuret yritykset rakentavat pois saneerattaville työntekijöilleen mielellään muhkeankin eropaketin.

Valitettavasti vain, kukaan ei pysty sanomaan miten eropakettia tullaan verottamaan. Kun verotuspäätökset ovat jääneet paikallisten asiantuntijoiden varaan, käytäntö on kirjavaa ja joskus jopa törkeää.

Oikeastaan ainoa säännös verolaeissa tähän liittyen on tulontasaus. Tulontasaus leikkaa valtionverotuksen progressiota, jos henkilö saa muihin ansiotuloihinsa verrattuna suuren kertakorvauksen.

Tämänkin vähäisen huojennuksen verosatraapit yrittävät kieltää selittämällä, että 15 vuoden palveluksesta maksettu puolen vuoden palkkaa vastaava korvaus on kertynyt puolelta vuodelta eikä 15 vuodelta. Aivan uusin älynväläys oli väite, että tulontasausta ei voida myöntää, jos työsuhde on päättynyt muodollisesti työntekijän itsensä irtisanomiseen. Sehän on yleensä ehtona irtisanomisajan palkan lisäksi maksettavan irtisanomiskorvauksen saamiseen.

Epäselvyyttä on myös työnantajan kustantaman uudelleenkoulutuksen verottamisessa. Tässä olisi nyt Verohallinnon johdolla paimenkirjeen paikka. Ja se pitäisi kirjoittaa hyvän paimenen hengessä.

Myyntitappio on vähennettävissä vain myyntivoitoista samana ja kolmena seuraavana vuonna. Jokainen osakemarkkinoita seurannut tietää, että kolme vuotta on liian lyhyt aika osakemarkkinoiden elpymiseen ja varsinkin siihen, että tavalliset säästäjät ehtisivät siinä ajassa realisoimaan arvonnousuja. Lainsäätäjän tulisi muuttaa lakia nyt kun sillä olisi merkitystä, eikä kolme vuotta laman jälkeen, jolloin tappiot ovat vanhentuneet.
Lakimuutosta odoteltaessa Verohallinto voisi helpottaa sijoittajien tuskaa ohjeistamalla verotoimistoja ns. edestakaisista kaupoista. Korkein hallinto-oikeus ei hyväksynyt tappiota, kun sijoittaja ja pankki sopivat yhdellä kertaa saman osake-erän myynnistä ja takaisinostosta samaan hintaan.

Verohallinnossa asia on tulkittu niin, että jos myy ja ostaa samoja osakkeita ja sillä keinoin pääsee hyödyntämään vanhoja tappioita tai saa aikaiseksi vähennettävää uutta tappiota, menettelyä ei hyväksytä vaikka kauppojen väliä olisi useita päiviä ja osakkeiden kurssi muuttunut sinä aikana.

Verohallinto voisi määrätä, että huomiotta jätetään vain järjestelyt, joissa sekä myynti että osto on sovittu ennen ensimmäisen kaupan tekemistä.

Maksujärjestelyjä verottaja tekee veronmaksajan kanssa, jos verovelvollinen ei ole maksanut verojaan eräpäivään mennessä mutta maksukykyä ja -halua on.

Maksujärjestelyissä on toimintaa yhdenmukaistettu valtakunnassa niin, että uuden verovelan ilmestyminen romuttaa armotta hyvinkin toimineen maksujärjestelyn. Nyt jos koska pitäisi verottajan olla pitkämielinen ja joustava niitä veronmaksajia, erityisesti yrityksiä kohtaan, joilla on toivoa selvitä joskus veroveloistaan.

Hallinnon on palattava vanhaan, vähän työläämpään, mutta veronmaksajia yksilöinä käsittelevään menettelyyn.
Veronhuojennus on viimeinen keino poistaa epäoikeudenmukainen vero. Valitettavasti laman aika tarjoaa Verohallinnolle runsaasti tilaisuuksia soveltaa säännöstä.

Jos kesämökki myydään pakkohuutokaupassa ja kauppahinta menee kokonaisuudessaan velkojille, pitäisi velallisparka vapauttaa luovutusvoiton verosta veronhuojennussäännöksen avulla.

Verohallinto vähentää vuoden 2011 loppuun mennessä nykyistä 5 800 hengen porukkaansa ainakin 600 hengellä tai henkilötyövuodella, kuten byrokraatit asian ilmaisevat.
Sen lisäksi Verohallinto leikkaa tämän vuoden kuluja jättämällä kesätyöntekijöitä palkkaamatta ja vaihtamalla vakinaisen henkilökunnan lomarahoja vapaaksi.

Julkisuudessa tilanne on nähty moraalittomille veronmaksajille tarjottuna tilaisuutena saada perusteettomia vähennyksiä hyväksytyksi. En kehottaisi yrittämään. Joku viisas on sanonut, että pieni varkaus tai hätävalhe ei kannata. Kokonaan verottaja ei pikkuasioidenkaan seuraamista lopeta, ja suuren kaappauksen torjuntaan Verohallinnon resurssit kyllä riittävät.

Toisaalta, jos verottaja hyväksyy tänä vuonna jonkin vähennysvaatimuksesi, ei se suinkaan tarkoita, että voit saada saman vähennyksen ensi vuonna. Tämä vuosi saattoi olla lipsahdus.

Toivon, että resurssien karsiminen ei vähennä veronmaksajan oikeusturvaa, mutta johtaa turhan nipotuksen vähenemiseen. Elatusvelvolliselta ei kannata joka vuosi pyytää kuitteja maksetuista maksuista eikä matikanopettajan tietokoneen yksityiskäytön osuutta kannata selvittää kovin laajalla kirjeenvaihdolla.

Väen vähentäminen liittyy läheisesti verohallinnon uudelleen organisoimiseen. Se on mahdollista vain toimintoja keskittämällä ja jakamalla töitä tehokkaammin. Uudelleen organisoituminen merkitsee sitä, että pienimpiä toimipisteitä yhdistellään ja toimintoja keskitetään. Ensin lopetetaan alle 10 hengen toimistot, sitten alle 20 hengen toimistot.

Verotoimistojen lopettaminen merkitsee myös veronmaksajien palveluiden merkittävää heikennystä. Heikennykset eivät koske vain haja-asutusalueita, vaan palveluita karsitaan keskuksissakin. Pääkaupunkiseudun palvelupisteitä on karsittu ja karsitaan, vaikka niissä varmasti riittää asiakkaita. Virastoissa on yleisesti vähennetty veronmaksajien palveluaikoja aamusta tai iltapäivästä tai molemmista.

Veronmaksajain Keskusliitto on suhtautunut periaatteessa myönteisesti Verohallinnon toiminnan tehostamiseen. Jospa vielä tehostuminen näkyisi jonninjoutavan nipottamisen ja veronmaksajan juoksuttamisen vähenemisenä. Sitä Veronmaksajain Keskusliitto ei hyväksy, että Verohallinto siirtää tehokkuuden nimissä osan työstään veronmaksajien itsensä hoidettavaksi.

Verohallinto on siirtänyt muutamassa vuodessa arvopapereiden luovutusvoiton laskemisen pankkien ja muiden arvopapereiden säilyttäjien tehtäväksi. Yksittäisen veronmaksajan kannalta katsottuna kyseessä on palvelun paraneminen, mutta mitä mieltä asiasta mahtavat olla pankit.

Ensi vuoden alusta lukien Verohallinnon työn tehostuminen revitään kirjanpitäjien selkänahasta tai paremminkin heidän yöunistaan ja perhe-elämästään. Eduskunnan käsittelyssä olevan ja vuoden 2010 alusta voimaan tulevan verotililain mukaan yritysten on annettava mm. arvonlisäveroilmoituksensa entistä aikaisemmin. Pahimmin muutos kiusaa alkutuottajia, jotka teettävät kirjanpitonsa ja verolaskelmansa tilitoimistolla.

Maanviljelijät ja metsänomistajat antoivat tänä keväänä arvonlisävero- ja tuloveroilmoituksensa yhtä aikaa. Riitti, kun lomakkeet tipautti postilaatikkoon 2.3. Jos verotiliä koskeva laki tulee voimaan sellaisenaan, paperisen arvonlisäveroilmoituksen pitäisi olla perillä verotoimistossa helmikuun 7. päivänä. Sähköinen ilmoitus ehtii 5 päivää myöhemminkin.

Maatalouden kirjanpitoa ei taida saada jatkossa tilitoimiston tehtäväksi muuta kuin isolla rahalla, jos aina silläkään. Se taas merkitsee osaamattomuudesta johtuvia virheitä ja niiden kalliiksi käyviä korjauksia.
Verohallinnon työn tehostaminen ei saa johtaa veronmaksajan kuormittamiseen.

Verotus voi kohdistua omaisuuteen monella tavalla. Suomessa on verotettu omaisuutta vuoteen 2005 saakka varallisuusverolain voimin. Varallisuusveron tuotto oli viimeisenä vuonna 85 miljoonaa euroa. Poliitikot uskalsivat siirtää tämän pohjaltaan pahoin rapautuneen, kalliisti ylläpidetyn ja huonotuottoisen veromuodon veromuseoon lopulta osana tulopoliittista kokonaisratkaisua.

Varallisuusverolain kumoamisen jälkeenkin pelkkää omistamista verotetaan. Veron kohteena ovat vain kiinteistöt, rakennusmaa ja rakennukset. Kiinteistövero on kunnallinen vero kun taas varallisuusveron tuotto meni kokonaan valtiolle. Kiinteistöveroa kerätään tänä vuonna arviolta 940 miljoonaa euroa eli yli kymmenen kertaa varallisuusveron viimeisen vuoden tuotto.

20 viime vuoden aikana omaisuuden verottamisessa on painopistettä siirretty omistamisen verottamisesta omaisuuden vaihdannan verottamiseen. Ennen vuotta 1985 omaisuuden myyntivoitot olivat lähes poikkeuksetta verovapaita. Tänään omaisuuden luovutusvoitto verotetaan yleensä täysimääräisesti.

Luovutusvoitto on pääomatuloa, jonka nimellinen prosentti on 28. Todellinen veroprosentti on korkeampi, koska verotettavaa luovutusvoittoa laskettaessa rahanarvon muutosta ei oteta huomioon.

Jos ostit kesämökin vuonna 2001 100 000 eurolla ja myyt sen tänään 130 000 eurolla, on erotuksesta vain puolet kesämökin arvonnousua. Toinen puoli on inflaatiota. Koska maksat 28 % myös inflaatiosta, todellisen arvonnousun veroprosentti on 56 eikä 28.

Luovutusvoittojen verotuksen ulkopuolelle on jätetty vähäiset, alle 1 000 euron myynnit, koti-irtaimistosta saadut enintään 5 000 euron luovutusvoitot sekä vakinaisten asuntojen luovutukset. Näistä vain vakinaisen asunnon luovutusvoiton verovapaudella on merkitystä veronmaksajalle ja veronsaajille.

Omaisuuden luovutukseen liittyy muitakin veroja, kuin luovutusvoiton verotus. Kiinteistön ja arvopaperin luovutusvoitosta on maksettava varainsiirtoveroa. Varainsiirtoverotuksessa verokanta on suhteellisen maltillinen, enintään 4 prosenttia kauppahinnasta, mutta yhtä kaikki, lisänä omaisuudesta perittyjä veroja.
Arvonnousu jää luovutusvoittona verottamatta, jos omaisuus siirtyy lahjana tai perintönä. Jos lahjan saaja myy lahjaksi saamansa omaisuuden vuoden kuluessa lahjoituksesta, lasketaan hänen luovutusvoittoonsa myös lahjanantajan omistusaikainen arvonnousu. Yleensä lahjan tai perinnön saaja maksaa luovutusvoiton veroa vain omana omistusaikanaan tapahtuneesta arvonnoususta.

Lahjanantajan tai perittävän omistusaikana tapahtunut arvonnousu ei kuitenkaan jää verottamatta, koska vastikkeetta omaisuutta saanut maksaa saantonsa koko arvosta lahja- tai perintöveron.

Perintö- ja lahjavero on yksi tapa verottaa omaisuutta. Keskivertokansalaisen arvokkain omaisuus, asunto, ei nauti mitään erityiskohtelua perintö- ja lahjaverotuksessa, joten vaikka asunnon myyntivoitto on tuloverosta vapaa, aiheuttaa sellaisen periminen lähes aina veronmaksua.

Omaisuuden tuottamaa tuloa verotetaan samalla pääomatuloveroprosentilla, kuin sen arvonnousuakin. Tästä merkittävän poikkeuksen tekee osakeyhtiön osinko. Pörssiyhtiöstä saadusta osingosta maksetaan veroa vain 19,6 %. Muita pääomatuloja kevyempi verotus on perusteltua, koska osinkoa jakanut yhtiö on jo maksanut keräämästään voitosta veroa 26 %. Siten yhtiöstä ulos jaettuun voittoon kohdistuu 40,5 prosentin verotus.
Talletukselle maksetusta tuotosta peritään lähdeveroa 28 %. Vuoden 2008 inflaatio oli 3,5 %. Talletuksen arvon säilyttäminen edellytti, että sille maksettiin korkoa yli 4,86 %. Sitä pienempi talletuskorko merkitsi talletuksen reaaliarvon alenemista.

Varallisuusverotuksen kumoamisesta huolimatta omaisuutta verotetaan edelleenkin kovalla kädellä.

Asioin säännöllisesti pääkaupunkiseudun verovirastossa Vantaan Myyrmäessä. Asiointiani ei mitenkään estä, mutta sappeani korventaa, että veroviraston parkkipaikalla ei ole yhtään vapaata paikkaa. Miten veroviraston asiakaspaikat voivat olla varattuja puoli tuntia ennen viraston asiakaspalvelun avautumista?

Läheisen kauppakeskuksen parkkihallista verovirastoon kävellessäni moitin jo itseäni mokomasta asiasta sauhuamisesta. Tiedän hyvin, että minun verotoimistoni on lyhyen matkan päässä verrattuna suurten kaupunkien ulkopuolella asuviin veronmaksajiin.

Verohallinto tehostaa ja keskittää. Verohallinnon uudistustyö etenee niin, että viime vuoden toukokuussa luotiin yksi valtakunnallinen viranomainen, Verohallinto.
Verohallinto muutetaan alueorganisaatiosta toimialaorganisaatioksi. Tietyt erityisosaamista vaativat asiat keskitetään koko valtakunnassa yhteen tai kahteen paikkaan ja muutoinkin osaamista keskitetään.

Keskittäminen on veronmaksajan kannalta erinomainen asia, koska sillä varmistetaan osaaminen ja yhdenmukainen verotus. Tätä on jo jossain määrin tehty. Esimerkiksi yritysverotuksen keskittäminen veroviraston alueelta yhteen paikkaan on saanut taloushallinnon ammattilaisilta pääosin kiitosta.

Keskittämisen hintana on etäisyyden kasvaminen verottajan ja verovelvollisen välillä. Vuoden 2009 alusta lukien suomenkielisten yleishyödyllisten yhdistysten ja säätiöiden verotus on keskitetty Kuopioon. Kokemäen maamiesseuran ja Pellon kotiseutuyhdistyksen varainhankinnan verollisuus arvioidaan jatkossa samassa paikassa ja todennäköisesti samalla tavalla.

Mutta jos Kokemäen isännät haluaisivat antaa suullista selvitystä yhdistyksensä toiminnasta, on heidän matkustettava Kuopioon asti, kun aikaisemmin selvitystä saattoi käydä antamassa normaalin asiointimatkan yhteydessä.

Vaikka sähköposti, puhelin ja netti helpottavat yhteydenpitoa, on kansalaisilla edelleenkin oltava oikeus antaa selvitystä ja saada selityksiä myös suoraan asian ratkaisevan virkamiehen kanssa keskustellen. Tiedän, että se on virkamiehen kannalta usein jopa epämiellyttävää, mutta kuuluu ehdottomasti hyvään viranomaistoimintaan ja saattaa olla ainoa tapa, jolla verovelvollinen pystyy selvitystä antamaan.

Verohallinnon tuottavuustavoitteen kanssa on ristiriidassa tavoite hyvästä ja välittömästä asiakaspalvelusta. Toivottavasti asiakaspalvelu ei ole vain korulause pääjohtajan puheessa, vaan se voisi joskus ohittaa jopa toiminnan tehostamisen. Onko mahdollista löytää tapa keskittää osaamista keskittämättä ihmisiä? Voisivatko esimerkiksi Kuopion yleishyödyllisten yhteisöjen verotuksesta vastaavan yksikön henkilöt oikeasti istua tasaisesti eri puolilla Suomea, vaikka toimintaa johdettaisiin ja päätöksiä koordinoitaisiin keskitetysti Kuopiosta?

Vähän tähän tapaan on toimittu Veronsaajien oikeudenvalvontayksikköä rakennettaessa. Veroasiamiehet istuvat edelleen vanhoilla virkapaikoillaan ympäri Suomea, vaikka ovat osa yhtä Verohallinnon yksikköä.

Vaikka verotusta muutetaan yhä enemmän sellaiseksi, että verovirastossa ei tarvitsisi käydä, on jatkossakin asioita, jotka vaativat, syystä tai toisesta henkilökohtaisen käynnin verovirastoon.

Verotus koskee melkein kaikkia suomalaisia ja verotus on viranomaistoimintaa. Verotusta ei voida siirtää kokonaan nettiin. Kansalaiset ovat oikeutettuja saamaan palvelua myös ilman nettiyhteyttä. Toivon, että verohallinto hoitaa myös vanhanaikaiset yhteydenpitotavat laadukkaasti niin, että veronmaksaja toivotetaan tervetulleeksi verovirastoon, kuten asiakas yritykseen.

Hyvään palveluun kuuluvat paitsi kattava palvelupisteverkosto, osaava henkilökunta ja henkilökunnan palveluaseenne, myös kunnolliset asiakastilat ja parkkipaikka.